Yhteiskuntakritiikki siirtyi teatteriin

Oletko joskus ihmetellyt, miksi Suomessa ei ole populaaria mutta riittävän hidasta yhteiskuntakritiikkiä? 

Avainsana tässä on populaaria, sillä onhan jotain muuta yhteiskunnallisia asioita ruotivaa kritiikkiä silloin harvoin, kun jollain toimittajalla on aikaa ja resursseja kaivella pintaa syvemmältä ja jollain tutkijalla on aikaa perehtyä johonkin aiheeseen rahoitushauilta ja kehittämispäiviltä.

Populaaria yhteiskuntakritiikkiä ei ole televisiossa. Tai no ehkä on, jos Noin viikon studio sellaiseksi lasketaan. Ohjelman vaatima vauhti tekee siitä kuitenkin pinnallisen, joskin viihdyttävän. Pressiklubissa oli parhaimmillaan mahdollisuus käsitellä asiaa vähän syvemmältä. Se muuttui kuitenkin jo Stillerin loppuaikana politiikan makasiiniohjelmaksi, jossa kritiikki jäi lämpiöön. Ukkolan aikana sitä oli piinallista katsoa ja ohjelmapaikan seuraajalla en ole halunnut pahoittaa mieltäni (enkä lähelläni olevien mieltä).

Maailmalla on useita yhteiskuntakriittisiä, esimerkiksi talouspolitiikkaa kriittisesti arvioivia dokumentteja, Suomessa vähän. Yksi melko tuore poikkeus on puoliksi fiktiivinen Talvivaara-kritiikki Jättiläinen (2016), joka löytyy Areenasta.

Politiikan toimittajat ovat valtavirtamediassa hampaattomia. Hesari, iltalehdet ja satunnaisesti selatut maakuntalehdet eivät voi ylpeillä toimittajiensa yhteiskuntakritiikin tasolla. Radiossa on joskus hyviä keskusteluohjelmia, mutta sinnekin useimpiin ohjelmiin on implementoitu nopeuspakko. Siksi olikin raikastavaa käydä teatterissa.

Kävin katsomassa Kansallisteatterin näytelmän Yhdestoista hetki, tekijöinään Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä. Muodoltaan ”dokumenttiteatterin” genreen kuuluva teos ei ehkä ole kaikilta osin aivan napakymppi vaan ”vain” kiitettävä, mutta sen yhteiskuntakritiikki, tarkemmin sanoen politiikan ja vähemmässä määrin median kritiikki, oli raikasta seurattavaa.

Näytelmä kritisoi rajusti suomalaista politiikkaa, sen aksioomia ja menettelytapoja. Se vyöryttää myös yksinkertaisia vasta-argumentteja, joita julkinen keskustelumme valtavirta – mukaan lukien juuri väistynyt hallitus, bisneslobbarit ja valtaosa toimittajista – ei ymmärrä kuka mistäkin syystä. Toiset siksi, että ne sotivat heidän intressejään vastaan, toiset laiskuuttaan.

Produktion hienous on siinä, ettei se keksi itse yhtään repliikkiä. Kaikki on sanottu, mutta se tapa, jolla ne tarjoillaan katsojalle, antaa ajattelemisen aihetta monin verroin enemmän kuin yksikään vaalitentti tai vaalien aikainen politiikan toimittajan kommentaari.    

Varsinkin ensimmäinen osa, joka käsittelee väistyneen hallituksen leikkauspolitiikan, yksityistämiskiiman ja suhmuroinnin ideologisuutta ja soraäänien hiljentämistä, on kenties paras yksittäinen populaari kritiikki, joka perussuomalaisten (myöh. sinisten), keskustan ja kokoomuksen hallituspolitiikkaa kohtaan on esitetty.

Väliajan jälkeinen osa menee ilmastonkatastrofin suuntaan ja siirtää käsittelyn Thomas Pikettyn kapitalismikritiikin kautta Suomesta globaaliin kontekstiin. Toteutukseltaan se on mielestäni heikompi (täyteen ahdettu, osin epäselvä ja löyhempi) kuin timanttinen alku.

Vaikka Yhdestoista hetki on tehty teatteriin, se olisi hyvä saada laajemman yleisön näkyviin, edes muistutuksena siitä, miten kyseenalaistamatonta kyseenalainen suomalainen politiikka on. Se muistuttaa, että teatteri on muutakin kuin taattuja klassikoita ja kassamagneetteja. Se on myös tila populaarille mutta riittävän hitaalle yhteiskuntakritiikille.

Käyn teatterissa harvoin. Pitäisi kai käydä useammin.

Jos haluat lukea esityksestä lisää, katso esimerkiksi nämä jutut:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/03/19/kansallisteatterin-11-hetki-on-tyrmaava-tietoisku-esa-leskinen-jatkaa-talouden

https://yle.fi/uutiset/3-10654039

Ja lähinnä muotoon keskittyvä Helsingin Sanomien arvio:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006026844.html

Miten taloustoimittaja rakentaa totuuden?

Tilasin Turun Sanomat kuudeksi viikoksi, kun sen maksaa paikallinen Citymarket. Hyvä diili. Ensimmäinen lukemani juttu oli oppikirjaankin sopiva esimerkki siitä, miten oikeistolaisesta poliittisesta näkemyksestä rakennetaan totuus asioiden tilasta.

Lännen median leivissä työskentelevä taloustoimittaja ja taloustoimittajien yhdistyksen uusi puheenjohtaja Kirsi Turkki kirjoittaa Turun Sanomissa (21.4.2017, s. 14) Suomen taloudesta otsikolla ”Asiantuntijat varoittavat hallitusta löysäämästä”.

Jutussa kuullaan kolmea ”asiantuntijaa”. Ne ovat työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto, Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA:n toimitusjohtaja Vesa Vihriälä ja OP-ryhmän pääekonomisti Reijo Heiskanen. Kun kuunnellaan niitä, joiden intresseissä on ajaa yrittäjien etuja ja suosia leikkauksia, voidaan luoda mielikuva konsensuksesta. Jutun ingressissä lukee: ”Kolme talouden asiantuntijaa ovat yksimielisiä”.

Ensinnäkin voidaan kysyä, miksi tutkijat eivät käy asiantuntijoista.

Toiseksi toisilla valinnoilla asiantuntijoista olisi tullut erimielinen kuva. Vielä erilaisilla valinnoilla olisi saatu kuva yksimielisistä, toisenlaista talouspolitiikkaa (siis elvytystä) puoltavista asiantuntijoista. Ei ole sattumaa, että juttu on rakennettu valitsemalla juuri kolme talouskuria puoltavaa ääntä. Kyse ei ole satunnaisotoksesta eikä totuudesta, vaan Kirsi Turkin  päätöksestä rakentaa tietynlainen totuus asiasta, jonka lehti siunaa julkaisemalla jutun.

Turkki kirjoittaa kommentissa omaan näennäisobjektiiviseen juttuunsa, että ”Suomen talouden asiantuntijoiden viesti on selvä”. Se on selvä vain, jos kuuntelee poliittisesti samanmielisiä ja sulkee silmänsä ja korvansa muilta ääniltä.

Jutussa mainitaan, että vaikka pieniä talouden valopilkkuja on näkyvissä, sen ei saa muuttaa oikeistolaista talouskuria. Risto Murto toteaa: ”Nyt pitää säästää, kun ajat ovat paremmat, ei huonoina aikoina. Elvytykselle ei ole mitään tarvetta.” Tässä vaiheessa tunnen itseni vanhaksi.

Sama oikeistolainen fraasi oli esillä jo 1990-luvun alun talouskriisissä. Tämä tulee hyvin ilmi Anu Kantolan väitöskirjasta Markkinakuri ja managerivalta (2002), jonka aineistona on päättäjien ja asiantuntijoiden haastatteluja.

Huonoina aikoina on leikattava, kun ei ole vaihtoehtoja. Myös hyvinä aikoina on leikattava, koska on varauduttava taantumaan. Tämä kuvio esitetään taloudellisena muodollisuutena; sen poliittisuus on häivytetty. Täsmälleen sama pätee Kirsi Turkin Turun Sanomista lukemaani juttuun.

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 2: Journalismi murroksessa

Jouluna kootussa mediaa ja journalismia käsittelevien teosten pinossa toinen lukemista odottanut kirja oli Esa Väliverrosen toimittama Journalismi murroksessa (2011). Se tuli ostettua alennuslaarista viidellä eurolla viime syksynä. Se on monella tavalla hyödyllistä luettavaa otsikkonsa mukaisesta aiheesta.

Teoksessa on johdannon lisäksi 14 artikkelia. Yksittäiset artikkelit pohtivat esimerkiksi sitä, millaisessa kriisissä journalismi on vai onko kyse lähinnä kriisipuheesta. Vastaus on, että kriisiä on toistaiseksi ollut huomattavasti vähemmän kuin kriisipuhetta, sillä muutoksista ja haasteista huolimatta – esimerkiksi printtimediaan kohdennettujen mainosrahojen valuminen toisaalle ja vähentyneet tilaajat – mediakonsernit tekevät voittoa. Vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut taantuma koski myös mediaa, mutta on vielä liian aikaista sanoa, kuinka syvästä rakenteellisesta digikriisistä – siis talouden lyhyen aikavälin heilahteluista jokseenkin riippumattomasta kriisistä – on kyse. Tämä selviää vasta tasaisemman taloudellisen ajanjakson aikana.

Kiinnostavia ovat myös käsitteiden esittelyt. Tulosjournalismi, konsernijournalismi ja mediajournalismi tulevat tutuiksi, samoin kuin ”yhteiskunnan kameraistuminen” lehtikuvan digimurrosta käsittelevässä tekstissä ja ”journalismin tunteellistuminen”. Yhteiskunnallinen journalismi ja markkinaehtoinen journalismi ovat kaksi erilaista projektia, sillä edellinen jäsentyy tärkeyden ja jälkimmäinen kiinnostavuuden varaan. Ne tosin leikkaavat toisiaan, koska molempia määrittää ihmisläheinen journalismi.

Artikkelikokoelman formaatti ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuutta selvittää, miten nämä kaikki käsitteet liittyvät toisiinsa, jos liittyvät. Välillä tuntuu, että kukin ottaa käsitteen, joka sopii aiheeseensa, ja ehdottaa, että journalismi on menossa siihen suuntaan. Mutta voiko se mennä kaikkiin mainittuihin suuntiin samanaikaisesti? Jos voi, pitäisi tietää, miten painotuksiltaan erilaiset asiat ovat osa suurta tarinaa journalismin muutoksista ja murroksista.

Luvuissa käsitellään myös blogeja, toimitustyön muutosta etnografisen tutkimuksen näkökulmasta, aikakauslehtien tutkimusta, journalismin etiikkaa kouluampumistapausten kautta, henkirikosuutisoinnin muutosta, haastattelulohkaisujen roolia uutisoinnissa, skandaaleja ja toimittajuuden muuttumista erikoissivuista vastaavaksi tuottajuudeksi (mikä tarkoittaa lähinnä perinteisten tehtävien laajentumista tulosvastuullisemmiksi ja uutispäällikkömäisemmiksi toimenkuviksi).

Yksi vahvimmin teoreettisiin keskusteluihin kiinnittyvä teksti on Jari Väliverrosen ja Risto Kuneliuksen ”Politiikan journalismi medioitumisen aikakaudella”. Se argumentoi empiirisen aineiston perusteella, ettei ajatus politiikan mediatisoitumisesta (tässä tekstissä: medioitumisesta), eli median kasvavasta kyvystä ohjata ja hallita politiikkaa, ole kovinkaan selvä kehityskuvio. Muutoksia on tapahtunut, mutta ei niin radikaalisti kuin mediatisaatioteesin vahvan version puolustajat esittävät. Pikemminkin journalismi heijastaa laajemman valtajärjestelmän puitteissa esitettäviä näkemyksiä. Toimittajilla on medioimisen valtaa (esitystavat ovat muuttuneet), mutta ei valtaa päättää, mitkä poliittiset kysymykset ovat politiikassa sisällöllisesti tärkeitä.

Muutamissa teoksen luvuissa nostetaan esiin viimeisimpänä innovaationa toimintatutkimus, jonka tarkoituksena on yhdessä mediatoimijoiden kanssa kehittää toimintaa tutkimuksen avulla. Jäin miettimään, miten konsepti sopii journalismin tutkimukseen – onko tutkijan roolina olla journalismille ulkopuolinen tutkija vai sen kehittäjä tutkimuksellisin keinoin? – ja miten ajatus kääntyy eri tieteenaloille ja eri tutkimuskohteisiin. Varmaankin natsismin tutkijan interventionistinen toimintatutkimus natsismin kehittämiseksi kohtaisi vastustusta, mutta missä menee raja sopivan kohteen valinnassa ja mitkä tahot määrittävät tuon rajan?

Kirjoittajat eivät pohdi tällaisen tutkimuksen oikeutusta, joten ehkä se ei ole ainakaan näille kirjoittajille ongelmallinen kysymys. Tosin itseäni häiritsee yksi luku, jossa kerrotaan tällaisesta tutkimuksesta ”erikoislehdessä”. Siis jos kehitetään lehteä ja samalla salataan sen nimi, ollaan alueella, joka vaatisi pohdintaa. Lisäksi tästä ”erikoislehdestä” kirjoittamisesta saa ainakin tässä kontekstissa irti huomattavasti vähemmän kuin jos tietäisi, mistä lehdestä on kyse – pystyisi verrata, vastaavatko eri osapuolten käsitykset lehdestä omaa ymmärrystä.

Oma tieteenalani, uskontotiede, on erinomainen esimerkki harmaasta alueesta. Osa uskontoa tutkivista suhtautuu siihen interventionistisen toimintatutkimuksen tavoin. Osa taas suhtautuu vastaavalla tavalla ateistisiin yhdistyksiin. Osa vastustaa jyrkästi molempia.

Itse lähden liikkeelle siitä, että vaikka tutkimuksella on erilaisia vaikutuksia, en pyri lähtökohtaisesti tekemään uskonnollisesta tai uskontokriittisestä toiminnasta tehokkaampaa. En edes silloin kun olen käynyt puhumassa uskonnottomien yhdistyksissä, uskonnonopettajien tilaisuudessa tai kirkon viestintää ruotivissa kehittämistapahtumissa. Silloinkin puhun tutkijana, jonka sanomisista kuulijat voivat halutessaan napata jotain näkemyksiä siitä, mihin suuntaan he voisivat kehittää omaa toimintaansa, mutta se jää heidän vastuulle.

Uskonto, politiikka ja raha

”Uskonto, politiikka ja raha”. Tuollainen litania oli laitettu Rovaniemellä Lapin yliopistossa järjestetyn seminaarin nimeksi. Seminaari pidettiin 27. marraskuuta. Kävin siellä puhumassa tutkimuksistani kolmen vartin verran. Loppuajan kuuntelin alustuksia ja osallistuin keskusteluun, joka keskittyi erityisesti lestadiolaisuuteen.

Päivän ensimmäisen alustuksen piti Siirtolaisuusinstituutin johtaja Tuomas Martikainen, joka puhui maahanmuuton vaikutuksista Suomen – ja osin Euroopankin – uskonnolliseen kenttään. Määrällisistä muutoksista keskeistä on, että uskonnollinen kenttä monimuotoistuu. Tämä voi tarkoittaa muutaman vuoden piikkiä liikkuvien työläisten vuoksi ja pidempikestoista monimuotoistumista. Varsinkin jälkimmäisessä on olennaista, että maahanmuuttajien uskonnollisuus alkaa usein muistuttaa uuden asuinmaan uskonnollisuuden muotoa. Paitsi jos heidät suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Silloin tyypillinen reaktio on radikalisoituminen. Kaikkiaan maahanmuuttajien uskonnollisuudessa suosituin on kristinusko, vaikka maahanmuutto lisääkin merkittävästi esimerkiksi Suomessa oleilevien muslimien määrää.

Martikaisen alustuksen jälkeen oli minun vuoroni. Aiheeni oli uskonnon ja maallisen erottelu. Esitin, että erilaiset analyyttiset ja normatiiviset erottelu hallitsevat keskustelua. Pohdin muutaman esimerkin kautta niiden etuja ja ongelmia (Jürgen Habermas, poliittinen teologia, Bruce Lincoln). Sen jälkeen tarkastelin, millaista tutkimusta tehdään, jos ei käytetä analyyttisia määrittelyjä eikä esitetä normatiivisia kannanottoja, vaan tutkitaan, miten erilaiset yhteiskunnalliset toimijat tekevät erottelun ja saavat siten asioita aikaiseksi. Historiallisen katsauksen jälkeen ehdotin, että voidaan erottaa kaksi viimeaikaista trendiä. Valtakirkot ”kulttuuristuvat” eli alkavat nimittää itseään kulttuuriksi tai perinteeksi voidakseen taata tietyt etuoikeudet. Vähemmistöt ”uskonnollistuvat” eli alkavat nimittää toimintaansa uskonnolliseksi voidakseen joko saada etuoikeuksia tai haastaakseen muiden etuoikeuksia. Alustukseni perustui artikkeliin, joka julkaistaan englanniksi vasta vuonna 2017.

Aamupäivän kolmas alustus jatkui luontevasi omastani. Mika Luoma-Ahon aiheena oli uskonto ja väkivalta. Hänen viestinsä useiden esimerkkien kera tarjottuna oli se, että uskonnollisen ja maallisen väkivallan tarkka erottaminen on liki mahdotonta. Siksi voitaisiinkin tarkastella, mitä erottelulla tehdään, kun väkivalta tunnistetaan ja nimetään uskonnolliseksi ja miten luokitteleva toimenpide vaikuttaa asioiden kulkuun.

Lounaan jälkeen Meri-Anna Hintsala kertoi tutkimuksestaan, jossa käsitellään vanhoillislestadiolaisten verkkokeskusteluja. Hänen työssään on monta ulottuvuutta, erityisesti sukupuoli, sillä keskiössä on lestadiolaisnaisten toimijuus, mutta itseäni kiinnostaa erityisesti se, miten lestadiolaisnaisten keskustelupalstat toimivat esimerkkeinä siitä, miten niin sanottu uusmedia ja niin sanottu perinteinen media kytkeytyvät toisiinsa. Yksinkertaistaen: moni liikettä koskeva mediakohu on saanut alkunsa netin keskustelupalstoilta, joissa yksilöt ovat löytäneet muita kaltoin kohdeltuja. Näin on uskallettu vähitellen tulla julkisuuteen asian kanssa, ja valtamedia mielellään ottaa tällaiset asiat käsiteltäviksi. Ilman uusmediaa asiat voisivat jäädä valtamedialta piiloon; ilman valtamediaa nettikeskusteluilla ei olisi lopultakaan merkittävää kykyä luoda painetta liikettä kohtaan. Tämä mekanismi nimenomaan vanhoillislestadiolaisuuden kontekstissa tulee esille myös Aini Linjakummun teoksessa Haavoittunut yhteisö.

Lapin yliopiston yliopistonlehtori Aini Linjakumpu kertoi tuoreesta tutkimusaiheestaan, jossa käsitellään lestadiolaisuuden taloudellisia verkostoja. Hän esitti alustavia näkemyksiään liikkeeseen kuuluvien tavasta hoitaa bisneksiä – siitä, miten vaikkapa alihankkijoista muodostuu verkosto, jota yhdistää liikkeeseen kuuluminen. Samaan liikkeeseen kuuluvien suosiminen ei näytä olevan avointa tai eksplisiittistä – pikemminkin usein korostetaan taloudellisen ja hengellisen toiminnan eroa – mutta paikoin taloudellisessa toiminnassa esiintyy alustavien tulosten mukaan hienovaraista suostuttelua ja vihjailua, jonka toivotaan johtavan ”omien” huomioonottamiseen.

Sandra Wallenius-Korkalon oli tarkoitus puhua lestadiolaisuuden populaareista representaatioista, mutta hän oli estynyt, joten hänen tilallaan puhui Lapin yliopiston yliopistonlehtori Tapio Nykänen. Hänen alkava tutkimuksensa tarkastelee lestadiolaisuuden poliittisia kytköksiä. Tarkempia tuloksia verkostoista ja lestadiolaisuuden mahdollisesta vaikutuksesta poliittiseen päätöksentekoon pohjoisen Suomen kunnissa täytyy odottaa, mutta lähtökohtina voidaan muistuttaa siitä, että liikkeessä kannustetaan poliittiseen toimintaan, erityisesti keskustapuolueessa. Vasemmistoa kartetaan ja pääosin myös kristillisdemokraatteja.

Keskustelussa otettiin esiin kysymys siitä, onko lestadiolaisuus jotenkin nostettu tikun nokkaan ikään kuin juuri siitä haluttaisiin kaivaa kaikkea mahdollista kielteistä. Oma näkemykseni on, vaikka tutkijat nostavatkin kielteisiä asioita esiin, liikkeestä tulee näkyväksi myös myönteisiä puolia. Lisäksi lestadiolaisuus on todella mielenkiintoinen, ehkä poikkeuksellinenkin tapaus, jonka taloudellisia ja poliittisia kytköksiä on tarpeen tarkastella erityisesti siksi, että liikkeen parissa on paljon poliittisesti aktiivisia ihmisiä ja taloudellisesti menestyneitä yrittäjiä, jotka eivät piilottele menestystään.

Viime aikoinakin on kuulunut liikkeen sisäpiiristä kommentteja, ettei tällainen ole menetelmällisesti oikeanlaista tutkimusta. On ymmärrettävää, että liikkeen parissa halutaan antaa mahdollisimman myönteinen kuva ulospäin ja yritetään kyseenalaistaa paljastavia tutkimuksia. Tutkijat taiteilevat tässä ristipaineessa, mutta sen verran mitä itse tunnen käynnissä olevia lestadiolaisuuden tutkimushankkeita, suhtautumiseni valittuihin näkökulmiin on yksiselitteisesti myönteinen. Odotan innolla näiden uusien tutkimusten etenemistä ja valmistumista.

Seminaari oli samalla vasta perustetun ”Uskonnon ja yhteiskunnan tutkimusverkoston” avaava tapahtuma. Lisäinfoa verkostosta löytyy linkistä:

http://tutkimusverkosto.net/