Näytetään tekstit, joissa on tunniste enkelit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste enkelit. Näytä kaikki tekstit

perjantai 4. marraskuuta 2016

Suomalaisten uskonnollisuus – parhaat palat

Marraskuun alussa julkaistiin kirkon nelivuotiskertomus. Osallistuva luterilaisuus: Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2012–2015: Tutkimus kirkosta ja suomalaisista on ladattavissa verkosta ilmaiseksi. Sen kirjoittajina on Kimmo Ketola, Maarit Hytönen, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg ja Leena Sorsa. Kyse ei ole instituution toimintakertomuksesta siinä mielessä kuin termi yleensä ymmärretään, vaan selkokielinen tutkielma siitä, missä kirkossa mennään ja miltä suomalainen uskonnollisuus ylipäätään näyttää.

Poimin tähän muutamia huomioita, jotka koin kaikkein kiinnostavimmiksi. Ne perustuvat pääosin vuoden 2015 Gallup Ecclesiastica -kyselyyn, jota analysoidaan teoksessa.

1. Kirkosta eroamista ajatellaan. Kun kysytään mahdollista kirkosta eroamista, niin viimeisen yli kymmenen vuoden aikana ainoa merkittävä muutos on siinä, että ihmiset pitävät mahdollisena kirkosta eroamista. Vuosina 2003 ja 2007 41 ja 38 prosenttia (tässä järjestyksessä) vastasivat, etteivät voisi ajatella eroavansa kirkosta missään olosuhteissa. Vuonna 2011 ja 2015 vastaava luku oli 19 prosenttia. Ehkä tässä on kyse siitä, että kirkon liberalisoituessa ja kirkon sisäisten ristiriitojen noustessa yhteiskunnallisiksi keskustelunaiheiksi myös kirkkoon perinteisesti vahvasti sitoutuneet voivat kuvitella tilanteen, jossa kysymys eroamisesta tulee akuutiksi. (Ks. sivu 35)

2. Enkelit ovat suomalaisten mieleen, vaikka emme oikeastaan tiedä, mitä ne suomalaisten enkelit ovat. 47 prosenttia uskoo vakaasti tai pitää todennäköisenä, että enkeleitä on olemassa. Luku on korkea, kun verrataan esimerkiksi siihen, kuinka moni uskoo Jeesuksen nousseen kuolleista (38%) tai yhtyy kristinuskon kannalta melko perustavaan väitteeseen ”Jeesus on Jumalan poika” (42%). Emme tosin tiedä, mitä nämä enkelit ovat. Ne voivat olla kristillisiä enkeleitä, lapsuuden suojelusenkeleitä, uushenkisiä vähemmän kristillisiä olioita, Kirsi Rannon kamerassa näkyviä valosotkuja, Ihmeellinen on elämä -elokuvan enkeleitä tai metaforisia ihmis-enkeleitä, jotka sattuvat olemaan paikalla auttamassa hädän hetkellä. (Ks. sivu 65)

3. Tuomiopäivästä ei ole täsmällistä käsitystä. Kyselyn mukaan suomalaisista vain 18 prosenttia sanoo olevansa täysin tai edes osittain sitä mieltä, että kuoleman jälkeen päädytään taivaaseen tai helvettiin. Käsitys, jota moni pitää aivan keskeisenä kristillisenä ajatuksena, on suomalaisten parissa melko epäsuosittu. Edes Kylliäisen lanseeraama ajatus kaikkien taivaaseen pääsystä ei ole tarttunut. Kymmenen prosenttia vastaajista on täysin tai osittain samaa mieltä siitä. Tämä tuntuu kielivän myös siitä, että mitä yksityiskohtaisempi tai konkreettisempi opinkappale, sitä epäsuositumpi se on. Suurin osa on samaa mieltä siitä, ettei kukaan voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu (71%). 39 prosenttia yhtyy ajatukseen siitä, että kuolema on kaiken loppu. (Ks. sivu 68)

4. Suomalaiset väittävät rukoilevansa. Peräti neljäsosa vastaajista kertoo rukoilevansa päivittäin. Tämä on ällistyttävän suuri luku, mikäli se tarkoittaisi tällaista ”kädet ristiin ja puhetta Jumalalle” -tyyppistä toimintaa. En näe tuttavieni rukoilevan oikeastaan koskaan eikä kukaan tuttu kerro minulle rukoilevansa. Tunnenko vain kolmea neljäsosaa vai onko kyse niin yksityisestä asiasta, ettei sitä näytetä eikä siitä puhuta? Luulen, että rukoilu ymmärretään tässä laajasti. Toisille se on edellä mainittua, joillekin työn puolesta tapahtuvaa ruokarukousta koulussa tai päiväkodissa – tosin sekään ei tarkkaan ottaen ole päivittäistä. Monille rukoilu varmaankin tarkoittaa suunnilleen itsensä kanssa käytyä sisäistä puhetta samalla kun kävellään vaikkapa metsässä. Tai se voi tarkoittaa pelkkää metsässä kävelyä. Itselle tai lapselle luettu iltarukous voisi selittää korkean päivittäisen prosenttiluvun, mutta on se silti todella korkea verrattuna muihin uskonnollisuutta mittaavien kysymysten vastauksiin. Ehkä ”päivittäin” ruudun rastittaminen on kannanotto, joka tarkoittaa jotakuinkin sitä, että ”rukoilu on noinniinku periaatteessa ihan myönteinen asia”. Tai ehkä sittenkin Suomessa on näin paljon aktiivisia uskovaisia, joiden päivittäiseen uskonnonharjoittamisen repertuaariin kuuluu rukoilu. (Ks. sivu 79)

5. Vapaa-ajattelijoihin suhtaudutaan epäillen. Uskonnollisista perinteistä suomalaiset suhtautuvat nihkeästi Hare Krishnoihin, mormoneihin, Jehovan todistajiin ja muslimeihin. Suomalaiset ottaisivat asuinalueelleen kuitenkin mieluummin juutalaisen synagogan, helluntaiseurakunnan salin tai pelastusarmeijan toimitilan kuin vapaa-ajattelijoiden toimitilan. Tällaiseen tilaan 17 prosenttia suhtautuisi kielteisesti. (Ks. sivu 82)

6. Ateistien määrässä on pientä kasvua. Ateisteiksi identifioituvia on tässä käytetyn kyselyn mukaan 16 prosenttia (ks. sivu 84). Aikaisemmissa vastaavissa kyselyissä luku on vaihdellut seuraavasti: 4% 1995, 12% 2004, 5% 2007 ja 13% 2011. Kehitys ei ole ollut yksisuuntaista, mutta nykyinen luku on korkeampi kuin koskaan aikaisemmin. Ongelma tässä luvussa on se, että kysymys ei ole poissulkeva. Ateistiksi identifioituva voi rastia samalla kaikki muutkin vaihtoehdot, esimerkiksi uskonnottoman ja luterilaisen. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä luku olisi poissulkevilla vaihtoehdoilla. 

7. Kaste menettää suosiotaan. Kastettujen osuutta syntyneistä kuvaava käyrä menee edelleen loivasti alaspäin. Nykyään alle 70 prosenttia lapsista kastetaan. Vielä viisitoista vuotta sitten oltiin lähellä 90 prosenttia. (Ks. sivu 114)

8. Suvivirrestä keskustellaan, ja lopputuloksena sen suosio säilyy vankkana. 85 prosenttia suhtautuu erittäin tai melko myönteisesti sen laulamiseen koulujen kevätjuhlissa. Viisi prosenttia suhtautuu kielteisesti. Siitä onkin turvallista keskustella julkisuudessa, kun suosio on suuri. Muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuin ev-lutiin kuuluvien parissa suosio noudattaa koko väestöä. Uskontokuntiin kuulumattomilla kielteisyys on korkeampaa – 14 prosenttia. (Ks. sivu 184 ja 186)

9. Suvivirrestä on turvallista keskustella, mutta kirkon tai uskonnollisten yhdyskuntien mahdollisista etuoikeuksista ei kannata keskustella kovin paljon. Suomalaiset ovat nimittäin sitä mieltä, että kaikki katsomukselliset yhteisöt tulee asettaa lainsäädännöllisesti samaan asemaan (55% vastaan 25%) ja että valtion ei tulisi tukea taloudellisesti uskonnollisten yhteisöjen toimintaa (53% vastaan 23%). (Ks. sivu 193)

Näiden lähinnä kyselytutkimuksen tuloksista poimittujen palasten lisäksi teoksessa on kiinnostavasti kuvattu esimerkiksi sitä, miten kirkko on ollut julkisten keskustelujen subjekti ja objekti.

 

tiistai 15. lokakuuta 2013

Enkelihoitoja, halauksia ja todisteita

Tangolaulajana tunnettu Kirsi Ranto vieraili Yle1-kanavalla Arto Nybergin ohjelmassa mainostamassa kirjaansa, kertomassa itsestään, Äiti Ammasta ja enkeleistä. Lopuksi hän esitteli valokuvia, joihin on hänen mukaansa tallennettu enkeleitä.

Ohjelma oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen, monesta eri syystä. Yksi on jo se, että monet uskonnontutkijat ovat tutkineet näitä aiheita. Suomessa esimerkiksi Terhi Utriainen tekee tutkimusta enkelihoitajista ja ainakin Johanna Ahonen, Kimmo Ketola ja Jyri Komulainen ovat tutustuneet Äiti Ammaan ja hänen seuraajiinsa. Toinen on tietysti se, että valtamediassa käsitellään aiheita, joiden tavanomainen paikka on naistenlehdissä.

Yksi mielenkiintoinen elementti on sukupuoli. Ellen ole aivan väärässä, enkelihoitajat ja heidän asiakkaansa ovat voittopuolisesti naisia. Myös Amma vetoaa enemmän naisiin kuin miehiin. Toki naiset ovat ylipäätään uskonnollisempia kuin miehet, mutta jos ajatellaan pelkästään Suomea, on edelleen vaikea kuvitella, että esimerkiksi työväenluokkaiset duunarimiehet innostuisivat sankoin joukoin enkeleistä ja/tai halailevasta Äiti Ammasta. Tämä ei tarkoita, ettei miehiä olisi mukana näissä, mutta ne ovat vähemmistössä.

Nybergin ohjelmassa Ranto rakensi narratiivin itsestään siten, että laulaja paloi loppuun ja alkoi etsiä ratkaisuja tilanteeseen. Tämä on aika tavallinen tarina: vaikka äärimmäistapauksissa voikin saada hoitoa, ei terveyskeskuksesta saa juurikaan apua, jos väsyttää, vähän masentaa ja elämällä ei ole oikein selvää suuntaa. Tällöin kaikki niin sanotut vaihtoehtoiset hoitomuodot ja ylipäätään elämänhallintaan apua tarjoavat toimijat ovat relevantteja vaihtoehtoja. Samoin enkelit ja Amma. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki näistä kiinnostuneet olisivat burn outin partaalla olevia ihmisiä.

Itse olen ehdottanut, että affektiivisuus näyttelee tärkeää osaa nykyajan uskonnollisuudessa (mahdollisesti myös menneisyydessä) (ks. teokseni Notkea uskonto). Tärkeää ei ole niinkään oikeat opilliset käsitykset, vaan se, että valittu uskonnollinen viitekehys (tai niiden yhdistelmä) tuntuu oikealta, jäsentää kuulumista johonkin ja vastaa käytännön tarpeisiin. Tämä tuli hyvin esiin Rannon rakentamassa narratiivissa burn outista mielenrauhan löytämiseen.

Tähän liittyy se, että monille teologiset ja opilliset rajat eivät ole erityisen tärkeitä. Rannon tavassa yhdistellä enkelihoitoja ja Äiti Amman ajatuksia ei välttämättä ole teologista tolkkua, muutoin kuin Rannon kommentissa, jonka mukaan hänen mielestään kaikki johtavat samaan. Siinä kuitenkin yhdistyy opillisesti kaksi hyvin erilaista perinnettä. Rannon blogin perusteella hänen kauttaan välittyvä kombinaatio ei rajoitu näihin, vaan se on todellinen smörgåsbord.

Mutta olennaista onkin, ettei opillinen koherenssi ole kaikille relevantti asia. Teologiset rajat eivät ole ihmisten valintojen rajoja. Tätäkin puolta olen hahmotellut edellä mainitussa kirjassa, mutta saman ovat todenneet monet uskontotieteilijät minua ennen ja jälkeenkin.

Tähän asti seurasin ohjelmaa, jossa enkeleistä ja Amman haleista merkitystä elämään löytänyt viihdejulkkis kertoo luontevasti oman tarinansa.

Haastattelun lopussa tapahtui kuitenkin jotain erikoista ja erilaista, joka muutti – ainakin oman tulkintani mukaan – koko haastattelun tunnelman. Ranto esitteli valokuvia, jotka hänen mukaansa todistivat enkelien olemassaolon. Yhdessä kuvassa oli jokin valkoinen pallo. Toisessa oli jotain pisteitä – ikään kuin perinteinen linssi olisi kastunut.

Henkilökohtaisesti aloin tuntea oloni kiusaantuneeksi. Rannolla on kuulemma vain iphone4, jolla ei saa niin hyviä kuvia enkeleistä kuin laadukkailla digikameroilla. Onneksi on Facebook, jossa kaverit laittavat Kirsille paljon sydämiä, kun Arto esitti niin tiukkoja kysymyksiä.

Jäin miettimään, miksi haastattelu päättyi tällä tavalla, kysymykseen todisteista. Päätös on ymmärrettävistä syistä varsinkin uskontokriitikoiden mieleen, kun palataan asetelmaan tiedollisista väittämistä: onko niitä enkeleitä nyt ihan oikeasti olemassa ja missä ovat todisteet?

Mietin, voisiko olla niin, että häntä on pyydetty tuomaan valokuvia. Jos hän on itse päättänyt tuoda kuvat, hänellä voi olla oletus siitä, että media haluaa käsitellä aihetta näin tai sitten hän jostain syystä itse halusi todistella enkeleiden olemassaolon puolesta.

Valitettavasti en tiedä taustoja, joten en voi mielekkäästi spekuloida sen enempää. Selvää kuitenkin on, että jossain vaiheessa median enkelidiskurssissa kysytään todisteita. Amman osalta ei kysytä todisteita, koska siihen ei jostain syystä liitetä suomalaisessa mediassa mitään erityisiä yliluonnollisia tai opillisia sisältöjä. Sen sijaan Nyberg esitti hieman heikosti valmistellun kysymyksen Amman varallisuudesta, mutta sen käsittely tyrehtyi nopeasti.

Aineksia olisi ehkä ollut parempaan, mutta tällaisenakin se oli – odotuksistani poiketen – mielenkiintoisempi kuin Remun haastattelu samassa ohjelmassa.