Virginia
Woolfilta nimensä ottanut yhdysvaltalainen kitaravetoista indietä soittava Modest
Mouse (”modest, mouse-coloured people”) oli pitkään itselleni tuntematon. Kirjasto
tarttui lainaan, muistaakseni ystävän suosituksesta, bändin neljäs, vuonna 2004
ilmestynyt albumi. Se tuli kopioitua kotikuunteluun.
Jo
sitä ennen Last fm -sivusto tuuppasi yhtyettä soittoon vähän väliä. Spotifyn
aikaan kuuntelin yhtyettä satunnaisesti, pieninä palasina. Taas myöhemmin, kun
pelailin Sporcle-sivuston musavisoja, ihmettelin, miten taajaan Modest Mouse on
esillä. Tajusin, että yhtye on paljon mielikuvaani suurempi Pohjois-Amerikassa.
Keväällä
2015 kävin Kanadassa. Siellä poimin eräästä levykaupasta musiikkiin keskittyvän
ilmaislehden. Siellä oli pitkä juttu Modest Mousesta. Luin sen
hotellihuoneessa. Siinä vaiheessa tein muistikirjaani merkinnän: yhtyeen
albumit voisi kuunnella läpi.
This is a Long Drive for Someone with
Nothing to Think About (1996) lähtee käyntiin aivan timanttisesti.
Ensimmäisen reaktio on, että tässä on sitä parasta Amerikan indietä Built to
Spillin ja Neutral Milk Hotelin hengessä. Toinen reaktio on harmi siitä, että
olen elänyt kaikki nämä vuodet kuuntelematta levyä. Kolmas reaktio on albumin
nimen ihastelu. Neljäs rektio on maltillisempi: Albumi kuulostaa kaikesta
huolimatta pitkältä luonnokselta, ikään kuin silausta vaille valmiilta
mestariteokselta, joka vyöryy yhtenä nautinnollisena mattona kuulijan päälle.
Kuriositeettina mainittakoon, että tuottajana ja äänittäjänä hääri Steve Wold
eli bluesmies Seasick Steve. Eräässä mielessä kyse on kuitenkin jo toisesta
albumista, sillä debyytiksi tarkoitettu Sad
Sappy Sucker jäi tuolloin julkaisematta. Se ilmestyi 2001.
The Lonesome Crowded West (1997)
ilmestyi nopeasti debyytin jälkeen. Sen pituus on venytetty lähestymään
cd-formaatin maksimilukemia. Mainitun ilmaislehden jutussa korostettiin The Lonesome Crowded Westin merkitystä.
Se nostettiin yhdeksi tärkeimmistä 1990-luvun indie-albumeista. Samaa väittää
Wikipedia. Indiefriikkien Koraani Pitchfork antoi sille täydet pisteet 10/10. Laitoin
sen soimaan hotellihuoneessani, koska en ollut aikaisemmin kuullut teosta.
Myöhemmin kuuntelin sen pariin otteeseen kotioloissa. Kyse on mainiosta
teoksesta, mutta omaan makuuni se lienee liian pitkä ollakseen täydellisen
jäntevä kokonaisuus. Todelliset kitaravetoisen indien klassikot ovat yleensä
maksimissaan kolme varttia. Yksi suosikeistani on alkupuolen ”Convenient
parking”. Hieno levy.
The Moon & Antarctica (2000)
merkitsi yhtyeen siirtymistä suurelle yhtiölle. Se ei haitannut. Popnörttien
Raamattu Pitchfork antoi levylle huikeat 9.8/10. Samaa mieltä olivat monet
muutkin kriitikot, paitsi Q-lehden arvostelija, jonka mukaan ”kirjalliselle
post-grunge -popille” riitti kolme tähteä viidestä. Vielä tyytymättömämpi oli
Spinin kriitikko, joka tarjosi kolme kymmenestä ja totesi, että bändi muuttuu
huonompaan suuntaan. Levyn yleisilme on vähemmän hysteerinen ja vähemmän
taiteellisesti itseensä käpertynyt kuin edeltäjänsä, mutta se on osaltaan
melankolinen. Siltä löytyy myös Nissanin mainokseen tiensä löytänyt ”Gravity
rides everything”. Kyse on tavallaan konseptialbumista, joka käsittelee
avaruutta ja kuolemanjälkeistä. Levyä ajattelee mieluiten kokonaisuutena, sillä
siitä ei nouse yksittäisiä hittejä. Pikemminkin se luo oman avaran tunnelmasfäärinsä,
jossa viihtyy mainiosti. Levyn nimi otettiin Blade Runnerista, jossa
päähenkilön lukemassa sanomalehdessä on otsikko ”Farming the Oceans, the Moon
and Antarctica”.
Good News for People Who Love Bad News
(2004) on bändiltä se albumi, jota olen kuunnellut eniten. Tavallaan se myös
määrittää, mitä Modest Mouse minulle on – loistava kitaravetoinen indiebändi,
jolla on tajua melodioille ja vaihtuville tunnelmille. Tässä vaiheessa rumpali
Jeremiah Green sai hermoromahduksen ja poistui hetkeksi bändistä. Siltä
löytyvät ilmeiset hitit ”Float on” sekä ”Ocean breathes salty”. Pidän myös
paljon rokkaavammista ja räyhäkkäämmistä ralleista ”Bury me with it” ja ”Dance
hall”. Niitä seuraa yksi monista helmistä, ”Bukowski”. Albumi keräsi
Grammy-ehdokkuuksia, mutta muutamat kriitikot olivat aikaisempaa vähemmän
innostuneita. Minusta kyse on kuitenkin loistavasta albumista, jonka arvioita
lukiessa voi vain miettiä, miten sekaisin osa teosta moittineista kriitikoista
on ollut. Samaa mieltä kanssani levyn ansioista oli osa kriitikoista ja ostava
yleisö: se myi yksin Yhdysvalloissa yli puolitoista miljoonaa. Eräs arvio
tiivisti hienosti, että levyllä nokkamies Isaac Brock on oppinut tanssimaan ja
sallii itsensä hymyillä. Kyse on edeltäjäänsä monipuolisemmasta albumista.
We Were Dead Before the Ship Even Sank
(2007) täräytti Billboardin ykköseksi ensimmäisellä viikolla. Tässä vaiheessa The
Smithsistä tutuksi tullut kitaristi Johnny Marr oli liittynyt bändiin. Levyllä
on vesistöllinen teema ja alkujaan suunnitelmana oli julkaista teos, jonka
jokaisessa biisissä kuolee veneen miehistö. Musiikillisesti se on yhtyeen
”helpoin”. Albumin suurin hitti on tanssipopin suuntaan menevä ”Dashboard”. Sen
b-puolena julkaistiin albumilta puuttuva ”King rat”, josta olen pitänyt erityisen
paljon. No, pidän minä tästä levystäkin, mutta en aivan yhtä paljon kuin
vaikkapa edeltäjästään. Yksi suosikeistani on kahdeksan ja puoli minuuttia
kestävä ”Spitting venom”.
Strangers to Ourselves (2015) ilmestyi
peräti kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Toisena raitana on ”Lampshades on fire”,
joka on ilmeinen hitti yhtyeelle tuttuun tyyliin. Myös kolmas biisi, ”Shit it
your cut” toimii nyt välittömästi. Kun kuuntelin albumia Kanadassa, en päässyt
siihen kunnolla kiinni. Toisaalta sellaisia Modest Mousen levyt ovat. Tälläkin
levyllä pitkä raita, yli kuusiminuuttinen ”The Ground walks, with time in a
box” kasvaa esiin sinänsä laadukkaasta massasta. Sitä seuraa kauniin
rauhallinen ”Coyotes”. Ei ne hienoudet tähän lopu, vaan niitä riittää pitkin
levyä, esimerkkinä yksi suosikeistani ”The Tortoise and the tourist” tai
vaikkapa letkeästi keinuva ”Sugar boats”.
Bändiltä
on saatavissa muutakin tuotantoa, esimerkiksi yllä mainittu debyytiksi alkujaan
tarkoitettu Sad Sappy Sucker. En
kuitenkaan kirjoita niistä tässä, koska ne eivät ole virallisia
studioalbumeita. Sen perusteella mitä olen itse kuunnellut, myös niihin
kannattaa tutustua.
Jos
olet ysäri-indiessä marinoitunut musadiggari, mutta et ole tutustunut Modest
Mousen tuotantoon, en voi kuin suositella pitämään kiirettä. Modest Mousella ei
ole huonoja levyjä, on vain hyviä ja vielä parempia. Ne avautuvat hitaasti
mutta kestävät kuuntelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti