Tässä
sarjassa olen kuunnellut brittiläisen goottigenren legendan Bauhausin tuotannon
(osa 7). Love and Rockets syntyi Bauhausista, kun otetaan pois jälkimmäisen
laulaja Peter Murphy. Yhtyeen nimi, joka otettiin sarjakuvasta, on ollut tuttu
pitkään, mutta sen musiikki ei. Olen kuullut satunnaisia kappaleita, mutta en
ole perehtynyt yhtyeeseen edes alkeiden verran.
Sitten
tein heräteostoksen. Levykaupasta tarttui mukaan yhtyeen kokoelma Sorted!. Kuuntelin sen muutaman kerran
ja totesin, että nyt on vihdoin aika tutustua myös studioalbumeihin.
Seventh Dream of Teenage Heaven (1985)
sisältää vain seitsemän kappaletta, mutta niiden keskimitta on reippaasti yli
viisi minuuttia. Musiikillisesti siitä tunnistaa Bauhausin, mutta ajalleen
ominaisesti siihen sekoitettiin pehmeitä popsävyjä. Se on kuin The Jesus and
Mary Chainin hidastempoinen tuotanto ilman särökitaraa (á la Darklands). Levyltä puuttuvat
yksittäiset mestariteokset, mutta tasaisen kova taso säilyy läpi teoksen. Mukana
on myös Temptations-laina ”Ball of confusion”.
Express (1986) sisältää biisin
”Kundalini express”, joka myös aloittaa yllä mainitsemani kokoelmalevyn. Mukana
on suoraa ja kontekstiinsa nähden iloista popmusiikkia, kuten ”All in my mind”,
josta löytyy myös akustinen versio. Ensilevystä tunnisti vielä Bauhausin, mutta
tästä sitä ei ihan suoraan tule mieleen. Todella erikoinen seikka on, ettei
bändin kenties parasta biisiä, ”Holiday on the moon”, löydy alkuperäiseltä
vinyylijulkaisulta, vaan se jäi singlen b-puoleksi. Hieman päälle
kuusiminuuttinen goottipopin taidonnäyte otettiin mukaan vain cd:lle. Joku
muukin ihastui kappaleeseen, koska mm. Tool-yhtyeestä tuttu James Maynard
Keenan koveroi sen Puscifer-projektissaan. Remasteroidun uusintapainoksen
bonuksissa on myös Pink Floyd -laina ”Lucifer Sam”.
Earth, Sun, Moon (1987) -levyn ilmeinen
hitti oli ”No new tale to tell”, vaikka itse pidän vielä enemmän sitä
seuraavasta matalamman profiilin tyylinäytteestä ”Here on earth”. Avausraita
”Mirror people” on turvallisen laadukasta poppia goottitwistillä ja
hidastempoinen ”Everybody wants to go to heaven” kuuluu kasaripopin tyylikkääseen
laitaan. Muutamia täytepaloja sisältävä albumi ei ole klassikko, mutta täysin
kelvollinen teos.
Love and Rockets (1989) sisältää bändin
suurimman hitin. ”So alive” julkaistiin singlenä ja se meni Billboardin Hot 100
-listan kolmanneksi. Se onkin hienon pidättyväinen poplaulu. ”No big deal” on
puolestaan rutisevaa jumitusta, mutta yhtä lailla onnistunut raita, kuten
kirskuvasti rokkaava ”Motorcycle”. Lopusta nousee myönteisesti esiin vielä
hupsusti nimetty ”Rock and Roll Babylon”. Albumin soundi on sähköisempi kuin
edeltäjällään, joka oli popimpaa ja folkimpaa.
Hot Trip to Heaven (1994) ilmestyi vasta
viisi vuotta edeltäjänsä jälkeen. Tässä välissä bändin biisintekijät Daniel Ash
ja David J päättivät tehdä soololevyjä, juuri kun oltiin päästy menestyksen
makuun. Se ei ollut ainoa kaupallista itsemurhaa tavoitteleva ele. Levyn
äänimaisemasta tulee etäisesti mieleen ambient-musiikki, yleissävy on
elektronisempi ja alkuun on lykätty yli 14 minuuttia kestävä raita. Se, mikä
myöhemmin toimi kohtuullisesti Stone Rosesilla, ei toiminut Love and
Rocketsilla. Itse musiikki ei kuitenkaan ole läpeensä huonoa, esimerkiksi ”Be
the revolution” on mainio, ja se kai on pääasia, ainakin kaksikymmentä vuotta
albumin ilmestymisen jälkeen. Yhtyeen parhaimmistoon se ei henkilökohtaisessa
listauksessani kuulu. Kuvaavaa on, ettei levyn raidoista yksikään päätynyt
alussa mainitulle kokoelmalle.
Sweet F.A. (1996) oli paluu hieman
suorempaan ja popimpaan ilmaisuun. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen köyhän
miehen The Jesus and Mary Chain, lopuksi vähän väljähtänyt kokonaiskuva.
Kappaleen ”Natacha” sävelsi belgialainen arabilaulaja Natacha Atlas, jonka oma
materiaali on suositeltavaa kuunneltavaa. Love and Rocketsilla on parempaakin
materiaalia kuin tämä albumi.
Lift (1998) on viimeisin Love and
Rocketsin levy. Sitä ei löydy Spotifysta, mutta se on kokonaan YouTubessa.
Yleissoundi lähenee valtavirtaa futupop-mausteilla, mutta mukana on pehmoilun
lisäksi myös elektronista säksätystä. Paljon. Eikä se ole hassumpaa, mutta en
ymmärrä, miksi bändi lähti tähän suuntaan. Pakasta nousee myönteisesti esiin
”Ghosts of the multiple feature”, josta tulee etäisesti mieleen Bristolin trip
hop -skene. Sorted!-kokoelmalle on
valittu ”Holy fool”, joka on asiallista poppia, mutta ei sykähdyttävää.
Näin
on kahlattu läpi taas yhden ennestään vähälle kuuntelulle jääneen yhtyeen levyt.
Kokoelman ostaminen ei kaduta yhtään. Se on ansiokas paketti, joka näyttäisi
riittävän pidemmäksi aikaa. Siksi tasapaksulta Love and Rocketsin studioalbumit
kuulostavat. Yhtyeen huippuhetket ovat 1980-luvulla, jolloin se julkaisi neljä
asiallista albumia. Se yritti uusiutua kerta toisensa jälkeen unohtamatta
bändin lähtökohtia. Ne eivät kuitenkaan tuottaneet merkittäviä onnistumisia
1990-luvulla. Yhtyeen tarinaa sävyttävät niin levy-yhtiön konkurssi kuin
potkut, joiden jälkeen sävellettiin d-mollissa (”Shelf life”). Silti bändi jätti
riittävästi materiaalia, jonka vuoksi tekijät voivat olla ylpeitä sen
saavutuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti