Studioalbumit osa 36: Built to Spill

Useimmiten tässä sarjassa on kuunneltu kirjoittajalle johonkin omituiseen väliin pudonneita artisteja tai bändejä, ehkä joskus myös melkoisen tuntemattomia. Muutamat ovat olleet hyvinkin tuttuja, mutta sellaisia, joiden tuotannon joku osa on tuntematon. 1990-luvun kitaraindien yksi aliarvostetuista mestareista, Built to Spill, kuuluu tähän viimeisimpään lokeroon.

Kun teinivuosinani vielä oli Radiomafia ja Ylen kanavilta saattoi kuulla kiinnostavaa, ennestään tuntematonta musiikkia, istuin usein työpöytäni ääressä piirrelleen paperiin kuulemieni artistien nimiä. Yhdestä paperista tuli eräänlainen muistivihko, jossa tylsähköt bändit lukivat pienellä ja kiinnostavat isommalla. Joissain oli lisäksi korostuksia, esimerkiksi alleviivaus, lihavointi, varjostus tai ympyröinti. Muistan paperissa lukeneen melko isolla ja jollakin korostuksella Built to Spill.

Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin aloin oikeasti tutustua bändiin. Tällä hetkellä hyllystä löytyy neljä albumia. Kahdesti olen nähnyt bändin keikalla, kerran omalla keikalla ja kerran Dinosaur Jr:n lämmittelijänä. Molemmat tapahtuivat Leedsissä.

Kun taas kerran laitoin yhden pitkäsoitoista soimaan, tajusin, etten vieläkään ollut kuullut kaikkia studioalbumeita. Päätin muuttaa asian. Melankolisia laulumelodioita viljelevä ja kitaroita kompleksisten kappalerakenteiden seassa tyylillä kurittava kulttibändi oli hiipinyt ihon alle ja tahmautunut sinne niin voimakkaasti, etten ollut edes ymmärtänyt, kuinka paljon olen yhtyeestä pitänyt jo useamman vuoden, monesta eri syystä.

Ultimate Alternative Wavers (1993) on ensitahdeistaan alkaen myöhemmin tutuksi tullutta Built to Spilliä – keskitempoinen, jokseenkin melankolinen kitaroiden vetämä vankkuri, joka kulkee omaan, vain ohjastajalleen ominaiseen suuntaansa. Rytminvaihdokset ovat yleisiä ja biisien keskimitta on noin kuusi minuuttia, mikä on tavallista myös myöhemmille levyille. Yksittäisistä biiseistä nousee muiden yläpuolelle sing-a-longiksi sopiva ”Nowhere nothin’ fuckup” ja kokeileva popkappale ”Lie for a lie”. Albumi ei ole täydellinen, vaan pikemminkin jälkeenpäin tulkittuna ”debyyttinä julkaistu lupaava demo”, jonka tyyli kehittyi kohti täydellisyyttä vasta myöhemmin.

There’s Nothing Wrong with Love (1994) ilmestyi jo seuraavana vuonna, mutta se on selvästi kypsempi ja hiotumpi kokonaisuus. Tutun kitaralurittelun ja hauraiden melodioiden lisäksi muutamissa biiseissä on jouset mukana. Siltä löytyy paitsi liki kuusiminuuttinen ”Some”, jossa yhdistyy hyvällä tavalla kaikki BtoS -kliseet, myös yhtyeen kenties tunnetuin kappale ”Car”, jossa mies haluaa nähdä uniensa elokuvia ja jossa lauletaan ”I wanna see it when you get stoned on a cloudy breezy desert afternoon”. Minulle tämä ei hienoista hetkistään ja korkeasta tasostaan huolimatta ole yhtyeen mestariteos, mutta pitäisi se hankkia hyllyyn.

Perfect from Now on (1997) tuli hankittua Englannissa asustellessa. Finanssikriisi laittoi levykaupat koville ja sai alennustenmetsästäjät apajille. Siinä on yksi suosikkiraidoistani, ”I Would hurt a fly”, jonka rauhallinen aloitus palkitaan upealla kertosäkeellä ja hieman suureellisemmin rokkaavalla osalla. Tasaiselta levyltä on vaikea nostaa muita yksittäisiä raitoja, mutta päättävä yhdeksänminuuttinen ”Untrustable / Part 2” on indieprogen helmiä. Koko albumi on yhtyeen ensimmäinen mestariteos. Tosin Rolling Stone antoi keskimäärin yli kuuden ja puolen minuutin mittaisia raitoja sisältävälle albumille vain kolme tähteä päättäen arvion toteamukseen: ”Jossain progedinosaurukset mutisevat: hän on yksi meistä.” Omasta mielestäni Pitchforkin 92/100 on lähempänä oikeaa arviota.

Keep It Like a Secret (1999) on yhtyeen toinen mestariteos. Ostin sen levymessuilta Saksasta ja vihkoseen oli jäänyt lehtileikkeitä saksalaisista levyarvioista, joissa tarjottiin täysiä pisteitä. Pitchforkissakin nokitettiin edelliseen yhdellä pisteellä (93/100). Ilmaisu on suorempaa ja tiiviimpää. Vain kolme kymmenestä ylittää viiden minuutin keston. Kolme biisiä nousee muiden yli, vaikka jo avausraita ”The Plan” lähenee täydellistä Amerikan indietä. ”Center of the universe” on vintage Built to Spilliä. ”Else” on kaunis ja tarttuva. ”You were right” on hieno biisi, mutta kuolemattomaksi sen tekee teksti. Teksti koostuu toteamuksista you were right tai you were wrong, jonka jälkeen tulee klassisia rocklyriikoita tyyliin ”You were right when you said, you can’t always get what you want” (Rolling Stones). Jokaisessa lainauksessa  käännytään pessimistiselle kannalle. Jo Bob Marley’n ”No woman, no cryhin” viittaava avauslaini on yksi parhaista ikinä: ”You were wrong when you said, everything’s gonna be alright”.

Ancient Melodies of the Future (2001) oli itselleni tuntematon albumi. Sekin sai ilmestyessään hyvät arviot. Albumissa ei ole sinänsä mitään vikaa. Biisit ovat kolmea ja neljää minuuttia, tasaisen varmaa ja tuttua. Ehkä yksittäiset sävellykset voisivat olla yhtä tarttuvia kuin yhtyeellä parhaimmillaan. Oma suosikkini on ”In your mind”.

You in Reverse (2006) ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen. Tässä vaiheessa Pitchforkissa joku oli menettänyt kuulonsa ja arvostelukykynsä tarjoten albumille 68/100, vaikka rehellisesti sanottuna kyse oli punnitusta ja taidokkaasta kritiikistä. Minusta albumi nousee lähelle bändin kolmatta mestariteosta. Mutta ei ihan. Se alkaa yhdellä bändin parhaista. ”Goin’ against your mind” on melkein yhdeksänminuuttinen, rohkea aloitus, joka on myös keikoilla ollut yksi suosikeistani. Sen jälkeen saisi tulla aikamoista roskaa, että pitäisin levyä kelvottomana. Sen jälkeen saisi myös tulla aikamoisia timantteja, jotta muu levy pitäisi tason. Hyviä biisejä levyllä kuitenkin on muitakin, esimerkiksi ”Liar”, mutta rima ei säily aivan katossa. Allmusic-sivuston arvion mukaan levy on täynnä tulta ja energiaa. Jos keskitempoisesta, melankolisia vokaaleita kauniisiin melodioihin yhdistelevästä indiebändistä voi niin sanoa, niin siinä tapauksessa allekirjoitan.

There Is No Enemy (2009/2010) ilmestyi pienen tauon jälkeen. Se ei nouse huipputeosten sarjaan, mutta on varsin hyvä levy, joka sai myös myönteisen vastaanoton. Sen voisi laittaa samaan kategoriaan vuoden 2001 Ancient Melodies… -albumin kanssa, koska se ei laadustaan huolimatta tuo mitään merkittävästi uutta yhtyeen tuotantoon. Aloitusraita ”Aisle 13” on yksi selkeistä suosikeistani. ”Pat” osoittaa, että bändiltä sujuu myös nopeatempoisempi rokkaus. Levyn pisin raita, lähes kahdeksanminuuttinen ”Tomorrow” on todella hienoa, tavanomaista Built to Spilliä.

Studioalbumeita kuuntelemalla ei ymmärrä, että bändi tunnetaan myös kovereistaan. Niistä osa on levytetty esimerkiksi kokoelmalevyille, mutta osa on esitetty vain keikoilla. Ensimmäiseen keikkakokemukseeni kuuluu omintakeinen versio M.I.A:n ”Paper planesista”.

Built to Spillin johtaja Doug Martsch on sitä 1990-luvulla indieuraansa luoneiden sukupolvea, jonka kirkkaimmat tähdet eivät liiaksi välitä musiikkibisneksen tai edes faniensa odotuksista. Keikalla ja haastatteluissa hänestä paistaa omaehtoisuus, mutta myös nöyryys, mikä vain lisää hänen kiinnostavuuttaan silmissäni. Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja kitarankuritusta, poikkeuksellisia biisirakenteita ja melankolisia laulumelodioita yhdistelevien, onnistuneiden albumien rinnalla.