Jossain
vaiheessa tajusin, että olen pudonnut kelkasta. Sen on täytynyt olla aikana,
jolloin asuin Englannissa. En enää tajunnut, mitä suomirokissa tapahtuu. Olen
seurannut sitä pikkulapsesta asti. Tunnen sen dinosaurukset, vaikka en kaikesta
pidäkään. Laulan tarvittaessa ulkomuistista Juliet Jonesin sydäntä, Eppuja,
Popedaa, Juicea, Röyhkää, Siekkareita ja Miljoonasadetta. Olen nähnyt Tehosekoittimen,
Apulannan, Don Huonot ja PMMP:n riittävän monta kertaa. Sitten pinnalla olikin
joku Haloo Helsinki. Ja Pariisin kevät.
Luultavasti
Arto Tuunelan projektina alkunsa saanut Pariisin kevät on kerännyt suurehkoja
yleisöjä festareilla, joilla olen katsonut sen ajan jotain muuta, joko tuoppia
tai toista artistia. Pari vuotta sitten lainasin kirjastosta yhden levyn, josta
innostuin vähän. Hetki sitten huomasin, että yhtyeeltä on tullut uusi levy.
Halusin kuunnella sen. Se oli menoa. Tajusin, että yhtyeestä on salakavalasti
tullut guilty pleasure. Pidän siitä aikaisemmasta etäisyydestä huolimatta. Edes
tarkoituksellisen etäiset ja lihattomat runopoikalyriikat eivät muuta uutta,
myönteistä suhtautumistani.
Meteoriitti (2008) palauttaa muistiini
sen mielikuvan, joka minulla oli Pariisin keväästä. Vaikka yhtye ei kuulosta
Muselta, se tuo mieleen Musen pinnallisen angstin ja tunnevuodatuksen, joka
jättää kelvollisista biiseistään huolimatta emotionaalisesti kylmäksi. PK on
muodollisesti pätevä, kuin ulkonäöltään kaunis ihminen, johon ei saa
tunnepuolella kunnon kosketusta. Meteoriitti
ei siis ole napakymppi, mutta tällaisen debyytin kuullessa ei tarvitse olla
suuri profeetta tajutakseen, että yhtyeestä on tulossa yksi Suomen suurimmista
bändeistä.
Astronautti (2010) on pieni askel
eteenpäin. Se on hallittu, tasapainoinen ja jopa kliininen kokonaisuus pehmeänmelodisen
indie-estetiikan ja valtavirran popin välimaastossa. Sillä on hitit ”Tämän
kylän poikii” ja ”Painovoimaa”, jotka eivät sytytä minua. Tämäkin levy jättää
kylmäksi. Siitä puuttuu tarttumapinta. Tässä vaiheessa ymmärrän itseäni. En
ihmettele yhtään miettineeni, että mikä he****in Pariisin kevät – eteerisen
kiiltokuvamaista vailla sisältöä. Nyt suhtaudun albumiin piirun verran
suopeammin, mutta ei tästä ole edelleenkään kotikuunteluuni.
Kaikki on satua (2012) ei ole
tyylillisesti erilainen albumi, mutta sävellykset ovat hieman miellyttävämpiä.
Tämän kannoin joskus kirjastosta kotiin ja kuuntelin monta kertaa vain siksi,
että jokaisen kuuntelukerran jälkeen olin unohtanut, mitä levyllä on. En
osannut päättää, oliko se hyvä vai ei, enkä osaa vieläkään sijoittamatta sitä
bändin studiolevyjen ketjuun. Tähän kaikkeen on kaksi poikkeusta. ”On aika
juosta” on upea, glasvegasmainen indiepopralli, singlevalintoja huomattavasti
parempi kappale. Myös loppupuolelta löytyvä ”Kevät” nousee tasavahvan massan
yli, mutta tämä ei ole se toinen. Se on vihoviimeisenä raitana oleva upea
”Häikäisee”, joka pysäytti jo kirjastolainaa kuunnellessa.
Jossain on tie ulos (2013) on tasavahva
levy, jolla ei mielestäni ole samanlaisia täysosumia kuin edeltäjällään. Toki
sillä on vahvoja radioystävällisiä ja melodisen kuulaita biisejä. Osa niistä on
hyviä, esimerkiksi ”Odotus”. Menee lisäkuunteluun.
Musta laatikko (2015) on aivan tuttua
tavaraa, mutta sen vahvuutena on toisistaan erottuvat biisit. Avausraita
”Vapaus saa odottaa” on ilmiselvä radioystävällinen hitti ja sellaisena oikein
hieno. Saman voi sanoa sitä seuraavasta, Vampire Weekendistä hyppysellisen inspiraatiota
hakeneesta ”Outoja aikeita”. Samaan sarjaan kuuluu ”Hän saapuu luokseni
pimeydessä” ja ”Voimakivet”, ”Yölento” ja ”Jokin työntää kohti reunaa”. Ensimmäisenä
singlenä julkaistu, mutta levyn kahdeksanneksi raidaksi piilotettu ”Haamupuhelu”
nousee nopeasti muiden yli. Eikä ihme. Sointukuluissa on yhdessä kohdassa
jotain samaa kuin Bon Jovin ”Runawayssa”. Ihme sen sijaan on, jos levy ei ole
erittäin korkealla, kun listataan vuoden parhaita kotimaisia albumeita.
Yhtyeen
alkuvaihe tuo mieleeni iltapäivän parinkymmenen vuoden takaa, kun istuin Ilkka
Koposen kanssa Imamin keinutuolissa, Turun Hämeenkadulla. Hänen vieressään
istui Tuli ja savu -lehteen runojansa tarjoava Hare Krishnan seuraaja, joka
kertoi vakavalla naamalla parisataa vuotta luolassa asuneesta intialaisesta
gurusta. Koponen oli lehden päätoimittajan ominaisuudessa lupautunut kommentoimaan
runoja, jotka olivat lähinnä huonosti verhottua henkisen sanoman levittämistä.
Ilkka kysyi kohteliaan kriittisesti: voisiko näissä runoissa olla vähän lihaa?
Yhtyeen
myöhemmät tuotokset ovat kuitenkin loksauttaneet palasia kohdalleen. Edelleen Pariisin
kevät on täynnä pakenevan eteeristä runopoikalyriikkaa kiedottuna turvallisen
pehmeisiin sävelkulkuihin. Mutta. Se on alkanut toimia juuri sellaisenaan. Olen
aidosti innostunut yhtyeestä ja vaikka en ehkä edelleenkään lähde katsomaan
sitä klubikeikalle, haluaisin löytää itseni sen festarikeikalta. Kenties siihen
tulee mahdollisuus tulevan kesän Provinssissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti