Žižek: The Pervert’s Guide to Ideology

Perjantaisin voi esimerkiksi syödä sipsejä ja juoda olutta kavereiden kanssa. Kun siihen lisätään Slavoj Žižekin puhetta elokuvista ja ideologiasta kaksi tuntia ja vartti, voi siitä kirjoittaa blogiin.

Vuonna 2012 julkaistu, mutta parhaillaan monilla elokuvafestivaaleilla kiertävä dokumentti The Pervert’s Guide to Ideology on sekalainen kooste Žižekin juttuja eri elokuvien tiimoilta. Dokumentissa käsitellään yli kahtakymmentä elokuvaa, ja lisäksi mukana on analyysia esimerkiksi arabikeväästä, Breivikistä ja Lontoon mellakoista.

Teoksen on ohjannut Sophie Fiennes, joka on Astra Taylorin tavoin erikoistunut akateemisten teoreetikkojen ajatusten levittämiseen audiovisuaalisin keinoin. Fiennes ohjasi myös The Pervert’s Guide to Cineman (2006), jossa Žižekin painopiste oli nimensä mukaisesti elokuvassa. Ideology on tavallaan jatko-osa, jossa painopisteeksi on valittu ideologia, ei elokuva.

Siinä missä Cinema sisälsi kohdennettuja keskusteluja elokuvista, seuraajassa elokuvat ovat entistä selvemmin vain esimerkkejä siitä, miten psykoanalyyttiset käsitteet naitetaan marxilaisen ideologiakritiikin kanssa osaksi nykyajan analyysia. Aina ei kuitenkaan ole selvää, mistä ja millä tavalla valitut kohtaukset ovat esimerkkejä, sillä teosta luonnehtii Žižekin kirjoituksillekin ominainen poukkoileva tyyli, jossa yksi asia johtaa toiseen ja heti perään kolmanteen. Silti minianalyyseissa on oivalluksia ja pohdittavaa runsaasti enemmän kuin dokumenteissa keskimäärin.

Teosta olisi jäntevöittänyt jonkinlainen rakenne tai jäsennellympi käsikirjoitus. Nyt vaikuttaa siltä, että kohtaukset voisi katsoa missä järjestyksessä tahansa, eikä kokonaisuus muuttuisi käytännössä miksikään.

Katsomiskokemus on varmasti riippuvainen ensinnäkin siitä, mitä Žižekistä ylipäätään ajattelee. Toiseksi siihen vaikuttaa, kuinka paljon on lukenut hänen teoksiaan. Omalla kohdallani vastaus ensimmäiseen on: melko myönteinen, vaikka en olekaan opetuslapsi. Vastaus toiseen: melko paljon viimeisen viidentoista vuoden aikana, vaikka en kaikkia teoksia olekaan lukenut (hyllystä löytyy yli kymmenen).

Tällä kerralla tulkinnoissa oli yllättävänkin vähän uutta, mutta sen saattaa selittää se, että Žižekin kommentit vaikkapa viimeaikaisista kansannousuista ja levottomuuksista on tullut luettua aikaisemmin. Cinemaa katsoessa (vuonna 2008) jotkut tulkinnat ja oivallukset olivat itselleni uusia ja avartavia. Nyt niitä ei ollut riittävästi, jotta puhkeaisin suoranaisiin ylistyksiin. Välillä tulkinnat kierrättivät vanhoja ajatuksia, toisinaan uuden esimerkin yhteydessä.

Yksi esimerkki on Full Metal Jacket, jonka yhteydessä Žižek korostaa, miten armeijan toimivuus on riippuvainen ironisesta etäisyydestä; yli-identifikaatio romahduttaisi koko kuvion. Saman tulkinnan hän on esittänyt neuvostokommunismista: sen mahdollisti se, ettei ihmiset todella uskoneet kaikkeen kuorrutukseen. Jos ihmiset olisivat todella ottaneet kaiken ideologisen sanoman vakavasti, systeemi olisi romahtanut paljon nopeammin.

Jos Cinemaa katsoessa oppi melko paljon elokuvista, nyt oppi vain vähän uutta Žižekin tavasta hahmottaa, miten ideologia toimii nykyaikana (tai ylipäätään).

Yllä olevat, ehkä liikaakin puutteisiin keskittyvät huomiot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta mieltymyksistäni: jos olisi olemassa uusi jatko-osa, olisin valmis katsomaan sen nyt ja heti, kestosta riippumatta.

Miehen maneerit ovat Ideologyssa – mikäli mahdollista – entistä vahvemmin läsnä: jatkuva niiskutus, nenän koskettaminen käsillä ja perusargumentti: ”…and so on, and so on.”