Studioalbumit osa 45: Grand Funk Railroad

Bändit, joiden nimessä on funk, menevät minulta sekaisin. En ole koskaan ollut suuri funkin ystävä, joten en ole aktiivisesti kuunnellut sellaista soittavia bändejä. Siksi en oikein ole tiennyt, mitä eroa on Funkadelicilla ja Grand Funk Railroadilla. Oikeampi kysymys olisi, mitä yhteistä niillä on.

Jossain vaiheessa tietämättömyys alkoi häiritä. Pelaillessani erästä nettivisailua huomasin, etten tiedä, kuka tai mikä on ”We’re American band” -kappaleen esittäjä. No sehän on Grand Funk Railroad. Siinä ei soita mustia rytmimusiikin taidokkaita erikoismiehiä. Siinä soittaa ihan vitivalkoisia karvapäitä Flintistä, Michiganista. Heidän genrensä on bluesin ja hard rockin sekoitus. Funkadelicia parempi vertailukohta on vaikkapa punkin bluesiin vaihtanut MC5.

Katsoin YouTubesta klipin, jossa edellä mainittu kappale soitetaan keikalla. Sitten kuuntelin pätkän yhtyeen kokoelmalevyä. Totesin pian, että otetaanpa yhtyeen tuotanto haltuun vähän tarkemmin. 13 studioalbumia vaikutti toki raskaalta urakalta. Paljon oli kuunneltavaa, yllättävän vähän sanottavaa mihinkään äärilaitaan.

On Time (1969) lähtee liikkeelle tiukalla bluespohjaisella rokilla. Ajalleen ominainen mahtipontisuus puskee esiin viidennellä raidalla ”T.N.U.C.”, joka sisältää perinteisten soolojen lisäksi melkein viisiminuuttisen rumpusoolon. Levy on kokonaisuutena hajanainen, mutta se sisältää paljon hyviä elementtejä classic rockin ystäville. Siitä kuulee, että myöhemmät hevibändit nappasivat yhtyeeltä jotain. ”Heartbreaker” on oikeastaan ainoa jotenkin tuttu biisi. Albumi ei menestynyt kaksisesti heti ilmestyessään, mutta myi kultaa sen jälkeen, kun bändin suosio kasvoi seuraavana vuonna.

Grand Funk (1969) tunnetaan myös nimellä Red Album kannen taustavärin vuoksi. Täytyy sanoa, että levy on kyllä just sellaista tosi kivaa vääntöboogieta, josta ei ole mitään erityistä kirjoitettavaa. Huonoa siitä ei saa millään, mutta ei myöskään sellaista, mikä nostaisi sen ylittämättömien rokkiklassikoiden joukkoon.

Closer to Home (1970) on yhtyeen kolmas albumi ja samalla kolmas kultaa myynyt teos. Sen avaa Zeppeliniä ja Sabbathia muistuttava ”Sin’s a good man’s brother”, jonka myös stoner-klassikko Monster Magnet on levyttänyt. Oikeastaan koko levy on hienoa perusrytinää, joka on täydellistä taustamusiikkia. Ei tästä revi mitään otsikoita, mutta kuuntelen nykyään yhä useammin tällaista. Yhtye näyttää saavan saman paikan kuin Little Feat, jota kuuntelen silloin, kun en halua kuunnella mitään liian koskettavaa. Albumi pääsee suunnilleen samalle tasolle kuin edeltäjänsä.

Survival (1971) on neljäs albumi, josta ensimmäisenä jää mieleen typerä kansi. Siinä bändit jäsenet on lavastettu alkukantaisiksi luolamiehiksi (Survival – tajutaan vähemmästäkin). Toisena tulee vastaan Rolling Stonesin mestariteos ”Gimme shelter”, josta Grand Funk tekee oikein kelvollisen tulkinnan (mieluummin valitsen silti Sisters of Mercyn version). Kolmantena ihmetyttää rumpusoundi, joka aikaisemmilla levyillä on ollut hyvin tunnistettava. Pieni selvitys osoittaa, että rumpali Don Brewer ei ollut tyytyväinen, koska hänen käskettiin tehdä kuin Beatlesin Ringo, joka oli laittanut teemyssyt rumpujen päälle Let it Be -dokkarissa. Tämäkin on hyvä yleislevy, joka seikkailee purplemaisista tunnelmista luontevasti hippimäiseen vapauslauluun. Mukana on myös Trafficin ”Feelin’ alright”, joten alkuperäiselle julkaisulle riitti vain viisi omaa sävellystä.

E Pluribus Funk (1971) on ihan yhtä hyvä tai huono kuin aikaisemmatkin. Tätä on helppo diggailla, vaikka välillä tekisi mieli vähän suitsia sisäistä hippiboogiehanaa. Kirjoittamisen taustalla tämä menee heti kaksi kertaa putkeen läpi ja kolmas kerta täytyy säästää keskittyneemmälle kuuntelulle. Muuten meno on entisenlaista, mutta albumin päättävällä kappaleella ”Loneliness” vierailee sinfoniaorkesteri. En yhtään ihmettele, että levystä on sanottu sen olevan matkamuisto, jonka voi ostaa keikalta muistoksi. GFR kuulostaa koko ajan siltä, että se on ensisijaisesti livebändi.

Phoenix (1972) sisältää kymmenen omaa biisiä eikä poikkea sisällöllisesti aikaisemmista ainakaan merkittävästi. Silti tässä vaiheessa bändin sointi alkaa tuntua juustoiselta. Samaa rytinää, vähän kesymmin, turvallisemmin ja standardoidummin, ja niin se alkaa kuulostaa tylsältä. Vaikka bändi ei koskaan ollut punk, niin villiltä se kuulosti. Tässä vaiheessa bändi ehkä osasi hyödyntää laajempaa skaalaa niin soitto- kuin tunnepuolella, mutta samalla se alkoi kuulostaa kastroidulta kombolta. Ei albumi niin heikko ole, miltä se kuvauksessani saattaa vaikuttaa, mutta pieni askel heikompaan kuitenkin.

We’re American Band (1973) lähtee käyntiin nimikappaleella, joka lienee bändin tunnetuin. Se onkin tiivistymä kaikesta hyvästä ja puuduttavasta, jota koko classic rock kantaa sisällään. Vetävä ja groovaava biisi, jonka diggailu julkisella paikalla saattaisi nolostuttaa ainakin niitä, jotka kasvoivat Sonic Youthin, Pixiesin ja monien muiden anti-rockin varjossa. Levy myi saman tien kultaa, mikä ei ollut ihme. Tällä levyllä rumpali Don Brewer alkoi laulaa enemmän, ilmeisesti tuottajaksi tulleen Todd Rundgrenin vaikutuksesta. Tämä kuuluu jo nimikappaleella ja muutenkin levy on toistaiseksi yhtyeen paras. Jos edellinen oli täysin väärin nimetty floppi, on hienoa, miten GF (”Railroad” oli pudotettu kokonaan pois) palasi Phoenixia edeltävien tasolle ja meni vähän ylikin. Tämä täytynee ostaa omaan hyllyyn.

                         

Shinin’ On (1974) julkaistiin seuraavana vuonna ja siihen asennoiduin heti tappiomielialan valtaamana: eihän edellisestä tulla kuin alaspäin. Levyllä on esimerkiksi ”Loco-motion”, joka meni listaykköseksi jo vuonna 1962 Little Evan esittämänä. Grand Funk ei jäänyt huonommaksi. Biisi meni ykköseksi taas. Kylie Minoguen versio ylsi vain kolmanneksi vuonna 1988. Nimikappaletta luukutettiin myös Simpsoneissa. ”Carry me through” nousee heti ensikuuntelulla parhaimpaan kolmannekseen. Kokonaisuudessaan Shinin’ On on tasaisen hyvä levy, joskaan se ei yllä edeltäjänsä tasolle.

All the Girls in the World Beware!!! (1974) ilmestyi vielä joulukuussa. Albumin nimi, yhdistettynä kannen bodareihin ei ainakaan helpota levyn ottamista vakavasti. Heti ensimmäinen raita ”Responsibility” kuulostaa viihteelliseltä keskitien perusrokilta, josta pysyy mieluusti enimmäkseen etäällä. Ei tästä kokonaisuudesta paljon irtoa. Pisin raita, ”Good & evil” (7 ja puoli minuuttia), nousee myönteisesti esiin, mutta ei siitäkään klassikkoa saa, vaikka kuinka vääntelisi. Mutta sitten tulee muutos. Stop the press! Albumin toiseksi viimeiseksi on piilotettu upea ”Bad time”, josta Jayhawks teki niin ikään upean versionsa vuoden 1995 levylle Tomorrow the Green Grass. Viimeisenä on sitten paluu arkeen: vetinen versio Soul Brothers Sixin soul-klassikosta ”Some kind of wonderful” (joskaan ei aivan niin jäyhä kuin Huey Lewis and the Newsin näkemys 80-luvulla).

Born to Die (1976) julkaisun nimeen otettiin takaisin Railroad. Tässä vaiheessa kuunteluun tuli mojova paussi, sillä sain roudattua kotiini 34 albumia viikon aikana. Päätin kuunnella ne. Sitten kun vihdoin palaan Grand Funk Railroadin pariin, vastassa on maailman teflonein levy. Kuuntelin sen kolme kertaa. Se on täydellistä taustamusiikkia. Ei harmita, ei häiritse, mitään ei jää mieleen ja työt sujuvat. Bändin historiassa se on yllättävän rauhallinen, vetäytyvä ja nöyrä levy, jolla ei ole rokkikukkoja pörhistelemässä. En keksi siitä muuta sanottavaa kuin että se on ihan kiva, sillai myönteisessä mielessä.

Good Singin’ Good Playin’ (1976) on Zappan tuottama levy. Hän sai jo hajonneen bändin tekemään levyä. Rokuasenteen sijaan tilalla on melodisempaa ja popimpaa otetta. Kokonaisuus ei ole hassumpi ja yksittäisistä biiseistä vaikkapa ”Crossfire” nousee esiin heti ensi kuulemalta. Aika eri bändiltä GFR tosin vaikuttaa yhdennellätoista levyllään.

Grand Funk Lives (1981) on jonkin sortin paluulevy viiden vuoden tauon jälkeen. Se on yksiselitteistä hard rockia, sisältäen myös Animals-koverin ”We gotta get out of this place”. Levyyn pätee sama kuin bändiin yleisesti. Taas kuullaan harmitonta, varsin kelvollista ja miellyttävää musiikkia, joka tuskin tulee koskaan nousemaan klassikon asemaan.

What’s Funk (1983) on yhtyeen viimeisin albumi, joka sisältää keskitien rokkia. Wikipedia luokittelee sen hard rockiksi ja blues rockiksi, mutta minusta levystä puuttuvat molemmat. Tai molempien parhaat puolet, vaikka vähän huuliharppua välillä vilautetaankin ja vaikka ”El Salvador” täyttää hienosti rokkiurpoilun kliseet. Taustalla kurkkivat kuitenkin tavanomaiset kasarisoundit, jotka vain harvoin ovat tehneet kunniaa 60- ja 70-luvuilla rokanneille ja groovanneille bändeille. Mukana on myös bändille huonosti sopivia kovereita, kuten ”Nowhere to run” ja ”It’s a man’s world”. Parhaimmaksi nousee aidosti kasarin hard rock -maailmaan sopiva ”Still waitin”.

Kuuntelurupeamassa tuli mieleen seuraavaa: jos voit kuunnella vain yhtä bändiä maailmassa, kannattaa valita Grand Funk Railroad. Näin siksi, että siinä saa monta classic rock -elementtiä samassa paketissa. Jos taas voi valita, mitä kuuntelet, ei välttämättä ole järkevää valita Grand Funk Railroadia kovin usein. Näin siksi, koska muut ovat tehneet täydellisempiä taideteoksia niistä yksittäisistä elementeistä, joita GFR on sovittanut tuotantoonsa.