Keskiviikkona
lähtee käyntiin nelipäiväinen Provinssi. Tapahtuman nimestä on pudotettu pois
rock, mikä on vain luontevaa, koska siellä on ihan järjetön määrä EDM-artisteja
(Electronic Dance Music), joista suurinta osaa kukaan ei muista ensi vuonna.
Mukaan on saatu muutakin, sillä festivaalilla on korkea profiili: viime vuonna
tehtiin pienimuotoisesti ja tyydyttiin pieneen kävijämäärään, nyt on pakko
tulla vähintään tuplat per päivä. Muuten se saattaa olla goodbye.
Junassa
raapustelin pikaisesti listaa kaikista Provinsseista, joissa olen ollut mukana.
Niitä on yhteensä 23. Muutaman päivän päästä niitä on yksi enemmän. Tässä
keskityn enemmän ulkomaisiin nimiin, mutta on muistutettava (itselleni), että
minulle Provinssi on aina ollut myös mahdollisuus nähdä kotimaisia artisteja,
joiden omille keikoille en syystä tai toisesta ole mennyt.
1987:
Menin vain sunnuntaina, kun sain rannekkeen. Iggy Pop tuli katsottua
televisiosta edellisenä iltana ja Hüsker Düsta en tuolloin vielä tiennyt
mitään. Ja olisi siellä ollut Elvis Costellokin. Sen sijaan näin Eppu Normaalin
ja Bob Geldofin. Eppujen aikana otettiin huikat tuntemattoman pullosta ja
Geldofin rumpali heitti kapulan suoraan vieressä seisseen naapurin pojan
naamaan.
1988:
Ensimmäinen täysi provinssi ja siellä – hitto vieköön – Ramones (kuvassa) ja
katastrofaalinen The Jesus and Mary Chain. Red Hot Chili Peppersin sukat
munissa meiningin kävin myös todistamassa. Myös Melrose saarilavalla ja
Hearthill (muistaakseni päälavalla) vakuuttivat.
1989:
Lou Reed, REM, Suzanne Vega ja Sugarcubes – kaikki tuli nähtyä etäältä, mutta
mistään en tuolloin tajunnut paljoakaan. Sen sijaan Transvision Vamp ja Ruotsin
ylpeys Sator vakuuttivat, edellinen parilla pophitillä ja Wendy Jamesin
ulkoasulla, jälkimmäinen suoraviivaisella rokillaan.
1990:
The Cramps ja The Stone Roses lauantaina. Olihan siellä myös mainio Nomeansno
ja keskinkertaisen humalainen The Mission. Kotimaisista keskeinen oli Motelli
Skronkle performansseineen. Jo perjantaina menin työntekijärannekkeella
alueelle kuuntelemaan The Crampsin ja The Stone Rosesin soundchekit. Harvoin
olen kokenut olevani niin etuoikeutettu, sillä The Cramps oli tuolloin ehdoton
suosikkiyhtyeeni. Myös keikka oli hemmetin hieno.
1991:
EMF biletti, minä kuuntelin ja myin samalla kebabia. James oli hieno nähdä,
vaikka en tuolloin siitä mitään tiennytkään. Sama juttu House of Loven kanssa.
Tänä vuonna moni yhtye perui keikkansa Persianlahden sodan vuoksi. Minulle
tärkeitä olivat ns. indie-provinssin esiintyjät eli pienet kotimaiset
kitaravetoiset vaihtoehtobändit.
1992:
David Byrne ja PIL olivat jo tuolloin
hyviä, vaikka en aivan tajunnutkaan heidän suuruuttaan. Public Enemyä
katsoin pari biisiä, kun joku niistä moikkaili kävellessäni
työntekijärannekkeella alueella ennen festaria. The Levellers nousi myönteisesti
tietoisuuteeni keikan myötä, DAD oli odotetun toimiva ja Die Toten Hosen iski
punk-kovereillaan täysillä. Primal Screamin öiset tanssibileet katsoin
uteliaana, ja vieressäni seisoi A. W. Yrjänä, jonka CMX oli juuri soittanut
mahtavat keikan teltassa. Lauantain aloitti saarilavalla Juliet Jonesin sydän,
jonka aikana yksi tuttu alkoi olla sammumispisteessä.
1994:
Lamavuosi ilman päälavaa sisälsi mukavia ystäviä NOFX:n, Ozzysta vajaan Black
Sabbathin, Therapyn ja keskinkertaisen Terrorvisionin. Taisin myös diggailla
CMX:n keikasta ja Absoluuttisesta nollapisteestä.
1995:
Humalatila ajoittui täydellisesti Bad Religioniin, kun taas Faith No Moren
aikana alkoi jo vähän väsyttää. Suede oli vedossa ja Danzigia piti mennä
hetkeksi katsomaan mahdollisimman eteen, jotta näkisi Glenin hauikset. Moby oli
tuolloin vielä tanssijuttu, joskin sellaisena ihan viihdyttävä. Sheryl Crow’n
näin, mutta en lämmennyt. Hauska vuosi ja kohtuullisen tasokkaita keikkoja.
1996:
Curen ja Iggy Popin näkeminen olivat selkeitä kohokohtia. Rollins Band ja Ash
täydensivät tarjontaa. Muita ikimuistoisia esiintyjiä ei tuona vuonna ollut
tarjolla.
1997:
Festarit alkoivat silloin vielä melko tuntemattomalla Placebolla ja jatkuivat
Suedella ja huipulla olleella Prodigylla. Biohazardia katsoin, mutta päälavan
Helmet oli paljon parempi. Millencolinin skeittipunk jätti vähän kylmäksi.
1998:
Vuosi tarjosi mahdollisuuden nähdä Primus toista kertaa. Tällä kerralla yleisöstä
otettiin basisti yhteen biisin soittamaan. Garbage oli lauantain asiallinen
pääesiintyjä, sunnuntaina esiintyi Black Sabbath, tällä kerralla Ozzyn kera.
Misfits ja Dimmu Borgir tuli nähtyä myös. Olikohan tämä se vuosi, kun näin
mainion Stereo Totalin kaksi kertaa samana päivänä?
1999:
Vuodesta on hyviä muistoja, sekä keikoista että yleisöstä. Manicsit, Suede,
Blur ja Joe Strummer. Say no more. Tai sanotaan kuitenkin. Electric
Frankenstein oli vain keskinkertainen. Ne luumäet teki yhden tsiljoonista paluukeikoistaan.
Bloodhound Gang huvitti tietenkin, vai oliko se vasta seuraavana vuonna?
2000:
Rage Against the Machine ja Queens of the Stone Age vastasivat tasavahvoista
isojen nimien keikoista. Itselleni upposi Travis. Bloodhound Gang huvitti
tietenkin, vai oliko se edellisenä vuonna? Kelis ja Asian Dub Foundation tuli
katsottua, mutta ei niitä tarvitse muistella sen enempää. Zen Cafen setistä
saarilavalla taisin olla innoissani.
2001:
Vuosi alkoi Weezerillä, joka soitti tasapaksun setin. Tool, Manicsit ja TSOOL
viihdyttivät. Siinä sivussa tuli katsottu päälavan Offspring ja Limp Bizkit.
Kivaa oli, ja Weezerin näkeminen oli tuolloin kova juttu, mutta lievä
pettymyksen maku festareista jäi. Siis esiintyjistä. Muuten oli hauskaa.
2002:
Festivaalilla oli tällöin hemmetin hauskaa, mutta se selittyy enemmän possella
kuin esiintyjillä. Super Furry Animals viihdytti, Röyksopp tanssitti, Bob Log
III jumitti, Faithless tylsistytti, Rammstein nauratti, Slayer puudutti
mukavasti, Hellacopters soitti kovan keikan keskellä sunnuntaista
auringonpaistetta.
2003:
Massive Attack oli pääesiintyjä varmoin ottein. Queens of the Stone Age soitti
yhtä lailla vakuuttavasti. Myös Audioslaven kaltaista osaajaa katsoo
mielellään. Kent otti päälavan suuren yleisön haltuun. Suurin yllättäjä oli
Dave Gahan, Depeche Moden laulaja, jolla erään tuttavan sanoin näytti olevan
”lupa viihtyä”. The Dandy Warhols oli tasapaksu, mutta ensimmäinen The
Raveonettes-keikka taisi olla itselleni festarin tärkein.
2004:
David Bowie teki loistokkaan keikan. Se on yksi parhaista provinssivedoista ja
parempi kuin kaksi muuta näkemääni Bowie-esiintymistä. Hives, Roots ja Air
miellyttivät omilla tavoillaan. Magyar Posse soitti viimeisenä teltassa ja
väsymyksen sijaan mieli oli poikkeuksellisen virkeä. Taisin myös nähdä
Testamentin ja Exoduksen.
2005:
Tuona vuonna kaikki oli vähän laimeaa. Nine Inch Nailsin keikkaa ei jaksanut
katsoa kokonaan teltassa, joten osan seurasin auringonpaisteessa kankaalta.
Marilyn Mansonia tuli lievästä innostuksesta huolimatta katsottua vain osa
keikasta, kun ystävät päättivät keskittyä kaljan juomiseen. Mars Voltan
progeilu väsytti nopeasti, The Donnas oli tylsää tyttöenergiaa ja The Bravery
kuulosti siltä, että se unohdetaan pian (niin mikä The Bravery?). Slipknot
viihdytti aikansa ja Jason and the Scorchersin Jason eli Ringenberg soitti
miellyttävän akustisen setin pienimmällä lavalla. Tears ja Mew olivat hyviä
molemmat. Ei voi valittaa kattauksesta, vaikka täydellistä keikkaa ei tuona
vuonna ollutkaan.
2006:
Mitättömästä vuodesta on vain vähän keikkamuistoja, mutta John Cale oli ehdoton
kohokohta. Myös Gnarls Barkley innosti. Muutoin ulkomaisten osalta mentiin
raskaammalla setillä. Riston näin monien muiden tavoin ensimmäisen kerran –
monille se oli festareiden pienimmästä stagesta huolimatta paras keikka.
2007:
Isän piekseminen tennispelissä oli niin kova rääkki, että sitä seurasi
vatsatauti. Tästä syystä esimerkiksi Tori Amos jäi näkemättä. Toisena päivänä
jaksoin Go!Teamista Patti Smithin tasavarman keikan loppuun asti. Siinä välissä
katsoin Ristoa, mutta hetken piti istua. Sunnuntain pääesiintyjänä oli
puolivillainen bilehupsuttelu Scissor Sisters. Kotimaisista lämmitti nähdä
Grand Slam pitkästä aikaa, vaikka Juice onkin ollut jo pitkään vainaa.
2009:
Nick Cave & the Bad Seeds heitti rokkaavan – ja jälleen kerran hienon –
keikan. Manowar nauratti ja viihdyttikin parin biisin ajan. Katsoin toki
Supergrassin, Editorsin ja The Ting Tingsin, mutta eniten näistä Caven varjoon
jääneistä miellytti kahden miehen livekokoonpanossa esiintynyt bluesartisti
Seasick Steve.
2013:
Vuoden ylivoimaisesti parasta antia oli kevyessä sateessa hittiputken soittanut
Blur. Kuuntelin Bad Religionia, Kvelertakia, Danzigia, Witchcraftia,
Solstafiria, White Liesia ja kotimaisista pikkunimiä, kuten Terveet kädet,
Kivesveto Go-Go ja Nyrkkitappelu. Glasvegas esiintyi hienosti isossa teltassa
noin sadalle hengelle.
2014:
Vuosi oli esiintyjiltään aika vaisu. En tosin edes katsonut Prodigya. Jake Bugg
oli kiva, joskin väärän kokoisella lavalla. M.I.A on kotikuuntelussa parempi,
vaikka se nosti kokonaistarjonnan kiinnostavuutta. Dropkick Murphysin
rillumarei-punk sopii keikoille, mutta en saa siitä massiivisia kicksejä. North
Mississippi Allstars ja Bob Wayne toivat hienosti juurihoitoa Provinssiin, mutta
eivät ne voi olla huippufestarin kohokohtia. Mikko Joensuu veti tapahtuman
eteerisimmäin ja käpertyneimmän setin. Knife Partyn ajan join kaljaa, mutta
bajamaja tärisi siististi bassojen voimasta.
2015:
Vuorossa neljä päivää. Odotukset eivät ole aivan huipussaan, mutta joka
päivälle riittää jotain. Esimerkiksi Woods, The Gaslight Anthem, Refused, First
Aid Kit, Young Fathers ja isommista nimistä Faith No More on kotimaisten
lisäksi katsottavien listalla.
Nyt
lähden jännittämään, miten tapahtuma onnistuu. Alueella on myös maailmanpyörä
ja kaikenlaista oheistoimintaa. Tässä mielessä se alkaa ennakon perusteella
muistuttaa saksalaisia ja brittiläisiä festareita. Saksalaiselta vaikuttaa myös
esiintyjien painotus: mukana on EDM-artisteja ja emopunkkia. Katsotaan, miten
maksavat asiakkaat suhtautuvat tähän profiiliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti