Stiff
Little Fingers on kuulunut yhtyeisiin, jotka eivät ole sytyttäneet niin
vahvasti, että olisin siirtynyt tuumasta toimeen. Toki ”Alternative Ulster” ja
muutamat muut kappaleet tulivat tutuiksi punkkia esitteleviltä kokoelmilta vuosia sitten.
Lisäksi kirjastosta tuli lainattua joskus joku kokoelma, jonka pyöräytin pari
kertaa. Päivä Manchesterissa viime syyskuussa muutti tilanteen.
Fopp-levykaupassa
oli laaja valikoima Stiff Little Fingersin levyjä kolmella punnalla. En
vaivautunut tutkimaan niitä yksityiskohtaisesti vaan nappasin lottomaisesti
mukaani yhden. Kyseessä oli vuonna 1980 julkaistu live Hanx. En varsinaisesti ole livelevyjen suuri ystävä, joten
kuuntelin lättyä lähinnä selvittääkseni, onko yhtyeellä pari vai parikymmentä
hyvää biisiä. Alkoi vaikuttaa siltä, että jälkimmäinen on lähempänä omaa
käsitystäni. Siksi oli syytä tutustua tarkemmin.
SLF
on kotoisin Pohjois-Irlannista, Belfastista. Nimensä yhtye otti Vibratorsin vuonna
1977 julkaistusta kappaleesta ”Stiff little fingers”. Varhainen kokoonpano
tunnettiin Deep Purplen biisejä soittavana Highway Starina, mutta the Clashin
keikka mullisti yhtyeen tyylin punkiksi.
Yhtyeen
tunnistaa, jos on tunnistaakseen, Jake Burnsin raastavasta äänestä, ainakin
alkuajoilta. Toisaalta yhtye on tehnyt pehmeämpääkin musiikkia, jossa laulu on
niin sanotusti ”normaalia”.
Inflammable Material (1978) kuuluu
punkin klassikkolevyjen joukkoon. Se ei ole yhtä hyvä kuin Clashin debyytti
eikä yhtä merkittävä kuin Sex Pistolsin ensialbumi, mutta kuitenkin sen paikka
on punkin kaanonissa. Se sisältää helmiä, kuten ensisingle ”Suspect device”,
”Barbed wire love” ja ”Alternative Ulster”. Parin minuutin biisien joukossa on
myös yli kahdeksanminuuttinen Bob Marley -kover ”Johnny was”. Trivianikkareita
saattaa kiinnostaa, että yhtyeen debyytti on myös ensimmäinen brittilistalle
noussut indiealbumi.
Nobody’s Heroes (1980) jatkaa samalla
linjalla. Sen kohokohtia ovat ”Nobody’s hero”, ”Tin soldiers”, ”I don’t like
you” ja ”Straw dogs” (bonus vuoden 2001 versiolla), yhdenlaisia punk-anthemeita
jokainen. Mutta kyllä myös ”Gotta gettaway”, ”Fly the flag” ja ”You can’t say
crap on the radio” (bonus 2001 versiolla) voidaan nostaa samaan asemaan. Kun
näin tulee mainittua yli puolet biiseistä, niin silloin levy nousee
ehdottomasti punkin kaanoniin edeltäjänsä tavoin. Olisiko se jopa hieman
parempi? Näin olen taipuvainen ajattelemaan. Levyllä on myös ”At the edge”,
jonka yhtye esitti playbackinä Top of the Popsissa. Se löytyy YouTubesta, ja
kuuluu klassisiin ”ei edes teeskennellä, että tämä on live” -tyylisiin helmiin
Wedding Presenting ”Brassneckin” ohella.
Go for It (1981) sisältää vähemmän
suoraa punkkia ja yhä enemmän flirttailua reggaen ja valtavirtaisemman rokin
tai ainakin uuden aallon kanssa. Tätä teki Clash, Ruts ja muut brittibändit,
mutta tässä tapauksessa ote on vähän löysempi. Laulu ei ole yhtä raastavaa kuin
varhaisemmilla albumeilla eikä vauhti huimaa. Mukana on jopa omituista jammailua
(”Go for it”) ja muutamia keskinkertaisuuksia. Silti albumilla on nippu varsin
toimivia biisejä, mikä tekee siitäkin mainion teoksen. Reggae-vaikutteisten
kappaleiden lisäksi kohokohdista löytyy melodinen poppunk-ralli ja samalla yksi
bändin parhaista biiseistä ”Kicking up a racket”, melodinen billy-laukka ”Gate
49” ja singlenäkin julkaistu ”Silver lining”.
Now Then… (1982) jäi yhtyeen viimeiseksi
1980-luvun albumiksi. Sen jälkeen tulikin yhdeksän vuoden tauko. Laulaja Jake
Burns piti sitä bändin parhaana. Se alkaa hienolla rallilla ”Falling down”,
mutta taso ei pidä koko levyn ajan. Tämä ei ole heikko albumi, mutta ei se
myöskään nouse suosikikseni. Tyylillisesti se on melodista poppia ja
punkkiakin. Teos on myös varsin etäällä alkuaikojen raaemmasta soundista.
Flags and Emblems (1991) oli paluu
väliaikaisen lopetuksen jälkeen. Aika eri asiasta tässä on kyse, vaikka nimi on
sama. Silti Flags… sisältää täysin
kelvollisia biisejä, kuten ”Stand up and shout”. Kuriositeettina mainittakoon,
että Rory Gallagher soittaa slidekitaraa kappaleella ”Human shield”, joka ei
Aerosmithiltä kuulostavana biisinä ole lähelläkään SLF:n (tai Gallagherin)
parhaimmistoa.
Get a Life (1994), Tinderbox (1997) ja Hope
Street (1999) eivät löytyneet Spotifysta, joten päätin olla metsästämättä
niitä muualta tässä vaiheessa.
Guitar and Drum (2004) on toistaiseksi
yhtyeen viimeisin studioalbumi. Se sisältää esimerkiksi Clash-kunnianosoituksen
”Strummerville”, joka onkin hieno biisi. Se toki tuli tutuksi jo Uncut-lehden
Clash-tribuuteilta. Muutenkin albumilla on pääosin odotuksiini nähden parempia kappaleita.
Siksi on nostettava kuvitteellista hattua bändille, joka tekee näin vahvan
levyn 26 vuotta debyyttinsä jälkeen.
Stiff
Little Fingers ei edelleenkään kuulu aivan suurimpiin ja rakkaimpiin suosikkiyhtyeisiini.
Silti kuuntelurupeama muutti käsitystäni selvästi myönteisempään suuntaan:
bändillä ei ole vain pari hyvää biisiä, vaan parikymmentä. Jos nyt pääsisin
takaisin valikoimaan yhtyeen levyjä kolmella punnalla, ostaisin kaikki 1970- ja
1980-lukujen albumit silmää räpäyttämättä. Ryhtyisin harkitsemaan vasta
myöhäistuotannon kohdalla, mutta todennäköisesti kantaisin senkin kotiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti