Oliko antiikissa uskonnonvapautta?

Twitterissä käytiin pienimuotoinen debatti siitä, oliko antiikissa uskonnonvapautta. Piispa ja teologi Jari Jolkkonen puolusti näkemystä, jonka mukaan varhaiskristillinen ajattelija Tertullianus (n. 155–230) olisi muotoillut käsityksen uskonnonvapaudesta. Näin ajateltuna uskonnonvapaus ei olisikaan moderni keksintö.

Antiikintutkija Laura Nissin vastasi tähän, että vaikuttaa epätodennäköiseltä. Hän kuitenkin jatkoi, että uskonnollinen suvaitsevaisuus oli keskeinen osa kristinuskoa edeltänyttä antiikin roomalaista uskonmaisemaa.

Keskustelun suurin anti itselleni on siinä, että se muistuttaa uskontotieteilijän olevan toista maata. Uskontotieteilijä (ainakin siinä idealisoidussa merkityksessä kuin sen tässä ymmärrän) lähestyisi asiaa toisesta suunnasta. Hän kysyisi, millä perusteella ylipäätään voidaan väittää, että antiikissa oli uskonto. Mistä sanasta puhutaan ja mitä merkityksiä sillä oli?

Nissinin mainitsemassa antiikin Roomassa ”religio” tarkoitti kymmeniä eri asioita. Itse en lue latinaa sujuvasti, mutta näitä merkityksiä ovat käsitelleet perustavasti esimerkiksi Carlin A. Barton ja Daniel Boyarin teoksessaan Imagine No Religion: How Modern Abstractions Hide Ancient Realities (2016).

Barton ja Boyarin esittävät, ettei antiikin Kreikassa tai Roomassa ollut uskontoa vastaavaa käsitettä siinä mielessä kuin sen nykypäivänä ymmärrämme. Heidän mukaansa religio-sanan kääntäminen uskonnoksi hankaloittaa roomalaisen kulttuurin ymmärtämistä. Sama pätee antiikin kreikan termeihin (erityisesti ”threskeia”). Heidän mukaansa tuon ajan tekstien moderneissa käännöksissä ei kannattaisi edes käyttää uskonto-sanaa.

Mikäli Barton ja Boyarin ovat oikeassa, Jolkkonen ja Nissin ovat molemmat väärässä. Näin siksi, että heidän kysymyksensä on väärin asetettu. Jos antiikissa ei ollut uskontoa, ei ollut uskonnonvapauttakaan.

Tämä ei tarkoita, etteikö tutkija voisi jollain tarkoituksenmukaisella tavalla määrittää sanaa ”uskonto” omiin tutkimuksellisiin tarpeisiinsa antiikkia tutkiessaan, mutta siitä ei tässä Twitter-debatissa ole kyse: debatin vastakkaisten kantojen edustajat olettavat, että on mielekästä ajatella antiikissa olleen elämänalue tai ilmiö, joka voidaan ongelmitta nimetä uskonnoksi.

Sen jälkeen kun tähän uskontoa koskevaan kysymykseen on vastattu, voidaan miettiä, mitä uskonnonvapaus oikein merkitsee antiikissa, jos kysymys edelleen kuulostaa järkevältä. Jos ei kuulosta, voitaisiin miettiä, voidaanko puhua ajatuksenvapaudesta, omatunnonvapaudesta, toiminnanvapaudesta tai jostain muusta.

Toinen uskontotieteilijälle ominainen kysymys kuuluisi, millaiset panokset väitteiden esittäjillä on pelissä. Piispoille ja teologeille saattaa olla toivottavaa nähdä kaikessa nykyisin arvostetussa kristilliset juuret. Antiikin tutkija puolestaan saattaa nähdä myönteisessä valossa roomalaisen kulttuurin, jonka oletetun uskonnonvapauden kristinusko tukahdutti. En lähde tässä yhteydessä näin väittämään, koska se vaatisi paljon enemmän syventymistä kuin tällaisen blogiin laitetun sormiharjoituksen. Mutta kysymisen tapa on tässä olennainen.

Esimerkkinä tällaisesta kysymisen tavasta on William Arnalin The Symbolic Jesus: Historical Scholarship, Judaism and the Construction of Contemporary Identity (2005). Arnal tutkii eri aikoina esitettyjä näkemyksiä historiallisesta Jeesuksesta. Hänen tehtävänsä ei ole kertoa, mikä monista näkemyksistä on lopullinen totuus historiallisesta Jeesuksesta. Sen sijaan hän pohtii, miten erilaiset väittämät ovat olleet sidoksissa kirjoittajien oman aikansa identiteetin rakentamiseen: näkemys historiallisesta Jeesuksesta – on Jeesus sitten nähty esimerkiksi juutalaisena tai siitä lähes täysin erillisenä – on ollut keino löytää tukea omalle identiteetille ja valta-asemalle.

Jos ei muuta, niin ainakin uskontotieteilijä penää tarkkuutta siihen, mistä puhumme kun puhumme uskonnosta ja sen johdannaisista kuten uskonnonvapaudesta. Lisäksi uskontotieteilijä voi kiinnittää katseensa erilaisten toimijoiden menneisyyden käyttöön nykyisten intressien edistämisessä. Nämä kysymisen tavat eivät ole uskontotieteilijän yksityisomaisuutta; pikemminkin uskontotieteilijä toivoo, että muutkin kysyisivät useammin samoja kysymyksiä.