Studioalbumit osa 55: Kingston Wall

Yhtenä iltana lähdin ulos kävelylle. Ensiksi ajattelin meneväni ruokakauppaan, mutta totesin, etten juuri nyt tarvitse sieltä mitään. Sitten pohdin, että aina voi mennä kirjastoon. Valinta osui musiikkikirjastoon, jossa tarkoituksena oli lukea viimeisimmät musiikkilehdet ja ehkä lainata pari levyä. Hyllyssä tuli vastaan Viljami Puustisen kirjoittama Kingston Wall – Petri Wallin saaga (2014). Minulla oli kaksi hyvää syytä lukea teos. Ensinnäkin kirja oli saanut erittäin myönteistä palautetta. Toiseksi siinä käsiteltiin yhtyeen nokkamies Petri Wallin touhuja Ior Bockin kuvioissa. Bockin mielikuvituksellisiin tarinoihin Suomesta sivilisaation alkukotina olin tutustunut aikaisemminkin, viime aikoina myös lukemalla Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin teoksen Valonkantajat (2015).

Aloin ahmia Puustisen kirjaa samana iltana. Kommentoin sitä lyhyesti tämän kirjoituksen lopussa, mutta siinä samalla tuli käytyä läpi Kingston Wallin studioalbumit. Bändi ei sinänsä ole koskaan merkinnyt minulle kovinkaan paljon. En edes muista sataprosenttisen varmasti, olenko nähnyt ne livenä. Melko varmasti olen, festareilla, esimerkiksi Provinssirockissa vuonna 1992. Jos olen, en ole katsonut koko keikkaa, vaikka arvostinkin yhtyeen ideaa (en välttämättä aina toteutusta, ainakaan 1990-luvun alussa, jolloin musiikkimakuni oli valikoivampi).

I (1992) tuli ostettua vuosi sitten neljällä eurolla. Sitä kai halusi pohtia tuorein korvin, oliko yhtyeessä jotain enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella jäi mieleen. Kuuntelin sen ehkä kerran ja laitoin hyllyyn. Se siitä. Kirjaa lukiessa otin albumin hyllystä ja annoin sen soida. Päätelmä: albumilla on hyvää jamitusta ja ehkä yksi hyvä biisi, ”Waste of time”. Siellä on bändin varhaisia biisejä, Wallin tyttöystävän mukaan nimetty instrumentaali ”Tanya” ja mielestäni aivan tarpeeton mutta yleisöön uponnut Hendrix-koveri ”Fire” sekä kahdeksanosainen, yli 20 minuuttia kestävä ”Mushrooms”. Kokonaisuus on korviini huonolla tavalla liiaksi hard rockiin kallellaan.

II (1993) alkaa hienosti itämaisin melodioin varustetulla kappaleella ”We cannot move”. Tämä on aina kuulunut omiin suosikkeihini bändin tuotannossa. Tai voisi sanoa, että moni muu yhtyeen levyttämä kappale ei ole tuntunut alusta asti toimivalta. Myös kolmas raita ”Could it be so” on osuva, viipyilevä ja jammaileva mutta samalla melodisesti tarttuva biisi. ”Two of a kind” on parhaasta päästä, myös ”Shine on me” on onnistunut ja levyn päättävä rennon vauhdikas instrumentaali ”Palékastro” on pakottamaton. Debyytin Hendrix-koveri vaihtui Donna Summerin ”I feel loveen”, joka on varmaan ollut hauska juttu aikanaan keikoilla (ja ehkä edelleen dj:n soittamana), mutta kotikuuntelussa en syty versiolle. Toisella studioalbumillaan Kingston Wall alkoi löytää oman sointinsa sävellyksellisesti. Debyyttiä varjostaa aikansa hard rock, mutta seuraajalla on enemmän psykedeelistä progeilua. Vuoden 2015 näkökulmasta kakkoslevy on suuri harppaus eteenpäin.

Tri-Logy (1994) on läpeensä Ior Bock -vaikutteiden alainen teos. Saatanallisen puuduttava sanojen katkominen ja epätieteellisten assosiaatioiden kautta salattujen alkuperäisten merkitysten etsiminen kuului keskeisesti Bockin alfabetiikkaan, joka oli menetelmä universumin saloihin, jotka lopulta johtivat tarinaan Bockin suvun ja Suomen suuruudesta. Yhtenä esimerkkinä levylle asti päätyneistä on ”Alt-land-is”, jonka viesti on suunnilleen tämä: Platonin mainitsema kuvitteellinen Atlantis, joka renessanssikirjallisuudessa alkoi merkitä kadonnutta utopiaa tuleekin sanoista allt land is (tai ice) eli koko helkutin maa jään peitossa. No sehän tarkoittaa Suomea ja Suomi on Atlantis. Itse levyn avaa hieno ”Another piece of cake”, joka on kompaktia ja omaäänistä Kingston Wallia. Singlenä julkaistu ”Stüldt håjt” kiteyttää Wallin kiinnostuksen aikansa tranceen. Mies olikin näihin aikoihin aktiivinen reivaaja. Ei siinä mitään, mutta biisin sanoituksen kuuntelusta kiusaantuu enemmän kuin mistään aikoihin. Niissä Walli selittää alfabet-järjestelmää ja kertoo suomalaisen mytologian olevan avain universumin ymmärtämiseen. Walli innostui myös didgeridoosta ja sitä on levyllä turhankin paljon. Klisettä käyttäen: levyllä on hetkensä.

Suhtaudun edelleen verrattain nihkeästi Kingston Wallin musiikkiin. Levyltä kuunneltuna se on edelleen paikoitellen kylmää jamitusta. Yhtye halveksui aikansa indietä ja kaikkea hipsterimeininkiä, toisin kuin nykyiset kokeilevat uuspsykedeliaa tekevät yhtyeet. Niiden kanssa Kingston Wallilla ei ole mitään tekemistä. Loistavien soittajien yhtye yritti olla vanhanaikainen, mutta välillä se tuntuu jämähtäneen 80-luvun loppuun (vaikka levytti 90-luvun alussa). Toisaalta se esitti musiikkia, jonka suola on kokeilu ja jamittelu livetilanteessa. Siksi bändin tuomitseminen kohtalaisten studiolevyjen perusteella ei tee oikeutta bändille kokonaisuutena.  

Kie Von Hertzen on todennut: ”Jengi valitti, että Kingstonit oli hyviä soittajia ja jammailijoita mutta niillä ei ollut biisejä. Se on paskaa. Niillä oli hyviä biisejä aivan alusta asti.” Tämä on hieman sama kuin kysymys siitä, onko Rushilla hyviä biisejä. Minun käsitykseni hyvistä biiseistä taitaa erota hienovaraisesti Kien vastaavasta. Eikä ihme, en ole Kien tekemisistäkään innostunut, mutta enpä ole hänen tuotostensa enkä edes Kingston Wallin ensisijaista kohderyhmää. KW:n satunnaiset onnistumiset ja toinen levy melkein kokonaisuudessaan kuitenkin osoitti, että Walli osasi säveltää.

Mikään nuivista kommenteistani ei tarkoita, ettenkö arvostaisi Kingston Wallia ja sen perintöä. Sen tarina on hieno ja haluaisin digata yhtyeestä enemmän kuin kykenen. Toisaalta kuuntelurupeaman aikana huomasin pitäväni bändistä enemmän kuin kuvittelin pitäväni.

Puustisen kirjaa suosittelen varauksetta. Se toimii riippumatta siitä, onko lukija bändin fani tai täysin välinpitämättömästi siihen suhtautuva.

Wallin tarina on kiinnostava kaikilta kanteilta – lapsuus, suku, perhe, ihmissuhteet, bändin pyörittäminen 1990-luvun alun Suomessa ja erityisesti Helsingissä. Wallin persoonasta tulee esiin monta puolta: kirjan perusteella hän oli äärimmäisen lahjakas kitaristi ja intensiivinen heppu, joka vaikutti myös äärimmäisen rasittavalta, suuruudenhullulta ja keskittymishäiriöiseltä. Lopulta lukija alkaa myös sääliä häntä. Poikaraukka.

Kesäkuussa 1995 26-vuotias Petri Walli tappoi itsensä hyppäämällä Töölön kirkon tornista. Mielestäni Puustinen ei yritä selittää Wallin itsemurhaa yhdellä tekijällä, vaan hän luo kuvan tilanteesta, jossa eriaikaiset ja eriasteiset ongelmat kasaantuivat – ihmissuhteet, bändin tarinan lerpahtaminen, talousvaikeudet, huumeet ja katsomuksellinen identiteettikriisi.

Ammatillisista syistä itseäni kiinnosti erityisesti kirjan kolmas ja viimeinen osa, jota määrittää Ior Bock. Walli alkaa seurata Bockin opetuksia ja jakaa tietoutta siitä kaikkialle, kunnes lopulta Bock osoittaa Wallin paikan hierarkiassa. Petri jättää Bockin pettyneenä, mutta sitä ennen hän on tutustunut Bockin saunasolmuun (autofellaatioon) ja helmenantoon (oman siemennesteen juomiseen), rasittanut tuttujaan pilkkomalla sanoja löytääkseen universumin salat, jakanut kansanedustajille omia EU-vastaisia kasetteja ja saarnannut Lemminkäisen temppelistä, joka Bockin mukaan sijaitsi Sipoossa – etsintäprojekti, jota esimerkiksi maanrakennusyhtiö Lemminkäinen OY rahoitti.