Iloinen ateisti

Jos seuraa Pohjois-Amerikan keskustelua ateismista, PZ Myersin nimi on varmasti tuttu. Sen sijaan Euroopassa häntä ei tunneta laajasti. Siinä missä vaikkapa Richard Dawkins on verrattain tunnettu useammallakin  mantereella, Myersin maine rajautuu pääosin rapakon taakse. Mies on biologian professori, mutta hänet tunnetaan erityisesti blogistina (Pharyngula) ja aktiivisena Twitterin käyttäjänä.

Toimiessani muutamien ateismia käsittelevien artikkeleiden arvioijana totesin, että pitäisi kai itsekin lukea yksityiskohtaisemmin Myersin juttuja. Ottawassa tuli vastaan hänen teoksensa The Happy Atheist (2013). Se koostuu lyhyistä ja kevyistä uskontokriittisistä kirjoituksista, jotka perustuvat hänen blogiteksteihinsä. Ne eivät muodosta erityistä juonta.

Myersin kirjan nimivalinta on merkitsevä. Ateisteja on yleensä kuvattu kielteisesti. ”Vihainen ateisti” on moderni stereotyyppi. Lisäksi uskonnolliset ihmiset ovat usein olettaneet, että ateistit ovat onnettomia ja moraalittomia ihmisiä, joiden elämässä ei ole merkitystä vaan tyhjyys. Itsensä kutsuminen ”iloiseksi ateistiksi” tulee mielekkääksi tätä historiaa vasten.

Jos vertaa tunnetuimpiin uusateisteihin, Myersin teos on lähimpänä Hitchensin tyyliä. Melko iso osa kirjasta käsittelee, miten uskonnolliset ihmiset ovat antaneet hänelle höpsöä palautetta. Myers tosin tekee yhdenlaisen eron ”uusateisteihin”. Heti alussa hän korostaa, ettei uskonto lennä koneita rakennuksiin (kuten Victor Stenger esitti), vaan tällaiset tapaukset ovat äärimmäisyyksiä.

Tästä huolimatta Myersin yhteys uusateisteihin on selvä. Ensinnäkin hänen tarkoituksensa on tehdä uskonto naurunalaiseksi pilkan ja irvailun kautta. Hänen lähtökohtansa on tiivistettynä tämä: ”We’re out to unsettle people” (144)

Myers ei tuhlaa sivuja sen pohtimiseen, miksi juuri tällainen strategia on tehokkain. Hän vain toteaa, että se toimii. Hän kyllä kysyy retorisesti, miksi meidän tulisi sinetöidä huulemme ja kätkeä tunteemme, kun voi sanoa ”Fuck you” sydämensä pohjasta (49). No, riippuu kai tilanteesta. Aika harvoin sanon kaiken mitä ajattelen. Jos pidän vaimoasi rumana, en koe suurta tarvetta kertoa sitä. Jos joku selittää outoja asioita, en läheskään aina lähde haastamaan toisen näkemyksiä. Joskus se on paikallaan, mutta eriävän käsityksen voi esittää monella tavalla. Lähtökohtana tässä kuitenkin on periaate, jonka mukaan kaiken saa ja oikeastaan pitääkin sanoa ääneen, ei kysymys siitä, miten erilaisten ja erimielisten ihmisten yhteiselo järjestetään.

Kun halu haastaa, ärsyttää ja pilkata kerrotaan kontrastisessa suhteessa tarjoilijoihin, jotka keräävät paremmin tippejä hymyillessään (Myers ei hymyile uskovaisille), koko teoksen otsikko asettuu uuteen valoon. Samaan viittaa tekijän usein toistama ilmaisu ”pissed off”, joka yleensä on miehen olotila uskovaisten antaman palautteen jälkeen.

Toinen selkeä yhteys uusateismiin on Myersin tapa viljellä tarkkarajaista eroa tieteen ja uskonnon välillä. Tämä tulee kirkastetuksi seuraavassa lainauksessa: ”Science and religion are two different ways of looking at the universe and changing the world, and I believe you that must set one aside to follow the other.” (146)

Kolmas, hieman toisenlainen yhteys uusateismiin on se, mitä Charles Taylor on kutsunut subtraktioteesiksi. Sen mukaan sekulaari on se, mitä jää jäljelle, kun poistetaan yliluonnolliset uskomukset ja uskonto. Toisin sanoen sekulaaria ei nähdä sosiokulttuurisesti tuotettuna tilana, vaan neutraalina pohjana. Myersin kohdalla tämä tarkoittaa, että uskonnot ovat hattuja, jotka koristavat, peittävät, suojaavat jne., kun taas uskonnottomuus on hatutta olemista. Myersillä tämä kytkeytyy myös vapauden käsitteeseen. Kun uskonnoista päästään eroon, jää jäljelle ”täydellinen vapaus” (56).

Neljäs yhteys uusateismiin on biologisten metaforien viljely uskonnon luonnehdinnassa. Myersille uskonto on ”mielen parasiitti”.

Viides kytkös on siinä, että ainoa teoksessa mainittu kulttuuriteoreetikko on kritiikin kohde. Uusateismille on ominaista nihkeä ja ylimielinen suhtautuminen kulttuuriteoriaan. Tässä tapauksessa kritiikin kohteena on Stanley Fish.

Kuudes linkki on itseidentifikaatio. Kun Myers käsittelee Stanley Fishin kritiikkiä, joka kohdistui Dawkinsin ja Hitchensin ateismiin, hän kirjoittaa: ”hän ei syyttänyt meitä…” (180).  

Kun ateistien uskontokritiikissä korostuu niin voimakkaasti uskonnollisten ihmisten virheelliset uskomukset, on hyvä muistuttaa, että Myers toteaa, ettei enemmistö ole ”tosiuskovaisia”. Hän korostaa, että jokaista tosiuskovaista kohden on tusinan verran niitä, jotka käyvät kirkossa siksi että ovat aina tehneet niin tai siksi että ovat vastuussa kahvileivän tuomisesta jumalanpalveluksen jälkeiseen tilaisuuteen (5).

Tässä on pointti. Tosin sen on sanonut elävämmin esimerkiksi Happy Mondaysin laulajana tunnettu Shaun Ryder Uncutin (6/2015) haastattelussa. Ryderiltä kysytään, kävikö hän pienenä kirkossa. Mies vastaa, että häntä vietiin kirkkoon kymmeneen tai yhteentoista ikävuoteen asti. Sen jälkeen Ryder toteaa:

”All the women out of the family go, everyone’s mams who we know all go to church, all the time. I don’t know why the men don’t go. I suppose for the women it’s probably still like going out for a few hours and meeting people they like to chat to.”

Ryder on mielestäni enemmän oikeassa arveluineen kuin useimmat uskontokriitikot ja moni uskomuksiin keskittyvä uskonnontutkija. Kirkossa käymisellä on ollut ja voi olla edelleenkin tärkeä sosiaalinen funktio, esimerkiksi se, että naiset pääsevät juttelemaan ja hengailemaan toistensa kanssa kodin ulkopuolelle, ilman miehiä ja luvan kanssa.

Vaikka Myers ajattelee, että vain pieni osa on tosiuskovaisia, hän ei siirrä tätä ajattelua kristillisten myyttien tulkintaan. Hän vertaa Jeesuksen uhrikuolemaa siihen, että sodassa joku heittäytyy käsikranaatin päälle pelastaakseen toverinsa. Jeesuksen uhrikuolemassa vain ei ole kranaattia – ei mitään pelastettavaa. Myers ei pohdi, että myytti uhrikuolemasta saattaa olla moniin vetoava kertomus, vaikka kirjaimellisesti mitään pelastettavaa ei olisikaan. Itselläni Myersin lukutavasta tulee mieleen oma ”vitsini” romaanien lukemisesta: miksi kukaan lukisi keksittyjä tarinoita? Eihän ne ole totta?

Tavallaan Myers tietää, ettei toisten ihmisten uskomusten totuudellisuus ole aina kovin keskeistä. Hänen tapansa ilmaista se on tyylillensä sopiva: ”We will, for instance, accept all kinds of incredible nonsense if it will get us laid, and we all know this.” (156)