Vajaa
kaksi vuotta sitten kirjoittelin jalkapalloa käsittelevästä kirjasta, joka oli
kirjoitettu nimellä The Secret Footballer. Vuonna 2012 ilmestynyt teos sai
jatko-osan heti seuraavana vuonna, Tales
from the Secret Footballer (2013). Akateemisen kirjakaupan hankkiutuessa
omistajanvaihdoksen myötä eroon myyntiartikkeleistaan, päätin ostaa jatko-osan
viidellä eurolla. Enkä vain ostanut, luin myös.
Ensimmäinen kirja oli vetävä omakohtainen tilitys siitä, millaista on olla ammatiltaan jalkapalloilija, vieläpä sellainen, joka on käynyt huipulla. Toinen kirja keskittyy oikeastaan kahteen asiaan: ensimmäisestä kirjasta pois jääneisiin anekdootteihin jalkapalloilijan hulppeasta mutta kurinalaisesta elämästä sekä mahdollisuuksiin uran ehtoopuolella. Molemmat voisivat olla kiinnostavia.
Juttukokoelmana tämäkin teos toimii, mutta se ei riitä muodostamaan klassikkoa. Osa anekdooteista kiinnostaa, osa on liikaa rahaa liian nopeasti saaneiden rasavillien sekoilua.
Uran ehtoopuolen vaihtoehtojen pohtijana teos onnistuu keskinkertaisesti. Potentiaalisesti huippukiinnostava aihe, jossa vaihtoehdot ovat tapetilla: pelaaminen alasarjassa tai ulkomailla, managerointi, valmentaminen, pr-toiminta, pelaaja-agentti. Toteutus vain ei ole napakymppi. Silti tätä lukee paljon mieluummin kuin tavanomaista jalkapallokirjaa.
Välillä mietin, miksi tämä ensimmäistä kirjaa selvästi heikompi tekele kuitenkin imee mukaansa. Kenties yksi syy on omakohtainen sisäpiiriläisen etnografiaa muistuttava ote, joka yhdistyy juoruiluun ja pyrkimykseen paljastaa asioita, joita ei futisjulkisuudessa käsitellä.
Ongelmistaan huolimatta teos valottaa jalkapallon maailmaa freesillä tavalla. Kuten ensimmäiseenkin teokseen, myös tähän sisältyy näkemyksiä, joista jopa jalkapallon asiantuntijoina itseään pitävät ovat olleet verrattain hiljaa. Yksi esimerkki on paljon puhuttu Fifan financial fair play säännön yksityiskohta, jonka mukaan seuran palkkabudjetti ei saa ylittää 50 prosenttia koko budjetista. Käsitykseni mukaan Financial fair play pykälä on esitelty julkisuudessa pienten seurojen paikallisen pelaajatuotannon tukijana, suurten seurojen rahavaltaa sekä kaikkien seurojen velkaantumista vastaan. Tämä kirja antaa aiheesta kriittisen kuvan: eniten kärsivät toisella tai kolmannella sarjatasolla pelaavat seurat. Pykälästä kärsivät myös ehtoopuolta lähestyvät starat, jotka voisivat jäähdytellä pikkuseurassa ja jakaa osaamistaan seuralle ja nuorille sillä tavalla. Heitä on yhä vaikeampi palkata, koska palkkatoiveet ovat verrattain korkeita. Tämän aiheen käsittely olisi voinut olla perusteellisempaa.
Kirjan loppupuolella pohditaan, millaiseksi peli on muuttumassa tulevaisuudessa. Siellä on muutamia kiinnostavia näkemyksiä.
Yksi on se, että
pelaajia pystytään tarkkailemaan reaaliajassa niin, että tiedetään, milloin
hänen on juotava ennen janon tunnetta. Syy on yksinkertainen. Yhden prosentin
dehydraatio vähentää suorituskykyä noin 10 prosenttia. Jos kaikilla joukkueessa
on sama tilanne, menetetään laskennallisesti yhden kenttäpelaajan tehot.
Toinen
on google-lasit, joihin voidaan laittaa reaaliaikaista informaatiota
pelistrategioista.
Kolmas on nuorten potentiaalin kartoittaminen. Jos voidaan
tehdä yksityiskohtaisia testejä laajassa populaatiossa, voidaan massasta seuloa
jalkapalloilijoille suotuisilla ominaisuuksilla varustetut nuoret ennen kuin
kukaan huomaa niitä ”paljaalla silmällä”. Käytännössä seurat voisivat rahoittaa
testit ja tehdä ne esimerkiksi kouluissa. Vähän pelottavaa, vähän scifiä, mutta
lähestulkoon arkitodellisuutta ja uskottavaa.
Valitettavasti osa kirjasta on tekijänsä henkilökohtaista jaarittelua vailla sen kummempaa kytköstä jalkapalloon. Ei kai salanimellä kirjoittava henkilö kuvittele ensimmäisen menestysteoksensa jälkeen, että hän olisi kiinnostava hahmo? Kiinnostavaa on vain se, miten hänen tekstinsä avaa (enimmäkseen brittiläistä) jalkapallokulttuuria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti