Jokin
aika sitten kävelin ruokakauppaan, joka olikin remontissa. Jatkoin matkaani
pitkästä aikaa Sammakon kirjakauppaan, jossa oli perinteisiä kesäalennuksia.
Mukaan tarttui kuusi kirjaa. Yksi niistä käsitteli turkulaista (lähinnä 1960-luvun
lopun ja 1970-luvun alun) undergroundia.
Matti
Komulaisen ja Petri Leppäsen kirjoittama U:n
aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia (2009) ei ollut täysin
tuntematon teos. Muutamia vuosia sitten istuin Kallion kirjastossa lukemassa ja
kirjoittamassa. Lukupaikan vieressä oli kyseinen opus, joten päätin selata sen
läpi. Luin valitut palat pikaisesti. Nyt, vuosia myöhemmin, sain luettua sen
kokonaan futiksen mm-kisojen seuraamisen lomassa, kun vitosella tuli kaupat.
Turun underground viittaa lähinnä siihen, mitä Markku Innon ja Jarkko Laineen kaltaiset tyypit touhusivat kavereineen muutaman vuoden aikana 1960-luvun lopulla. Tunnetuin yksittäinen undergroundia leimaava ja määrittävä teos on musiikkialbumi Suomen Talvisota 1939–1940: Underground-rock, joka ilmestyi vuonna 1970. Siinä on mainittujen heppujen lisäksi mukana M. A. Numminen, Badding ja tukku muita virittelijöitä.
Kirjassa käsitellään Yhdysvaltain vastakulttuuria, suomalaista kulttuuria ennen 60-luvun undergroundia, suomalaisia undergroundista vaikutteita saaneita artisteja Juicesta Tuomariin sekä turkulaista musiikki- ja runokulttuuria undergroundin jälkeen.
Kirja ei itsessään ole mestariteos, mutta en haluakaan kirjoittaa mitään perusteellisen kriittistä arviota. Se on tietokirja, jossa on haettu informaatiota tutkimuksista, mutta lisäksi on luettu sanomalehtiartikkeleita ja tehty haastatteluita. Se on hyvää luettavaa, jos yksittäiset henkilöt, taiteilijat, yhtyeet ja tietyn ajan ilmiöt kiinnostavat, mutta sen perusteella ei saa paljoakaan selvyyttä siihen, mikä yhdistää Harro Koskisen Sikamessiasta ja MC Nikke T:n listaräppiä. Molempia kuitenkin käsitellään kirjassa, jossa yhtäältä kerrotaan Innosta, Laineesta, Nummisesta ja kumppaneista ja toisaalta melkein mistä tahansa myöhäisemmästä turkulaisesta taiteellisesta toiminnasta. Valikointiperusteet jäävät melko mielivaltaisiksi. Siitä huolimatta oli viihdyttävää lukea esimerkiksi Turun ja Helsingin runoilijoiden 1990-luvun vastakkainasettelusta, joka jo silloin tuntui ulkopuolisesta käsittämättömältä, vaikka ystäväni Ilkka Koponen sitä Turkuun muutettuani pitkään ja hartaasti kuvailikin. Turun tapahtumista tietämättömille tuskin syntyy valtavaa kateutta, että olisi pitänyt olla paikalla.
Kirjan
aihepiiristä edes jonkin verran tietävälle kirjan kaksi ensimmäistä osiota –
Yhdysvaltojen vastakulttuuria ja 1950-luvun Suomea käsittelevät osiot – tuovat
vähän uutta. Teoksen pihvi on se 70 sivua (yli kolmestasadasta), joka
käsittelee erityisesti 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun Turun undergroundia,
eikä jotain sitä edeltänyttä tai seurannutta. Kyse oli muutaman aktiivin
tekemisistä, joilla ei ollut mitään merkittävää ideologista sisältöä. Kyse oli
touhuamisesta, jolla haluttiin saada jokin reaktio pysähtyneisyyden tuntua ja
vallitsevia rakenteita vastaan. Mikä se reaktio oli, sillä ei tuntunut olevan
suurta merkitystä. Mutta kaikkea kivaa kulttuuria jäi elämään, ja se ansaitsee
käsittelynsä ja muistelunsa.
Kenties
kirjan suurin yksittäinen ansio on lopulta siinä, että se saa kuuntelemaan
vuonna 1970 ilmestyneen ST 39–40 albumin uudelleen. Albumi on ehdoton
klassikko, oman aikansa tärkeä repäisy, mutta musiikillisesti se on aina
kuulostanut laimealta.
Itselleni kirjasta tuli vastaan myös pieni mutta kiinnostava detalji. Turkulaisen AD-yhtyeen junakomppipunkista olen pitänyt ja omistan yhden vinyylinkin, mutta en tiennyt, että Kauko Röyhkän Kaksi koiraa levyn päätösraita "Vladivostok" – yksi levyn suosikeistani – on alun perin AD:n levyttämä kappale, vaikka se onkin Röyhkän sävellys. En tosin edelleenkään tiedä, mitä tekemistä AD:llä on Turun 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun undergroundin kanssa, mutta haitanneeko tuo, sillä luen mielelläni Turun ja sen lähiympäristön populaarimusiikin historiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti