Politiikka Deleuzen jälkeen

Deleuzea on pidetty niin radikaalina ja vallankumouksellisena  vasemmisto-anarkistisena ajattelijana kuin tyystin epäpoliittisena aristokraattina.

Nathan Widderin Political Theory after Deleuze (2012) argumentoi, että politiikan teoria on vieroksunut ontologiaa. Hänelle juuri Deleuzen ontologia on tarpeellinen tulokulma aiheeseen. Ontologia siirtää painopistettä politiikan subjektia konstituoiviin suhteisiin. Se on mikropolitiikan aluetta. Widderin teesin mukaan olemme mikropoliittisia ennen kuin olemme poliittisia. Tämän ymmärtämiseksi on luettava Deleuzea.

Teoksen sisältö on seuraava: alussa Deleuze asemoidaan ja suhteutetaan ymmärrettävästi politiikan teorian valtavirtaan. Sitten on luku Deleuzen Bergson-tulkinnasta, luku Deleuzen Nietzsche-tulkinnasta, luku Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksesta, luku mikropolitiikasta. Loppuluku on luenta Deleuzen lyhyestä immanenssi-tekstistä.

Kaikki luvut kytkeytyvät lopulta toisiinsa, mutta tämä tehtävä jää osittain lukijan vastuulle. On jokseenkin outoa nimetä kirja tällä tavalla, jos sisältö on 90-prosenttisesti just another johdanto Deleuzeen. Tätä ei pelasta edes se, että kyse on kirjasarjasta X Deleuzen jälkeen (teologia, elokuva…). Tilanne olisi voitu pelastaa – ja kääntää suoremmin politiikan teoriaan – vaikkapa runsailla esimerkeillä, mutta nyt on kitsasteltu.

Jos Widderillä on tämän teoksen perusteella vahva oma kanta Deleuze-tulkkien parissa, se on tämä: hän erkanee siitä linjasta, jossa (yli)korostetaan Bergsonia. Nietzsche on Widderin luennassa keskeisempi. Toinen Widderin oma painotus on korostaa jatkumoa Deleuzen varhaisteoksista yhteistyöhön Guattarin kanssa. Jotkut tulkit vastustavat tätä.

Hyvää teoksessa on Deleuzen suhteutus angloamerikkalaiseen politiikan teoriaan ja radikaalidemokraattiseen ajatteluun. Tämän osion olisi pitänyt olla noin sata sivua pidempi ja sisältää Deleuzen ja Marxin suhteen käsittelyn. Myös Anti-Oidipuksen keskeiskäsitteen halukoneen selostajana Widder onnistuu mielestäni paremmin kuin moni muu.

Omalla listallani parhaat Deleuze-tulkit juuri politiikan teorian ja filosofian kontekstissa ovat Todd May ja Paul Patton. Erityisen ansiokas on vuonna 2000 ilmestynyt Pattonin Deleuze and the Political. Suositeltavia ovat myös Mayn kaikki teokset, Pattonin artikkeleista koostettu Deleuzian Concepts (2010) ja laajemman tulkintojen kirjon tarjoava ja angloamerikkalaisen keskustelun ulkopuolellekin astuva artikkelikokoelma Deleuze and Politics (2008, toim. Ian Buchanan ja Nicholas Thoburn).

Jos vertaa vaikkapa Pattonin tulkintaan, niin suurin ero on siinä, ettei Deleuzen ja Guattarin A Thousand Plateaus ole Widderille kovin keskeinen, vaikka mikropolitiikkaa käsittelevässä luvussa kirjaan viitataan. Tämä on outoa, koska moni käsite kuitenkin katosi Anti-Oidipuksen jälkeen Deleuzelta ja Guattarilta. Pattonin luennassa A Thousand Plateaus ja myöhemmän Mitä filosofia on? -teosten käsitteet muodostavat muutamien varhaisten käsitteiden lisäksi Deleuzen politiikan teorian ytimen.

En tiedä, miksi Widder sivuuttaa suurelta osin A Thousand Plateausin ja tyytyy kirjoittamaan Anti-Oidipuksesta. Hän ei vaivaudu selittämään, eikä hän sijoita omaa teostaan Pattonin ja kumppaneiden työn kontekstiin. Tosin hän kritisoi Slavoj Zizekin ja Alain Badioun tulkintoja, joten ainakin heidän suhteen hän paljastaa korttinsa.

Political Theory after Deleuze ei valitettavasti mene Deleuzea ja hänen poliittista ajatteluaan käsittelevien kirjojen parhaaseen koriin. Se toiminee yhtenä hakuteoksena niille, jotka pohtivat Deleuzen suhdetta esimerkiksi radikaalidemokraattiseen teoretisointiin, joka on paljossa velkaa Hegelille ja Lacanille. Muilta osin on olemassa pedagogisesti parempia oppaita, vaikka Widderin sisällöllistä osaamista en lähde moittimaan.