Barcelonassa kerran vuodessa järjestettävä Primavera Sound on indieväen festivaali. Se kestää kolme päivää ja
sen ympärillä on klubi-iltoja ennen ja jälkeen varsinaisten festaripäivien. Oma
reissuni alkoi festivaalia edeltävänä päivänä klubilta, jossa näin kaksi
artistia. Ensimmäisenä oli Nina Coyote
eta Chico Tornado, espanjalainen kaksikko, jossa nainen lyö rumpua ja mies
soittaa kitaraa sekä laulaa. Vähän liiallisesta yrittämisestä kärsinyt duo toi
mieleen heviriffejä soittavan White Stripesin. Pääakti, The Brian Jonestown Massacre, oli juuri niin viileä kuin odotin.
Bändi soittaa 60-lukulaista, psykedeliasta vaikutteita ottanutta
jamittelupoppia peräti neljän kitaristin voimin. Ottaen huomioon, että
yhtyeellä ei ole yksittäisiä hittejä, se toimii poikkeuksellisen hyvin livenä.
Bändi, jossa yhden jäsenen tehtävänä on soittaa tamburiinia ja marakasseja, ei
voi olla täysin tyylitajuton. Kuten eräs YouTube-kommentoija totesi, ennen
hyvin marginaalista suosiota nauttivalla bändillä on kahdenlaista yleisöä –
niitä, jotka tajuavat ja niitä, jotka haluaisivat tajuta.
Ensimmäinen varsinainen festivaalipäivä alkoi Julian Copella, joka esiintyi hienossa ja hyväsoundisessa auditoriossa. Ukkosen äänten tullessa taustanauhalta Cope askelsi lavalle koppalakissa, nahkaliiviissä, hihattomassa Neu!-paidassa, mustissa pillifarkuissa ja biker-bootseissa. Cope esiintyi vain kitaran kanssa ja soitti myös Teardrop Explodesia. Minulle oli tärkeää nähdä kulttihahmo Cope, mutta mieluummin olisin kokenut bändikeikan.
Kesken
keikan siirryin tutustumaan ulkoilmaan, matkaseuralaisiin ja vippialueeseen,
josta näki mainiolta kuulostaneen Föllakzoidin.
Bändi soittaa pitkiä junnaavia biisejä, ja keikalla soundit olivat erinomaiset.
Yhdistettynä auringonpaisteeseen ja tuoppiin tilanne oli täydellinen aloitus
illalle. Bändi Primaverassa
ja toisaalla
Siirtymä
päälavalle, jossa aloitteli tasapaksua mutta verrattain kaunista kitaravetoista
pehmopoppia soittava yhdysvaltalainen Real
Estate. Samalla tuli katsastettua toinen vip-alue ja roiskittua
aurinkorasvat kasvoihin ja käsivarsiin. Bändi soi kauniisti, mutta jättää
muutamia biisejä lukuun ottamatta vähän kylmäksi. Tässä yksi
suosikkibiiseistäni keikalta:
Toisella
päälavalla aloitti heti perään Midlake.
Yhtye soitti muutama vuosi sitten Ruisrokissa upean keikan ja Flow’ssa
keskinkertaisen. Nyt yritin löytää paikan, jossa soundit kuulostaisivat
erinomaisilta. Sellaista ei löytynyt. Kun vielä nykyisen laulajan äänen sijaan
haluaisi kuulla edeltäjää, päätin siirtyä kohti seuraavaa esiintyjää. Huonolta
Midlake ei missään tapauksessa kuulostanut, mutta se on nähty jo. Kotona
kuuntelen yhtyettä edelleen melko usein. http://www.youtube.com/watch?v=Y65ydmXI-rA
Kävely
kohti Pitchfork-lavaa, jossa soitti Tame Impala -yhteyksistä tunnettu Pond. En ole innostunut yhtyeestä aivan
täysillä eikä live-esiintyminen tehnyt poikkeusta. Asiallista kamaa, mutta ei
vedä vertoja Tame Impalalle. Seurasi siirtymä vippioluen suuntaan. Siellä tuli
nähtyä vahingossa The Ex –
hollantilainen vuonna 1979 perustettu post-punk -yhtye. En tuntenut yhtyettä
entuudestaan, mutta olisi sitä voinut katsoa hieman pidempäänkin. Pian
aloittikin pienimmällä lavalla Caveman.
New Yorkista tuleva yhtye esitti hienoa, verrattain mahtipontista popmusiikkia
puvut päällä. Keikka oli hyvä siirtymä kohti illan odotetuimpia esiintyjiä.
Tässä The Ex Primaverassa http://www.youtube.com/watch?v=tl9SSYmBVKM
Neutral Milk Hotel oli yksi avauspäivän odotetuimpia keikkoja. Se soitti lavalla, jonne vip-alueen reunalta näki ja kuuli normaalisti hyvin. Kun ei ehtinyt eteen, piti toivoa parasta. Tällä kerralla tuuli vei osan äänestä ja screenit olivat pimeänä. Silti kulttibändi tuntui odottamisen arvoiselta. Lavalla tapahtuu koko ajan, kun soittimet vaihtuvat ja Jeff Mangumin nariseva ääni on täynnä omanlaistaan lämpöä. Mukana oli perinteisen bändivarustuksen lisäksi banjo, pari haitaria, torvet ja saha. Vähän yli puolen tunnin jälkeen oli tullut suuri osa omista suosikkibiiseistäni. Pidin kovasti, mutta olisi pitänyt olla lähempänä.
http://www.youtube.com/watch?v=dolNoy-f-s4;
ja toisessa esimerkki, miten sahaa käytetään kauniisti indiebändissä http://www.youtube.com/watch?v=iouOZ821nFM
Future Islands nosti itsensä maineeseen vierailullaan David Letterman showssa. Kun NMH:n keikkaa oli vielä vähän jäljellä tuli siirryttyä katsomaan, vangitseeko Future Islandsin mahtipontisuus elävänä. Kyllä vangitsi, vaikka periaatteessa yhtyeen musiikki on hyvin kaukana siitä, mitä kotona kuuntelen. Lihaksikas, voimakkaasti eläytyvä ja kiroileva vahvaääninen laulaja toi etäisesti mieleen Meatloafin lisäksi jopa Glenn Danzigin. Ruisrockiin menijöille vahva suositus.
Päälavalla aloitti Queens of the Stone Age, josta jäi alusta pari biisiä näkemättä, kun tuli pysähdyttyä empanadoja myyvälle kioskille tankkaamaan. Loppukeikka tuli kuunneltua vippialueelta, jossa parhaimman terän keikasta vei Arcade Firen odottelu. Quotsan osuus oli rutiinimainen, joskaan ei huono. Tämä näkemys toistui myös kriitikoilla. Olihan mukava taas kuulla yhtyeen parhaat elävänä varhaisesta Feel good hit of the summerista uuden levyn My god is the suniin. No one knows tuli jo alkuvaiheessa, kun ravitsin itseäni empanadoilla.
Arcade Firen kohdalla vippilippu tuli tarpeeseen. Vain alle 10 minuuttia ennen keikan alkua kävelimme lavan etuosassa olevaan ”palkoon”, josta löytyi hyvin tilaa noin 15 metrin etäisyydellä eturivistä. Bändi soitti pitkän ja tapahtumarikkaan keikan, jonka settilistassa tuli kaikilta levyiltä, mutta painotus oli Funeralissa ja Reflectorissa. Bändiä on mahtavaa seurata lavalla, kun koko ajan soittimet ja soittajat vaihtuvat. Biisimateriaalin on niin vahvaa, ettei keikkaan mahdu turhia suvantovaiheita. Lopussa oli vielä konfettisade, mikä ei ole aivan tyypillistä indie-estetiikkaan. Arcade Fire on alkujaan indiebändi, josta tuli yksi maailman suurimmista. Voiko se enää kasvaa? On vielä yksi detalji, jonka vuoksi arvostan keikan todella korkealle. Pidän siitä, että jokin yhdentekevänä pitämäni kappale muuttuu suureksi suosikiksi. En todellakaan odottanut sellaista bändiltä, jonka kaikki levyt omistan. Tosin kävi, nimittäin uuden albumin Afterlife iski niin täysillä, että se jäi useaksi päiväksi korvamadoksi. Kotiin päästyäni kuuntelin sen lähemmäs kymmenen kertaa yhden illan aikana. Rankkaan keikan yhdeksi parhaista keikkakokemuksista ikinä. En tiedä, mihin bändi enää tuosta menee ja voiko se suunta olla minulle mieluisa. Täältä löytyy hieman pätkitty keikka hyvätasoisena taltiointina. http://www.youtube.com/watch?v=YoPsG1Nz_k4
Disclosuren konemusiikkiin oli vaikea keskittyä Arcade Firen kokemisen jälkeen. Keikkaa kehuttiin, mutta minä jäin kylmäksi. Lämmitin itseäni oluella, josta seurailin Disclosurea etäältä.
Lämpöä haettiin lisää Metronomysta, joka hoiti vahvan keikan, aloitusaikanaan karu vartin yli kolme. Itse pidän vain osasta biiseistä, mutta bändin touhua ei voi kuin ihastella. The Bay on ehkä ainoa yhtyeen biisi, josta pidän todella paljon. Siksi ei ollut ihme, että se oli keikan musiikillinen kohokohta, mutta myös uuden levyn raidat olivat toimivia. Erityispisteet saa basisti, jonka työskentelyä seurasin naama hymyssä koleassa yössä. Metronomy Primaverassa (The Look)
http://www.youtube.com/watch?v=QGZxGhyQNH8
ja Jools Hollandissa (The Bay)
Bileet
jatkuivat aamuun asti, mutta tässä vaiheessa oli järkevintä säästellä voimia
tuleviin koitoksiin. Majapaikassa oltiin takaisin joskus kuuden aikoihin
aamulla.
Päivän pahimpiin missauksiin kuului St. Vincent (soitti samaan aikaan Neutral Milk Hotelin ja Future Islandsin kanssa) ja ehkä myös Warpaint, joskin olen nähnyt molemmat aikaisemmin. Kokematta jäi myös uudelleen koottu post-punkin marginaalinen klassikko Chrome sekä jonkinlaisessa nosteessa ollut Chvrches. Kaksi viimeistä olisin voinut nähdä ohittamalla Quotsan, mutta toisaalta olut ystävien kanssa vippialueella kera Quotsan oli hyvä yhdistelmä Arcade Fireä odotellessa.
St.
Vincent: http://www.youtube.com/watch?v=RwY6coNOgAI
Kirjoitan
kommentit toisesta festivaalipäivästä myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti