Mikä on paavi miehiään?

Kun olin tutkijana Leedsin yliopistossa, tarkastelin yhtenä osana projektia, miten media käsittelee paavin vierailua britteihin syksyllä 2010. Valmisteluksi luin muutaman Ratzingeria käsittelevän kirjan. Kun hän luopui tehtävästään, paaviksi tuli keväällä 2013 Jorge Mario Bergoglio. Ymmärrettävästi markkinoille tuli nopeasti häntä käsittelevää kirjallisuutta.

En ollut keväällä erityisen aktiivinen etsimään tietoa siitä, millainen menneisyys uudella paavilla on. En myöskään ole juuri nyt tekemässä mitään tutkimusta paavi Franciscukseen liittyen. Kuitenkin kiinnostuin häntä käsittelevästä kirjasta, lähinnä siksi, että Ottawan lentokentällä yritin päästä eroon viimeisistä taskuun jääneistä Kanadan dollareista.

Paul Vallelyn Pope Francis: Untying the Knots sisältää kiinnostavaa informaatiota ensimmäisestä etelä-amerikkalaisesta paavista ja ensimmäisestä, joka otti nimekseen Franciscus. Heti ensimmäinen luku muistuttaa, miten lähellä Bergoglio oli tulla paaviksi jo edellisellä kierroksella. Hän oli Ratzingerin ainoa todellinen haastaja, mutta tilannetta vaikeutti kampanja, jossa Bergogliota syytettiin yhteistyöstä Argentiinan sotilasjuntan kanssa.

Bergoglion valinta paaviksi käsitellään vasta kirjan loppupuolella. Siinä olennaista on, miten suuri yllätys hänen valintansa monille oli, vaikka hän oli selkein haastaja edellisellä kerralla. Tilanteeseen vaikutti merkittävästi se, ettei italialaiset kardinaalit – jotka muodostavat ison osan äänestyskelpoisista – päässeet yksimielisyyteen omasta suosikistaan. Lisäksi oli paine saada paavi Euroopan ulkopuolelta, mieluusti Latinalaisesta Amerikasta, ja vieläpä sellainen, joka ei ole tehnyt pitkää uraa Roomassa.

Toinen luku on  korostaa, miten Bergoglion suhde kansanomaiseen uskonnollisuuteen on huomattavasti Ratzingeria myönteisempi. Argentiinaan tutustuneena ja maassa matkanneena tiedän, että katolinen kirkko on ottanut sallivamman asenteen kaikenlaiseen – katoliseen ja sen rajamaille sijoittuvaan – kansanomaiseen uskonnollisuuteen osittain siksi, että se kamppailee evankelikaalisen protestanttisuuden nousua vastaan. Vallelyn mukaan Bergogliolla on ollut suuri rooli tässä prosessissa.

Vallely ottaa esimerkkejä kansanomaisesta uskonnollisuudesta ja keskeisimmät ovat juuri niitä, joihin tutustuin itse Argentiinassa. Kävin Lujanin pikkukaupungissa katsomassa neitsyen ihmeen kunniaksi pystytettyä kirkkoa. Näin kymmeniä Difunta Correalle pystytettyjä tienvarsipyhäköitä, vertailin niitä ja tarkastelin niistä löytyviä esineitä. Kuvasin muutamia Gauchito Gilin tarinasta muistuttavia tienvarsipyhäköitä. Näistä ensimmäinen on osa kansanomaista mutta käytännössä täysin hyväksyttyä katolilaisuutta, toinen lähempänä nationalismia (sekoittuen hieman Maria-kultteihin) ja kolmas melko etäällä katolilaisuudesta (tarina paikallisesta Robin Hood -shamaanista).

Kolmas luku käsittelee paavin jesuiitta-taustaa muistuttaen, että heidän parissaan häneen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Luku valottaa myös Argentiinan katolisen kirkon ja paavin poliittisia kiemuroita. Mediassa uuteen paaviin on suhtauduttu myönteisesti. On tavallaan haluttu löytää väkisin liberaali paavi edellisen kontrastiksi. Ihan näin yksioikoinen asia ei kuitenkaan ole. Paavina Bergoglio on ollut jo nyt radikaali, jos katsotaan paavillisia menettelytapoja, erityisesti rituaaleja. Liberaali hän ei kuitenkaan ole edes Vallelyn mukaan.

Paavia on kutsuttu köyhien asialla olevaksi ”slummien piispaksi”, mutta tällöin on myös hyvä muistaa, että kyse on katolisesta sosiaalietiikasta. Esimerkiksi Bergoglion suhde vapautuksen teologiaan on ollut varsin ristiriitaista ja varhaisvaiheessa pääosin kielteistä. Bergoglio oli nuorena hetken kiinnostunut kommunismista, mutta kun vasemmistosta tuli kirkkokriittinen, hänestä tuli peronisti, jossa kirkko oli osa autoritaarista kansallista ykseyttä. Peronismi ylittää perinteisen poliittisen akselin, mutta moni kommentaattori sijoittaa Bergoglion mieluummin oikealle kuin vasemmalle peronistien keskuudessa. Hän toimi myös oikeistolais-nationalistisen Guardia de Hierron henkisenä neuvonantajana. Jopa köyhien asioista kriitikot toteavat, että Bergoglio on kiinnittänyt enemmän huomiota köyhyyden seurausten pehmentämiseen kuin syiden kitkemiseen. Paavina Bergoglio on tosin esittänyt huomattavasti myönteisempiä kommentteja vapautuksen teologiasta.

Vallely toteaa, että osa Bergoglioon kohdistuvasta rajustakin kritiikistä on liioittelua. Pinnallinen mediahuomio siitä, että Bergoglio välttää tuhlailua ja pröystäilyä pitää paikkansa myös tämän kirjan perusteella, toisin kuin mielikuva erityisen liberaalista paavista.

Teos ei ole puhdas uuden paavin ylistys, eikä missään tapauksessa mustamaalaukseen pyrkivä kirja. Se on verrattain monipuolinen valotus, joka toimii johdantona Bergoglion elämään, ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin. Vallely luo kuvan ihmisestä, jonka suurimmat mustat hetket ovat kaukana menneisyydessä. Tämän tosin rikkoo se kiusallinen tosiasia, että vuonna 2010 Bergoglio kieltäytyi todistamasta oikeudenkäynnissä, jossa muinaista Argentiinan sotilashallintoa syytettiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan.

Suomessa paavit eivät herätä valtavaa kiinnostusta. Lähinnä ihmiset haluavat tietää, onko uusi paavi konservatiivi vai seksuaalivähemmistöjä puolustava liberaali. Tärkeä kysymys tämäkin, mutta ei suinkaan ainoa.