Studioalbumit osa 24: Jefferson Airplane

Itselleni tuntemattomasta syystä en ole välittänyt käyttää aikaani Jefferson Airplanen kuuntelemiseen. Vielä yliopistossa seurasin ujosti etäältä, kun seminaarissa joku teki opinnäytettä yhtyeeseen liittyen. Tunsin toki muutaman kappaleen, mutta kokonaisvaikutelma oli liian hipahtava. Liian vähän rokkia – hyvin vähän intoa tutustua tarkemmin.

Viime vuosina olen alkanut ajatella, että ehkä yhtyeeseen pitää tutustua populaarimusiikillisen yleissivistyksen vuoksi, vaikka Jefferson Airplane ei sinkoaisikaan suosikkiyhtyeiden kärkilistalle. Pari levyä lainaan kirjastosta, pari vuotta ajankulua, ja tässä sitä ollaan, yhtyeen diskografian parissa.

Jefferson Airplane Takes Off (1966) on yhtyeen ensialbumi, jonka jälkeen kokoonpano muuttui. Merkittävin ero on Grace Slickin tulo yhtyeeseen. Tällä levyllä bändi hakee vielä linjaansa, sekoittaen bluespohjaista rokkia folkkiin. Tyyli ei ole sitä, mistä se myöhemmin tuli tunnetuksi. Silti albumi on vankka hyvien biisien paketti, joskaan ei vallankumouksellinen. Mukana on myös taajaan koveroitu, alkujaan John D. Loudermilkin levyttämä ”Tobacco road”, joka itselleni tuli tutuksi teininä rockabillya soittavan Restless-yhtyeen versiona.

Surrealistic Pillow (1967) on ultimate friscohippialbumi sekä hyvässä että pahassa. Sen tunnetuin raita on ”Somebody to love”, jota on versioinut niin Ramones kuin Jim Carrey. Toinen melko tunnettu biisi on Lewis Carrollin Liisa-kirjaan vihjaileva ”White rabbit”. Nämä ovat myös levyn kohokohdat. Muuten se on keskitasoista parempaa hippipsykedeliaa, mutta itselleni se ei täysin avaudu edes useamman kuuntelun jälkeen: pidän mutta en hullaannu. Sen klassikkostatus on kuitenkin hyvin ymmärrettävä.

After Bathing at Baxter’s (1967) on asiallinen keitos psykedeliaa, progea ja hippeilyä. Tosin yksittäiset biisit eivät nouse merkittävästi esiin. ”Two heads” on oma suosikkini tällä kokeellisella levyllä. Toistaiseksi kaikki bändin albumit ovat olleet hyvin erilaisia, mikä on keskimäärin kiinnostavan yhtyeen merkki.

Crown of Creation (1968) tuli ostettua kolmella punnalla keskellä kuuntelurupeamaa.  Se on syystäkin arvostettu Airplane-albumi, jolla hippiys ja psykedelia sekoittuvat tasapainoisesti. Edes neljän kuuntelun jälkeen en osaa sanoa mitään muuta kuin että levy on lajityypissään oikein hyvä ja bonuskappaleiden alkaessa tason laskun noteeraa välittömästi. Joka kuuntelulla ihmettelin, miten herpaantunut huomioni terästyi seitsemännen biisin ”If you feel” kohdalla, mutta sitten ymmärsin: se on vinyylinversion B1.

Volunteers (1969) on sanomaltaan sodanvastainen levy, jonka biisit ovat taas kerran kelvollista keskitasoa. Aloitusraita on tunnettu ”We can be together”. Se on kovin hipahtava verrattuna edellisen albumin tunnelmaan, jota kuunnellessa ei tule ensimmäisenä mieleen pirtanauha, rauhanmerkki ja kielletyt aineet. Psykedeelinen kitara pelastaa kuitenkin vaipumasta hippiyden ytimeen. Luonnehdinta sopii koko levyyn, joka on piirun verran aikaansa sidotumpi kuin edeltäjänsä. Tämä ei ole kuitenkaan kielteinen arvio: levyn päättävä ”Volunteers” on aikansa amerikkalaisen vastakulttuurin kiteyttävä kapinalaulu. Siinä välissä on vähemmän tunnettuja, mutta vahvoja esityksiä. Levyllä vierailee soittajina ja/tai säveltäjinä Davis Crosby, Stephen Stills ja Jerry Garcia – lista kertonee riittävästi albumin syntykontekstista.

Bark (1971) on fanien ja kriitikoiden arvioissa askel heikompaan suuntaan. Sen tekemiseen ajoittuu myös Marty Balinin lähtö bändistä. Tiedä sitten, miten suuri merkitys sillä oli, mutta toiset ovat pitäneet sitä syynä alamäkeen. Bark ei ole huono levy, mutta siltä puuttuu se ajankohtaisuus, joka yhtyeen musiikissa oli edeltäjänsä aikaan. Mutta taas se tapahtui: keskellä albumia vaikutti olevan poikkeuksellisen tarttuva biisi, ”Law man”. Pieni tutkailu osoitti arveluni oikeaksi – vinyylillä se on B1.

Long John Silver (1972) tuli kuunneltua pari kertaa pienen tauon jälkeen. Jos edeltäjää pidettiin lähtölaskuna alamäkisyöksyyn, ei pitkä-Jussi noudata samaa kurssia. Kyse on vahvasta psykedelialevystä, jolla jammaillaan tiukasti alusta loppuun. Taas B1 (”Easter”) pysäyttää erinomaisuudellaan.

Jefferson Airplane (1989) ilmestyi pitkän tauon jälkeen. Laitoin sen soimaan pelonsekaisin tuntein ja heti ensisekunneilta alkoivat hikikarpalot nousta pintaan kasarisoundien vuoksi. Sitten alkoi helpottaa hiukan: ”Freedom” on aivan kelvollinen biisi, vaikka siinäkin 60- ja 70-lukujen psykedeliakitara on vaihtunut 80-luvun stadionkitaraan. On oikeastaan ihan sama, mitä tästä albumista kirjoittaa, sillä se on niin kaukana JA:n kultakaudesta. Ehkä jotkut pitävät levystä, mutta sillä ei ole paljonkaan tekemistä parikymmentä vuotta aikaisemmin samalla nimellä levyttäneen yhtyeen kanssa, vaikka pääosin samat jäsenet siellä musisoivat.

Yhtyeen albumeita voisi summata toteamalla, ettei nämä taiteilijat oppineet koskaan säveltämään täydellisiä popkappaleita eivätkä edes psykedeelisiä boogiepetoja, mutta silti he tekivät monta kelvollista levyä. Kokonaisuuksista jää myönteinen maku, vaikka yksikään albumi ei nouse omalla listallani aivan terävimpään kärkeen.

Kuuntelurupeaman aikana tuli vastaan yhtyeen kokoelma kolmella punnalla. Ainoa ostamista estänyt tekijä olisi voinut olla se, etten nykyään mielelläni osta kokoelmalevyjä. Oli kuitenkin selvää, etten lähde kaupasta ilman levyä. Eikä ostosta ole tarvinnut katua, vaikka lämpenen yhtyeelle hyvin hitaasti. Jotenkin vaikuttaa kuitenkin siltä, että ostolevyt ovat pyörineet soittimessani yllättävän usein ja yhtye alkaa kuulostaa päivä päivältä paremmalta. Kenties muutaman kuukauden kuluttua olen muuttunut faniksi.

Jälkikirjoitus: käydessäni Helsingissä kävelin Green Grassin ohi ja huomasin näyteikkunassa Volunteersin viidellä eurolla. Poikkesin välittömästi sisään ja pyysin myyjää noutamaan albumin ikkunalta. Hän teki työtä käskettyä ja kommentoi täysin asiaankuuluvasti: aiotko laittaa pääsi sekaisin?