Kolmas
ja viimeinen varsinainen festivaalipäivä. Aamu oli taas verrattain hidas. Se
oli niin hidas, ettei aikaa jäänyt hitaalle ruokailulle. Oli käännyttävä
hyväksi ja edulliseksi todetun lähikebapin puoleen. Juustolla.
Saapuminen
alueelle alkoi valinnoilla. Samaan aikaan soittivat Islands, Courtney Barnett
ja Jonathan Wilson. Ratkaisuni oli valita kaksi kolmesta. Se tarkoitti Wilsonin
sivuuttamista.
Islands aloitti 20 minuuttia ennen Barnettia. Saavuin alueelle ajoissa, joten vilkaisin Single Parents -yhtyeen esitystä pikaisesti, ostin itselleni Hüsker Dü -paidan, jonka kylkiäiseksi pussiin sujahti parin espanjalaisen indiebändin cd:t kaupanpäällisiksi. Niistä toinen, Disco Las Palmeras! osoittautui varsin kelvolliseksi ja toista elektronisempaa ja popimpaa yhtyettä, Colectivo Orugaa, en ole ehtinyt vielä aktiivisesti kuunnella. Sitten hain oluen ja jäin odottamaan keikkaputken alkua.
Pidin
Islandsin keikasta paljon, vaikka en pariin viime levyyn ole aktiivisesti
seurannut yhtyettä. Kokeellista poppia soittava ja myös jonkinlaista gaypiirien
suosiota nauttiva kokoonpano ei tällä kerralla koonnut suurta yleisöä. Näin yhtyeen
Leedsissä vuonna 2007 ja olin vakuuttunut, että livenä bändi saa minut edelleen
hyvälle tuulelle. Näin kävi, mutta siirryin Barnettille kesken keikan.
Disco
Las Palmeras!: http://www.youtube.com/watch?v=3yFX26-JvIo
Colectivo
Oruga: http://www.youtube.com/watch?v=m5XxcTJNSCE
Courtney Barnett on nuori ja nouseva australialainen naisartisti, jonka biisi Out of the woodwork on sykähdyttänyt viime kuukausina. Keikalla mukana oli rumpali ja basisti. Kokonaisuus oli hyvinkin perustavanlaatuista kitaraindietä á la Nirvana eikä ollenkaan niin folkahtavaa kuin olin kuvitellut. Hyvältä se kuulosti, mutta erilaiselta kuin odotin.
Television aloitti päälavalla, joten Barnett piti hyvästellä kuudennen biisin kohdalla. Nyt saisi ainakin rastin ruutuun – legendaarinen Television nähty! Vähän jännitti, saako enempää. Kyllä sai, vaikka mikään tajunnanräjäytys Tom Verlainen johtaman bändin esitys ei ollut. Oli nautinnollista kuulla livenä Marque Moonin klassikkobiisit. Bändissä ei sinänsä ollut ihmeellistä katsottavaa ja varsinkin alku meni soundien kanssa säätämisessä, joten siirryin kesken keikan lähietäisyydeltä vippialueelle kuuntelemaan ja säästelemään voimia.
Spoon jatkoi heti Televisionin jälkeen toisella päälavalla. Olutlasi oli tyhjä, joten kävelin 20 minuutin ajaksi lavan eteen. Austinista tulevan kitaraindietä esittävän yhtyeen kulttimainetta en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mutta toki bändi soitti muutamia erinomaisia biisejä. Paikoitellen yhtye kuulostaa korvaani tarpeettoman valtavirtaiselta, ikään kuin indieversiolta Simply Redistä. En silti halunnut vaihtaa keikkaa Caetano Velosoon, jonne muut seuralaiset olivat suunnistaneet. Kuuntelin keikan loppuun, mutta keräsin vippialueella voimia seuraavaa esiintyjää varten. Aurinko laski ja ilma viileni. Festariväsymys hiipi. Oli ryhdistäydyttävä.
Volcano Choir aloitti heti Spoonin perään lavalla, jossa Television lopetti ennen Spoonia. Käytin vippietuja hyväksi ja kävelin lavan eteen ”palkoon”. Se oli viisi minuuttia ennen keikan alkua melkein tyhjä, mutta se täyttyi nopeasti bändin astellessa lavalle. En varmaan olisi koskaan vaivautunut kuuntelemaan yhtyettä, jos se ei ratsastaisi Justin Vernonin (eli Bon Iverin) maineella. Vernon laulaa Volcano Choirissa ja sointi on Bon Iveriä elektronisempi, vaikka kovin kauas ei ole ajauduttu kauniista ja maanläheisestä folkista. 40 minuuttia riitti tällä kerralla, koska en ole aivan täysillä innostunut albumeista. Tyytyväinen olin kuitenkin näkemääni ja kuulemaani. Viikon verran Barcelonassa majaillut bändi kiitteli festivaalia ja isäntiänsä poikkeuksellisen vuolaasti. http://www.youtube.com/watch?v=In0AlhnYb_U
Godspeed You! Black Emperor oli aloittanut pitkän settinsä toisella lavalla. Sinne kävi matkani. Koukkasin tutuksi tulleen empanadakojun kautta. Tarjolla oli odotustenmukaisesti pitkiä biisejä ja maalailevia tunnelmia. Lava oli lähes pimeänä ja screeni ei ollut päällä, joten katsominen keskittyi taustakankaaseen. Ilmeisesti tämä oli esiintyjän puolelta harkittu teko. En ole ennen nähnyt yhtyettä, joten mukavaa oli olla paikalla. Tosin katselin hieman etäältä ja vaihdoin kuulumisia seuralaisten kanssa, jotka olivat siirtyneet sinne Velososta.
Seuraavaksi kaikki alkoivat odottaa Nine Inch Nailsin keikkaa. Siksi Seun Kuti & Egypt 80 jäi aivan liian vähälle huomiolle. Sitä pysähdyttiin kuuntelemaan vain pariksi minuutiksi matkalla toiselle lavalle. Felan poika Seun kuulosti aivan erinomaiselta. Hän laittoi bändinsä kanssa pystyyn kunnolliset rytmimusiikin juhlat. Tätä olisi jäänyt mieluusti kuulemaan pidemmäksi aikaa, mutta valintoja on tehtävä. Linkki videoon:
Nine Inch Nails aloitti, kun olimme odottaneet lavan edessä ”palossa” pari minuuttia. Keikka alkoi jykevällä rytyytyksellä. Hitit säästettiin ymmärrettävästi loppuun, mutta jo alussa otettiin luulot pois. Oma ongelmani bändin kanssa on se, ettei ole tarpeeksi monta hyvää biisiä. Väkevä industrial-akti toimii keskinkertaisillakin biiseillä, mutta tarvittaisiin jotain nostamaan se festivaalin huippukokemusten joukkoon. Kun osa seuralaisista päätti puolen tunnin jälkeen siirtyä kuuntelemaan keikkaa oluen ääreen, seurasin mukana. Sinne kuului hyvin, mutta sijainti myös paljasti, ettei NIN ollut yleisön suurimpia suosikkeja – kentällä oli yllättävän paljon tyhjää tilaa. Lopussa tuli melkein kaikki hitit (Wish, Hurt, Head like a hole, mutta ei Terrible lietä), mutta minulla oli ollut hyvä syy siirtyä pois kuuloetäisyydeltä.
Tunti NINin aloittamisen jälkeen aloitti toisella suunnalla Ty Segall. Ehdin sinne arviolta neljännen biisin aikaan, joten missasin NINistä lähinnä hitit, jotka tosin olin kuullut livenä Provinssirokissa vuonna 2005 mielestäni paremmalla settilistalla. Valinta oli kuitenkin tehty. 27-vuotias Ty Segall on yksi merkittävimmistä artisteista omassa genressään. Se on garageversio Jimi Hendrixistä, Lynyrd Skynyrdistä ja ZZ Topista. Eikä ole yllätys, että Segall on nimennyt suosikkibändikseen Hawkwindin. Biisit ovat joko garagepunkkia tai räävittömiä rokkirutistuksia pitkine kitarakurituksineen. Totesin itsekseni, että tämä on minun musiikkia ja toistaiseksi ainoa todellinen rokkibändi festivaaleilla. Päätin juhlistaa sitä ei-vippioluella, joka oli puolitoista euroa kalliimpi. Koska bändi tulisi esiintymään myös seuraavana päivänä klubilla, tein päätöksen: huomenna uudestaan, kiitos.
Ty
Segall David Letterman showssa:
Tanssikaksikko Chromeo aloitti välittömästi Ty Segallin jälkeen läheisellä lavalla. Illan kulkureitin vuoksi näin jäi näkemättä Foals, josta olisin luullakseni pitänyt enemmän. No, olihan Chromeokin kiva nähdä, sillä se sai aikaiseksi hyvät tanssit. Sen kohdalla ei tosin tullut oloa, että pitäisi nähdä uudestaan seuraavana päivänä, vaikka mahdollisuus oli. Parinkymmenen minuutin jälkeen oli jo aika siirtyä kohti toista rokkikeikkaa ja ottaa matkalta mukaan patatas fritas.
Black Lipsin keikkaa juhlistin jälleen
normaalihintaisella oluella. Turun klubilla nähty bändi oli jättänyt
kohtuullisen myönteisen mielikuvan liveaktina, ja levyltä olen kuunnellut
yhtyettä useamman vuoden ajan. Heti alkuun tuli heidän kenties paras biisi
Family tree. Keikka jatkui suorana, joskin asiaankuuluvan huojuvana
autotallirokkiputkena, jonka päätöksenä oli yhteislaulu Bad kids. Kitaristin
kuperkeikka takaperin kitaran kanssa alleviivasi bändin yleistä menoa: hauskaa,
viihdyttävää, räävitöntä ja paikoin aivotonta garagerokkia. Illan paras keikka,
jos tällaisesta tykkää. Kun esiintymisestä ei ole kovin hyvätasoista
tallennetta, niin laitetaan pari hittivideota.
http://www.youtube.com/watch?v=hKzmsgXz5GM
(Family Tree)
http://www.youtube.com/watch?v=lrNSjItTfes
(Bad Kids)
Cut Copy oli startannut parikymmentä minuuttia ennen Black Lipsin päättymistä. Sinne kävi tie – katsomaan omalta kohdalta festivaalin viimeistä esiintyjää, jonka soittoaika oli 03.30-04.30. Australialainen tanssipopryhmä kuulosti oikein mainiolta, ottaen huomioon, etten ole jaksanut syttyä aivan täysillä heidän albumeilleen. Bändi oli tasapainoinen yhdistelmä tanssimusiikkia ja Depeche Moden ja Pet Shop Boysin kaltaista biisivetoista poppia. Tämä oli myös viimeinen tilaisuus käyttää vippietua halvempaan olueen, joten siihen varattu alue oli otollinen paikka Cut Copyn kuuntelemiseen. Taas Barcelonaan puhaltava merituuli oli tehnyt yöstä kylmän, mutta muista öistä poiketen tällä kerralla en ollut väsynyt.
Tänä
yönä metrot kulkivat jatkuvasti, joten matka majapaikkaan kesti hiukan vähemmän
kuin muina päivinä. Nukkumaan tuli mentyä joskus seitsemän aikaan aamulla.
Myös viimeisenä päivänä tuli sivuutettua useita kiinnostavia artisteja. Näihin kuuluvat jo mainitut Jonathan Wilson ja Foals, mutta myös Dum Dum Girls, Superchunk, Mogwai, TP:n hehkuttama Connan Mockasin sekä auditoriossa esiintynyt Teho Teardo & Blixa Bargeld.
Sunnuntain
ohjelmaan kuului nukkuminen, sangrian juominen, paellan syöminen ja illalla
festivaalin päätösklubit.
Bartsissa
(Barcelona Arts) oli neljä esiintyjää, joista katsoi kolme. Joana Serrat soitti kitaran kanssa
folkkia. Se kuulosti rauhoittavalta ja kauniilta salissa, jonka akustiikka oli
mainio. Grouper oli nainen
masiinoidensa ja koskettimiensa kanssa. Kaikki seurueesta taisivat nukahtaa
penkkeihinsä minimalistisella keikalla. Argentiinalainen Juana Molina aloitti rytmikkään indiepoppinsa miellyttävästi.
Kuuntelin sitä neljän biisin verran, koska halusin varmistaa pääsyn toiseen
klubiin.
Pikainen
kokis matkalla tien yli toiselle klubille, jotta väsymys poistuisi sokerin ja
kofeiinin ansiota. Sitten Apoloon sisään, tiskiltä massiivinen gin tonic ja
klubin yläkertaan hengailemaan. Espanjalainen Valius koostui kitaristista ja rumpalista, jotka soittivat
indiepoppia, mutta ensisijainen vertailukohta itselleni oli Wire.
Amerikkalainen indierokkia tai ”post-hardcorea” soittava Cloud Nothings keräsi innokkaan yleisön. Itse jäin edelleen
yläkertaan, josta olin löytänyt mainion näkymän lavalle. Bändi oli ihan
asiallinen, mutta yksittäiset biisit eivät uponneet. En tosin ollut kuunnellut
sitä kovin aktiivisesti etukäteen.
Kolmantena
esiintyi se, miksi olin hylännyt seuralaiseni Bartsiin ja siirtynyt itsekseni
toiseen klubiin. Ty Segall oli – jos
mahdollista – vielä parempi kuin edellisenä päivänä festivaaleilla. Aloitin
keikan yläkerroksesta, josta siirryin pian tiskin kautta samaan kerrokseen,
jossa lava oli. Setti oli suunnilleen sama. Nyt kuitenkin olin paikalla alusta
asti, joten kuulin myös suosikkibiisini I bought my eyesin. Keikan lopussa Ty
lähti surffaamaan yleisön sekaan jatkaen kitarasooloa (ks. linkki). Myöhemmin
hän antoi kitaransa lavalla seisseelle surffaajalle ja juoksi itse vauhdilla lavan
eteen hypäten yleisön sekaan. Pian lava oli täynnä ihmisiä bändin yrittäessä
vielä soittaa. Keikka päättyi kaaokseen ja festivaalit upeaan keikkaan.
Vippiedut
sai hankittua ostamalla kalliimman lipun. Se kannatti jo siksi, että festivaalialueella
ei ole muita järkeviä lepopaikkoja kuin vippialueet. Lipulla sai myös hoidettua
”etuilulippuja” klubeille. Festivaalialueelle tultaessa vippiläisille oli eri
sisäänkäynti ja rannekkeenvaihdossa mukaan tuli selkäreppu, jossa oli pari lehteä,
kaikista artisteista esittelyn sisältävä yli 400-sivuinen kirja sekä kortti,
jolla sai kolme ilmaista juomaa vippialueilla. Vippialueilla oli halvemmat
hinnat kuin sen ulkopuolella (säästöä 1,5 euroa per olut). Niillä oli myös
mahdollisuus rauhoittua ja huilata. Toisesta näki ATP-lavan ja toisesta
molemmat päälavat. Vipillä pääsi myös auditoriossa omaan jonoon. Yksi parhaista
eduista oli pääsy päälavojen ”palkoon”. Näin sain katsottua tärkeimmät artistit
läheltä joutumatta varaamaan paikkaa etukäteen.
Kolme
festivaalipäivää ja pari klubi-iltaa teki yhteensä noin 43 keikkaa – hieman
laskutavasta riippuen. Kun niissä on noin kymmenen järisyttävän hienoa esitystä
ja lähes kolmekymmentä mieluisaa, on selvää, että niiden sulattelu vie useamman
päivän. Mainittakoon vielä, että keikkaraporteissani useaan otteeseen toistunut
”vippiolut” ei ollut mikään puolilitrainen, vaan sivistynyt pikkuolut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti