En
enää muista, miten päädyin lainaamaan kirjastosta X-nimisen yhtyeen albumin Under the Big Black Sun. Ehkä olin
kuullut kappaleen ”Johnny hit and run Paulene” tai sitten valitsin sen sillä
perusteella, että olin suuresti ihastunut yhtyeen versioon Willie Nelsonin
kappaleesta ”Home motel”, joka löytyy läpikotaisin onnistuneelta Twisted
Willie -tribuutilta.
Kerran
nuotiolla kisailimme pelissä, jossa nimetyn yhtyeen viimeisestä kirjaimesta
piti keksiä uusi yhtye. Kun kirjain X osui kohdalleni, sanoin yhtyeen X. Joku
osallistujista alkoi kyseenalaistaa vastausta epäillen, onko sellaista yhtyettä
olemassakaan. Tyytyväisenä sanoin, että käydään katsomassa levyhyllystäni.
Musavisassa
tuli näyte ”Johnny hit and run Paulenea”, jolloin osasin vastata kysymykseen ja
varmistaa, että näytteitä yhdistävä artistien kotikaupunki on Los Angeles.
Toisella kerralla yhtye soi punk-visan videonäytteessä, mutta tuolloin en
tunnistanut bändiä, kenties siksi, että punkin naiset assosioituvat niin
vahvasti britteihin. X-yhtyeessä osan laulusta hoitaa nainen, joka tunnetaan
nimellä Exene Cervenka. Tässä kategoriassa bändi on myös poikkeuksellisen
pitkäikäinen, sillä niin moni naispuolinen punkkari haihtui valokeilasta yhtä
nopeasti kuin sinne tulikin.
Kun
pelasin netissä musavisaa, yllätyin miten usein X tuli vastaan punk-aiheisissa
kysymyksissä. Huomasin, että bändin kaksi ensimmäistä albumia on myös Rolling
Stonen 500 parhaan albumin listalla. Vihdoin tuli aika ottaa selvää, mitä
kaikkea X on tehnyt.
Yhtyeessä
on honottava nainen, joka laulaa usein yhdessä Flaming Sideburnsin jäseneltä
näyttävän basistin (John Doe) kanssa. He tekivät suurimman osan biiseistä. Kun
siihen lisätään rockabillykitaristi (Billy Zoom) ja rumpali (D. J. Bonebrake),
joka on todennut, että ”se ei ehkä aina kuulu soitostani, mutta ehdoton
suosikkiartistini on Captain Beefheart”, on kyse punkbändiksi ainutlaatuisesta
paketista.
Los Angeles (1980) on ehdoton
punk-klassikko kannesta alkaen (kuvassa). Siltä löytyy edellä mainittu ”Johnny
hit and run Paulene”. Muuten biisimateriaali on tasapaksumpaa, mutta silti
korkealaatuista, junan varmuudella rullaavaa. Pidän erityisesti Cervenkan ja
John Doen yhteislaulusta ja yhtyeen tavasta uuttaa rockabillyä punkkiin
(olematta psychobillya). Levyn tuotti Doorsin Ray Manzarek, joka hoiti samaa
virkaa peräti neljällä ensimmäisellä X-albumilla. Paikoitellen koskettimet
ujeltavatkin taustalla hieman Doorsin tyylin – ehkä siksi että niitä soittaa
itse Manzarek. X myös versioi debyytillään Doorsin ”Soul kitchenin”
Wild Gift (1981) ilmestyi seuraavana
vuonna. Se on periaatteessa samaa kamaa, mutta nopeampaa. Junakomppia on
lisätty ja Doors-hippuset on siivottu pois. Tällä levyllä X muistuttaa
Spiritualizedin muutamaa teosta – ei musiikillisesti, vaan siksi, että kyse on
laadukkaasta albumista ilman yksittäisiä hittejä.
Under the Big Black Sun (1982) oli
ennestään tuttu. Se ei ehkä ole debyytin veroinen klassikko, mutta se on
loistava levy. Heti levyn avaava ”The hungry wolf” on hieno, kuin myös sitä
seuraava ”Motel room in my bed”, puhumattakaan kolmannesta raidasta ”Riding
with Mary” tai levyn loppupään rallista ”How I (learned my lesson)”. Aikaisemmista
poiketen levy sisältää myös hidastempoista, kantrimpaa materiaalia. Cervenka on
todennut tämän olevan hänen suosikkialbuminsa bändin tuotannosta. Kommentti ei
yllätä, jos ajatellaan levyn tasoa, mutta se on myös surutyö – osa biiseistä
käsittelee auto-onnettomuudessa kuollutta Cervenkan siskoa Mirielleä (Mary).
More Fun in the New World (1983) rytkyy
eteenpäin taattuun tahtiin, mutta vähemmän punkisti. ”We’re having much more
fun”, ”True love part 1” ja ”Poor girl” voi poimia esimerkeiksi levyn
alkupuolelta. Mukana on myös jytäkkä versio Jerry Lee Lewiksen ensimmäisenä
levyttäneestä kappaleesta ”Breathless”, jonka he esittivät myös David
Lettermanin ohjelmassa (löytyy YouTubesta). Saman biisin singleversio on
edellisen albumin cd-version bonusmateriaalina.
Ain’t Love Grand (1985) on soundillisesti
melkeinpä katastrofi. Tuottajan paikalla Manzarekin korvasi Michael Wagener,
joka loihti kaupallisemman äänimaiseman. Se tarkoitti askelta aikansa
tukkametallin suuntaan, sillä juuri niitä Wagener oli tottunut tuottamaan
(Dokken, Keel, Extreme, Bonfire, Skid Row, Motley Crue, Great White, myöhemmin
myös Rasmus ja Lordi). Jos en tuntisi X:n aikaisempia levyjä, voisin pitää
tästä: todeta, että on aika omaperäinen ja kaikin puolin mainio hard rockista ja
popista ammentava bändi. Nyt joudun vähän yskimään ja nikottelemaan, mutta
alkujärkytyksen laannuttua on myönnettävä, että levyllä on hyviä biisejä. Cd-versiolla
on bonuksia ja niissä on muun muassa Replacementsin ”I will dare” ja Small
Facesin ihana ”All or nothing”, mutta ei ihan alkuperäisten veroisina versioina.
Seuraavana
vuonna julkaistiin yhtyettä käsittelevä dokumentti X: The Unheard Music, joka löytyy kokonaisuudessaan YouTubesta. Se
koostuu juttelusta ja musiikista, ja niistä jälkimmäinen on kiinnostavampaa,
vaikka rupattelu avaakin yhtyeen kulisseja.
See How We Are (1987) on yhtä kaukana
punkista kuin edeltävä Ain’t Love Grand.
Tyyli on hieman toisenlainen, nimittäin Amerikan valtavirtainen rock, jossa on
vain häivähdys yhtyeen alkutaipaleelle ominaista punkkia ja junakomppia.
Edellisen tapaan sillä on kuitenkin hyviä biisejä.
Hey Zeus! (1993) on yhtyeen viimeisin
studioalbumi, mutta sitä ei löydy Spotifysta. YouTubea selailin sen verran,
että ainakin osa albumista kuulostaa 1990-luvun alun amerikkalaiselta
indielevyltä. Toisin sanoen yhtye vaikuttaa siirtyneen albumilla taas kohti tekoaikansa
äänimaailmaa ja tyyliä. Tämän vain harva yhtye tekee onnistuneesti, enkä usko
menettäneeni mitään todella merkittävää siinä, etten ole kuullut albumia
kokonaan.
Yhtyeen
liepeiltä löytyy myös Knitters, joka on suunnilleen X jatkettuna Blastersin
Dave Alvinilla ja läskibasistilla. Knitters soittaa kantri-rockabillyä, joten
tältäkin osin X:n musiikilliset vaikutteet tulevat läpinäkyviksi.
Kuuntelurupeaman
alkuvaiheessa laitoin tilaukseen viisi albumia sisältävän boksin, kun halvalla
sai. Ostos ei todellakaan kaduta, mutta yhtyeessä on myös heikkoja kohtia.
Biisimateriaali voisi olla vähemmän tasalaatuista. Pari hittiä nostaisi bändin
uuteen sfääriin. Lisäksi varhaistuotannosta tulee helposti yliannostus, jos ei
pidä taukoja.
Vaikka
X tuskin yltää koskaan samaan kastiin Crampsin, Dead Kennedysin ja Gun Clubin
kanssa – jos niitä on edes mielekästä verrata – on jotenkin käsittämätöntä,
etten ole aikaisemmin perehtynyt kuin pieneen osaan yhtyeen tuotannosta. Vaikka
yhtyeen koko tuotanto ei ole läpikotaisin timanttista, yhdistäessään
rockabillya ja muuta juurimusiikkia punkkiin omintakeisella tavalla X on
kuitenkin juuri ”minun musiikkia”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti