Kielenkäyttö sosiaalisena toimintana

Olen opettanut vuosien varrella diskurssintutkimuksen eri versioita useissa oppiaineissa ja opintokokonaisuuksissa englanniksi ja suomeksi. Olen tavallisesti päättänyt käsittelyn kirja-esittelyyn. Siinä olen käynyt läpi keskeisiä ja toimivia oppikirjoja, joiden avulla kiinnostuneet pääsevät etenemään. Suomalaisten teosten esittelyssä olen maininnut Sari Pietikäisen ja Anne Mäntysen teoksen Kurssi kohti diskurssia (2009), mutta vasta nyt sain luettua sen kannesta kanteen.

Teos täydentää suomalaisia painopisteitä. Jo vuosia käytössä olleet 1990-luvulla ilmestyneet Diskurssianalyysin aakkoset ja Diskurssianalyysi liikkeessä esittelivät diskurssianalyysia laajasti, mutta keskittyivät ensisijaisesti sosiaalipsykologian kysymyksiin. Kurssi kohti diskurssia käy läpi aihetta melko laajasti ja toimii monin paikoin yleisenä menetelmäkompassina laadulliseen tutkimukseen, mutta sen selkeä ankkuri on kielentutkimus. Ehkä voidaan sanoa, että se on kielentutkimusta kulttuurintutkimuksena, mutta yhteiskunta jää taustalle. Silti teoksen ydinajatus – se, että diskurssit ovat osa sosiaalisia ja yhteiskunnallisia käytänteitä – on tärkeä.

Kirjassa selvitetään diskurssintutkimuksen lähtökohtia sosiaalisesta konstruktionismista funktionaaliseen kielikäsitykseen. Ison osan teoksesta täyttävät tavanomaiset pohdinnat genreistä ja narratiiveista. Muitakin yleisiä tekstitutkimuksen käsitteitä esitellään, kuten intertekstuaalisuus ja hermeneuttinen kehä. Siksi teos ei ole pelkästään diskurssianalyysin esittelyä ja erittelyä, vaan aika yleisiin tekstitutkimuksen käsitteisiin ja menetelmiin johdatteleva teos.

Tekijät painottavat läpi teoksen mikro- ja makrotasojen jatkumoa, mikä on tärkeää, mutta silti makrotaso jää ohkaiseksi. Toisin sanoen konteksti käsitteellistetään enimmäkseen kapeasti tilannekontekstina vaikkapa esimerkeissä, siitä huolimatta, että tekijät erittelevät erilaisia konteksteja. Toinen onnistunut jäsennys on kirjoittaa samanaikaisesti diskurssien järjestäytyneisyydestä (säännönmukaisuudesta) ja sekoittumisesta, muuntumisesta, vuotamisesta.

Yksi jaottelu, jolla lähestyn diskurssintutkimuksen erilaisia versioita on se, kumpaa ne painottavat: strukturalistista ”Kieli puhuu meidät” -ajatusta vai toimijalähtöistä ajastusta ”Me puhumme kieltä”? Tämä teos on jälkimmäisessä leirissä. Näin voidaan sanoa, vaikka käytännössä lähes kaikissa teoksissa on myönnytyksiä toisen leirin suuntaan.

Menetelmäteokset ovat keskimääräistä toimivampia, jos esimerkit ovat onnistuneita. Tämän teoksen kohdalla en ole täysin vakuuttunut. Osa toimii hienosti, mutta muutamat ovat kömpelöitä (mikä ihmeen cosplay-yhteisö? – okei, googlasin, mutta onko se todellakin paras mahdollinen esimerkki verkossa toimivasta rajatusta yhteisöstä?). On myös luontevaa, että esimerkkejä haetaan omalta asiantuntijuusalueelta, mutta saamelaisuuden tutkimus on yliedustettuna. Samalla tavalla monikielisyys toistuu esimerkeissä.

Loppulukuna oleva analyysiprosessia käsittelevä luku käy johdannosta laadullisen tutkimuksen tutkimusprosessiin. Siinä tiivistyy koko teosta kuvaava sujuva yksinkertaisuus, selkeys ja avoimuus erilaisille ihmistieteille ominaisille luoville ratkaisuille.

Jostain syystä teos vaikenee vaikeista kysymyksistä ja diskurssintutkimuksen sisäisistä kiistoista. Varmaan se toimii joillekin johdantoteoksissa, mutta itse haluaisin noviisinakin tietää enemmän minkä tahansa aiheen teoreettisista ja menetelmällisistä jakolinjoista.