Studioalbumit osa 30: Deep Purple

Deep Purple kuului osaksi hevilapsuuden ruokalistaa. Nuorisotalon valikoimassa oli Burn kulahtaneena vinyylinä ja Fireball nauhoitettiin kasetille. Vuonna 1984 ”Perfect strangersin” video ilahdutti ja biisi sykähdytti.

Tukkahevin kultakautena Purple kuitenkin kuulosti aina jotenkin vääränlaiselta. Siitä ei muodostunut mitään suosikkia. Se tuntui olevan osa menneisyyttä. Ritchie Blackmoren lohikäärme- ja ritarileikeistä muistuttavista asusteista huolimatta bändillä oli liian vähän meikkiä, hiuslakkaa ja koiran kaulapantoja. Kuuntelu jäi lopulta vähäiseksi.

Noin 15-vuotiaana olin jo hylännyt tukkahevin ja muunkin hevin. Jostain syystä kuitenkin ostin Anttilasta In Rockin vinyylinä, kenties 10 markan (1,6€) hinnan vuoksi. Se kuulosti silloin ja aina myöhemminkin hyvälle, mutta se ei innostanut ostamaan eikä oikeastaan edes kuuntelemaan lisää.

Vasta noin 23 vuotta myöhemmin ostin Burn-albumin, kenties 3,5 euron hinnan vuoksi. Se kuulosti asialliselta, vaikka ei samalta kuin 10-vuotiaana.

Nyt päätin kuunnella kaikki albumit läpi, vaikka ounastelin projektin muodostuvan raskaaksi tällaiselle amatöörille.

Shades of Deep Purple (1968) ei ole heviä, vaan jamirokkia, jonka kohokohta on Billy Joe Royalin vuotta aikaisemmin levyttämä ”Hush”. Levy sisältää myös tarpeettoman version ”Helpistä” ja omintakeisen luennan ”Hey Joesta”. Tällöin laulajana oli Rod Evans.

The Book of Taliesyn (1968) ei myöskään ole heviä, vaan askeleen psykedeelisempää jamirokkia, jolla lyhin biisi on vähän yli 4 minuuttia. Siltä löytyy taas Beatles-kover (”We can work it out”), Ike ja Tina Turnerin ”River deep, mountain high” ja Neil Diamondin ”Kentucky woman”. Jotenkin pidän albumista, vaikka en osaa perustella itselleni miksi.

Deep Purple (1969) ottaa jo pienen askeleen hevimpään suuntaan tai ainakin hard rockiin, mutta on silti lähempänä psykedeliaa ja miksei myös progea. Silti puuttuvat hitit ja koveritkin on vähennetty yhteen. Se on Donovanin ”Lalena”, joka kuulostaa keskitasoa heikommalta Procol Harumilta. Ainakin ”Blind” on aika mainio biisi, mutta kokonaisuus on epätasainen. Albumi julkaistiin ”nerokkaasti” Yhdysvalloissa, kun bändi palasi kiertueelta takaisin Britanniaan, jossa puolestaan ilmestyi edellinen levy. Siitä bändin runko ei enää ollut kiinnostunut. He etsivät uusia soittajia hevimmälle soundille.

In Rock (1970) on tosiaan maannut vinyylihyllyssä yli 20 vuotta. ”Speed king” ja ”Child in time” ovat toimineet tähän asti ja toimivat edelleen, kuten loputkin raidat. Rod Evansin tilalle laulajaksi tuli Ian Gillan, bassonvarteen tarttui Roger Glover. Molemmat soittivat aikaisemmin yhtyeessä Episode Six. Heidät pestattiin soittamaan rajummin, hevimmin. Kyse on klassikosta, jota ei viitsi tyylilajistaan huolimatta kutsua heviklassikoksi, koska se vihjaisi, ettei teos välttämättä olisi osa yleistä rockin kaanonia. Koska levy-yhtiön mielestä albumilta puuttui single, teki bändi pikaisesti sellaisen. ”Black night”, yksi Purplen arvostetuimpia biisejä, julkaistiin samaan aikaan levyn kanssa.

Fireball (1971) ei auennut lapsena. Nyt ensimmäisenä jään tuijottamaan kansikuvaa, jota katsoessa en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko. Levy kuitenkin toi yhtyeelle ensimmäisen listaykkösen Briteissä. Ja ehkä lapsuuden karsastus johtui siitä, että soittajilla ollut tarpeeksi niittejä. Nyt oli uuden kuuntelun aika. Nimikkobiisi avaa teoksen tymäkällä rokilla. Ei tässä mitään ”Speed kingin” sfäärejä tavoiteta, mutta kosketinsoittaja Jon Lord on liekeissä. Raitojen tyylit vaihtelevat läpi albumin – mukana on myös hyvin epäpurplemainen kantrifolk ”Anyone’s daughter” – mutta yleisesti sitä kantaa Lordin soitto. Myöhäisemmillä versioilla on hittipotentiaali omaava ”Strange kinda woman”, mutta sitä ei löydy alkuperäiseltä brittijulkaisulta, koska se ilmestyi vain singlenä. Bändi ei itse arvostanut levyä korkealle, sillä jätkät tuntuivat varmistelevan omaa suuruuttaan sen sijaan, että olisivat riskeeranneet ja innovoineet In Rockin tavoin. Se ei myöskään yltänyt In Rockin kaltaisiin myyntilukuihin. Kenties orastavalla glam-buumilla oli osuutta asiaan.

Machine Head (1972) on ansaitusti yhtyeen arvostetuimpien levyjen joukossa. Samalla se on rankattu korkealle metallialbumien listoilla ja ylipäätään populaarimusiikin kaanonissa. Sen tempo on maltillisempi kuin In Rockin ja sen vahvuus on mielestäni tasapainoisuudessa. Sieltä löytyy ”Smoke on the water”, mutta minulle kyseinen kappale ei ole merkinnyt koskaan paljoakaan. Täällä on myös toinen yhtyeen klassikoista, ”Highway star”. Kehuista huolimatta en pidä albumia yhtyeen parhaimpana.

Samana vuonna ilmestyi livelevy Made in Japan, joka on syystäkin avannut bändin monille. Se on tavallaan kokoelma yhtyeen parhaista paloista.

Who Do We Think We Are (1973) nauhoitettiin jo 1972, mutta albumi ilmestyi seuraavana vuonna. Sen avaa hitiksi tarkoitettu ”Woman from Tokyo”, joka on lähinnä kiusallinen ellei pelkästään tyhjänpäiväinen ”runkkurock”. Tässä vaiheessa jäsenillä oli ristiriitoja eivätkä kriitikotkaan pitäneet levystä entiseen tapaan, vaikka albumi kävikin listoilla useassa maassa.

Burn (1974) alkaa nimibiisillä, joka on luultavasti ensimmäinen kuulemani Purplen biisi, ja siksi se on painunut muistiin. Bändistä lähteneen Gillanin oli korvannut David Coverdale ja basisti Roger Gloverin Glenn Hughes. In Rockilla ensimmäisenä näkyneen suunnanmuutoksen aikana bändiin tulleet henkilöt, jotka tekivät myös biisejä, olivat poissa kuvioista, toistaiseksi. Riippumatta siitä, mitä fanit ja kriitikot ajattelevat siitä, kuka on se ainoa oikea Purplen laulaja, en ainakaan valita Coverdalen vokaaleista. Tosin Gillanista pidän enemmän. Joka tapauksessa Burn on tasapainoisen kuuloinen, vaikka se sisältää vaikutteita useista musiikkityyleistä. Ainakin se on paljon edellistä albumia parempi.

Stormbringer (1974) lähtee käyntiin vahvalla nimibiisillä, josta tulee etäisesti mieleen joidenkin aikaisempien albumien avaukset (”Speed king”, ”Fireball”). Tämän jälkeen meno muuttuu soulista, funkista ja aikuisten boogierokista aineksensa hakevaksi keskitien jamitteluksi. Ennen kuuntelua kuvittelin, jokseenkin virheellisesti, että kyse olisi keskeisestä levystä. Nyt tiedän paremmin: ei mahdu parhaaseen kolmannekseen. Bändi oli samaa mieltä: Jon Lordin mukaan albumi oli teknisesti täydellinen, mutta siitä puuttui sielu ja Ritchie Blackmore inhosi levyn funk-vaikutteita. Dave Thompson kirjoittaa Purple-kirjassaan, että Stormbringer oli ”unohtumattoman mitäänsanomaton levy”.

Come Taste the Band (1975) on huomionarvoinen albumi jo siksi, ettei kitarassa ole Ritchie Blackmore vaan useita biisejäkin säveltänyt Tommy Bolin, joka kuoli heroiinin yliannostukseen vuotta myöhemmin. Albumi ei ehkä ole bändin arvostetuimpia, mutta Stormbringerin soulien ja funkien jälkeen se on paluu jämäkän hard rockin peruskaavaan. Levyn kiinnostavimpiin biiseihin kuuluu sen päättävä ”You keep on moving”, mutta kokonaisuus on liian tasapaksu noustakseen bändin parhaimmistoon minun listallani – siltä puuttuvat täysosumat. Pian tämän jälkeen Purple hajosi.

Perfect Strangers (1984) oli bändin paluulevy yhdeksän vuoden jälkeen (bändi oli telakalla 8 vuotta). Sekä Gillan että Blackmore olivat palanneet kokoonpanoon. Albumi sisältää tietenkin nimibiisin, joka on uponnut aina videota myöden. Oikeastaan koko paketti on vankka 1980-luvun hevilevy, vaikka en ihan joka viikko kotioloissa sitä kuuntelisikaan.

The House of Blue Light (1987) on edeltäjäänsä popimpi ja melodisempi teos, joka suuntaa AOR:n tyyliapajille. Äänimaisemaltaan se on kasarimpi kuin mikään muu Purplen levy – kasari siinä pejoratiivisessa merkityksessä, kun aikaisemmin tyylinsä luoneet bändit yrittävät olla ajanmukaisia soundeilla, joita kaikki alkoivat kammoksua nopeasti. Jopa heikoilla Purple-albumeilla kantaneet Jon Lordin kosketinsoittimet on muokattu lähelle 80-luvun synasoundeja. Biisimateriaali on tasaisen mukavaa, mutta se uhkaa jäädä kuuntelussani soundien päivittelyn varjoon. Levyn jälkipuoli on parempi ja suosikeikseni nousevat ”Strangeways” sekä vauhdikkaan ponnekas ”The Spanish archer”. Levyn päättää Rainbow-tyylinen laukka ”Dead or alive”. Dave Thompson on minuakin tylympi kirjoittaessaan, että ”albumi oli rimanalitus”, mutta hänkin nostaa ”The Spanish archerin” muiden biisien yli. Levyllä on myös ”Mitzi Dupree”, joka kertoi Gillanin tuntemasta viihdetaiteilijasta, joka ”ampui alapäästään pingispalloja hämmästyttävän tarkasti.”

Slaves and Masters (1990) on ensimmäisen Purple-albumi, jolla laulajana on Joe Lynn Turner. Minulle hän on leimallisesti Rainbow’n laulaja, samalla tavalla kuin Gillan on se oikea Purple. Itse levy on soundeiltaan edeltäjästään poikkeava. Biisimateriaali vaihtelee tasaisen miellyttävästä perusjunttauksesta boogiejytään (”Fire in the basement”), mitäänsanomattomiin heviballadeihin (”Love conquers all”) ja tylsempään amerikkalaiseen valtavirran hard rockiin (”Breakfast in bed”). Kirjainyhdistelmä AOR ei ole kaukana tästä levystä. Yhtyeen uran parhaisiin verrattuna Slaves on köykäinen teos: ei tarpeeksi Purplea ollakseen jykevää rokkia, ei riittävän Rainbow ollakseen melodisesti yhtä tarttuva. Samaa ajatteli Jon Lord, jonka mielestä levyä ei olisi pitänyt julkaista Purplen nimellä.

The Battle Rages on (1993) toi Gillanin takaisin vokalistiksi ja ote siirtyi piirun verran kohti perinteitä. Enää ei oltu vaihtuvan trendin kyydissä vaan tehtiin peruslevy perussoundeilla. Toisaalta voisi sanoa, että juuri tätä kaikki pitkän linjan rokkibändit tekivät 1990-luvulla. Toisin sanoen 1990-luvun trendinä oli ajaton yleissoundi, joka ei tule muistuttamaan mistään ohimenevästä hetkestä. Biisimateriaali on taas tasaista: levyllä ei ole suuria hittejä, mutta sitä kuuntelee mielellään. Melodiansa vuoksi ”Anya” jää mieleen muita paremmin, vaikka perusjuntta (esimerkiksi ”Nasty piece of work”) ei ole yhtään heikompaa.

Purpendicular (1996) on erikoinen tyylillinen sillisalaatti. Sillä on hetkensä, mutta sitä kantaa Jon Lordin soitto ja Gillanin ääni pikemminkin kuin vahvat sävellykset. Kitaranvarteen oli tullut Steve Morse. Tämä oli ensimmäinen Purple-levy ilman perustajajäsentä Ritchie Blackmorea, mutta se ei tee tyylillistä railoa edelliseen pitkäsoittoon. Levyn erikoisin piirre on se, että ”The Aviator” -kappaleessa Gillan kuulostaa Bob Mouldilta.

Abandon (1998) on tasaisen tylsää aikansa Purplea. Alun ”Any fule kno that” tuo mieleen jopa Red Hot Chili Peppersin ja lopun ”Bludsucker” on uusi sovitus In Rockilla julkaistusta biisistä ”Bloodsucker”. Siinä välissä on niin tasapaksua jöötiä, etten edes yritä keksiä mitään kirjoitettavaa.

Bananas (2003) on levy, jota en ole kuullut. Jon Lord on korvattu Don Aireylla, joten siitä puuttuu kaksi DP:n kantavaa hahmoa ja perustajaa. Tässä vaiheessa bändi voisi vaihtaa nimensä, riippumatta siitä, millaista musiikkia albumi pitikään sisällään. Levy sai kuitenkin melko myönteisiä arvioita. Lisäksi itse bändille jäi hyvä maku suuhun. Kuulemani ”Haunted” on kelvollinen raita, mutta ei sillä ole esittäjän nimen lisäksi juuri mitään tekemistä Purplen kanssa. Toisaalta alkuperäisrumpali Ian Paice on edelleen mukana. Hän onkin ainoa henkilö, joka on soittanut kaikilla bändin levyillä.

Rapture of the Deep (2005) jatkoi samalla kokoonpanolla. Taas tekee mieli käyttää termiä tasapaksu, kun biisit eivät nouse toistensa yli eikä albumi herätä muutenkaan mielenkiintoa. Levy myi surkeasti ja EMI antoi kenkää takamukseen.

Now What?! (2013) ei ole sen heikompi kuin muutkaan, mutta ei sitä voi sanoa välttämättömäksi. Autoreissulla sitä voisi pyöritellä, mutta kun ei ole autoa, en keksi albumille mielekästä käyttöä. Kokoonpano on sama kuin parilla edeltäjällä. Levyltä löytyy vuonna 2012 haimasyöpään kuolleelle Jon Lordille tehty biisi ”Above and beyond”.

Kuuntelurupeaman yhteydessä tuli luettua Dave Thompsonin Smoke on the Water – Deep Purplen tarina. Kun sen yhdistää tähän, saadaan jonkinlainen karkea struktuuri yhtyeelle: se aloitti b-luokan Beatlesina, joka tunnettiin lievästi psykedeelisistä mutta tanssittavista kovereista. Se keksi itsensä uudelleen kolmen levyn jälkeen. Tästä alkoi se Deep Purple, joka on kaikkein arvokkainta. Sitten on Coverdalen tasoltaan vaihteleva aika. Gillanin johtamassa reunionissa ollaan jo 80-luvulla, jonka jälkeen bändi alkaa vähän kerrallaan muuttua miehistönvaihdosten myötä itsensä tribuuttibändiksi. Toisaalta Gillan ja Glover ovat olleet bändissä pitkään ja tehneet biisejä, joten ehkä heistä on tullut Purplen toinen ydin alkuperäisen kolmikon – Blackmore, Lord ja Paice – lisäksi.