Vuoden alun teemana ollut musiikki ja hermeneutiikka jatkui osittain myös helmikuulle. Lukulistalla oli tässä vaiheessa vielä yksi Vattimo ja luettavien musiikkikirjojen pinoa kavensin parilla teoksella. Mukaan tuli myös yksi uunituore uskontotieteellinen teos.
David Hepworth (2019) A Fabulous Creation: How the LP Saved Our Lives
Tämä on erittäin viihdyttävä kirja musiikkialan toimijalta, joka määrittelee vinyylialbumin (LP:n eli Long Playn) kulta-ajaksi 1967–1982. Alku perustuu siihen, että pitkäsoitot eivät olleet vain singlekokoelmia (tai kokoelmia, joissa oli singlet ja täyteraidat) vaan itsenäisiä Teoksia. Loppu perustuu oikeistaan siihen, että on siirrytty taas biisikeskeisyyteen. Nykyään sitä ylläpitävät suoratoistojärjestelmien logiikka, kun taas 80-luvulla sitä alkoi vahventaa musiikkivideot ja siihen liittyvä painotus singlebiiseihin. Roxy Musicin ”Do the Strand” -kappaleesta pummattu teoksen nimi kuvastaa tekijän suhtautumista vinyylialbumiin: kyse on rakkaudesta. Kirjoittajan musiikkimaku on hyvin kaukana omastani – hän dissaa punkia ja hehkuttaa Steely Dania – mutta se ei estä nauttimasta teoksesta.
Bruce Lincoln (2024) Secrets, Lies, and Consequences: A Great Scholar’s Hidden Past and His Protégé’s Unsolved Murder
Eläköitynyt Chicagon uskontotieteilijä selvittää välinsä Chicagossa vaikuttaneisiin kollegoihin. Otsikon ”great scholar” on Mircea Eliade ja vuonna 1991 murhattu henkilön on hänen suojattinsa Ioan Culianu, molemmat romanialaisia. Teoksessa selvitetään perusteellisesti Eliaden nuoruuden yhteyksiä väkivaltaiseen fasistiseen liikkeeseen ja sen antisemitismiin. Lincoln argumentoi, että Eliade tuki näitä voimia, otti myöhemmin etäisyyttä niihin, mutta ei koskaan jättänyt sitä maailmaa vaan yritti kaikin voimin salata menneisyytensä. Culianu oli Eliaden suojatti, joka kuitenkin halusi käsitellä Eliaden menneisyyttä ja muutamien myönnytysten jälkeen löytää keinoin luoda Eliadesta myönteinen kuva. Culianun murha jäi selvittämättä ja tässä teoksessa Lincoln tarjoaa oman tulkintansa aikaisemmista teorioista ja esittää omansa. Kirjan pointti on, että tiedeyhteisö on käsitellyt huonosti tätä menneisyyttä. Sen salaamisyrityksistä on kärsinyt useampi ihminen. Lincoln on hyvin kriittinen tätä tilannetta kohtaan, mutta samalla heti alussa hän kertoo, miten lämpimät välit hänellä oli vuonna 1986 kuolleeseen Eliadeen, joka oli hänen doktorvater (väitöskirjan ohjaaja). Ja nyt on tulossa SPOILERI: Lincoln ehdottaa, että Culianua ei tappanut romanialainen securitate, kuten aikaisempi kirjallisuus on ehdottanut, vaan joku, joka vastasi Eliaden vaimon huoleen miehensä maineen säilyttämisestä. Lincoln ei väitä, että Eliaden vaimo olisi suoranaisesti organisoinut murhan. Tarinan todellinen pahis hän kuitenkin on.
Boris Brander et al (2023) Perttu Häkkinen – valonkantaja
Perttu Häkkisen henkilöpalvonta on hieman hassua. Yhtä hassua ovat mittasuhteet, jotka se on saanut. Tämä kirja muistelee pyöräonnettomuudessa kuollutta kulttuurialan monitoimijaa sekalaisin ja paikoin sekavin tavoin. Osa teksteistä on aidosti kiinnostavia, osa ei. Osa on kritiikitöntä hehkuttamista, jota sävyttää kavereiden ja fanien julkinen surutyö. Toki tällaisen teoksen tarkoitus on korostaa, miten tärkeää työtä menehtynyt henkilö teki ja miten hieno ihminen hän oli. Mutta tuleeko siitä kiinnostava kirja, on kokonaan toinen asia. Oikeastaan kolme asiaa kiinnitti tarkkaavaisuuteni: 1) Häkkisen aito kontribuutio esoterian ja sen akateemisenkin tutkimuksen yhteiskunnallisen näkyvyyden vahventamiseen, 2) Häkkisen yhteys musiikkiskeneen, tapahtumiin ja paikkoihin (kirja vilisee tuttuja toimijoita ja tapahtumia, lisäksi kirjoitan tätä noin 200 metrin päässä Häkkisen kuolinpaikasta) ja 3) kirjan toimittajien ja monien (ei kaikkien) kirjoittajien luotsaama Häkkisen henkilökultin rakentaminen, jossa olennaista ei ole vain hänen aikaansaannostensa fanittaminen vaan henkilön nostaminen jonkinlaiseksi esoteeriseksi esikuvaksi. Niissä muisteluissa Häkkisestä tulee profeetta, pyhimys, näkijä ja opas – kutakin vuorollaan – ja hän ilmestyy uniin kertomaan viestejä, mikä sitten on joillekin osallistujille osoitus tieteellisen naturalismin ylittävän maailman olemassaolosta. Kun kirja ilmestyi, sanoin eräälle siitä maininneelle tutulleni, että tuskinpa tulen lukemaan. Luin kuitenkin. Osa siitä ihmetytti ja osa kosketti aidosti.
Britney Spears (2023) Nainen minussa
Osaan nimetä kaksi Spearsin kappaletta. En tiedä, olenko kuullut enemmän. Olen katsonut artistista kertovan dokumenttiohjelman, mutta sen perusteella en tarttunut omaelämäkertaan. Syy on muualla, mutta Britneyn tarina on sellaisenaan hätkähdyttävä. Maailman suurimpiin poptähtiin kuuluva joutui vasten tahtoaan isänsä holhoukseen. Britney vapautui siitä kolmentoista vuoden jälkeen, vuonna 2021. Omaelämäkerta, varsinkin sen jälkipuolisko, on siis pitkälti tarina vankeudesta vapauteen. Kirjallisena teoksena tämä ei ole ihmeellinen, tarina kuitenkin on. Syy lukemiseen oli kuitenkin ammatillinen. Britney ilmoitti muutama vuosi sitten olevansa ateisti. Kirjassa hän on palannut Jumalan luo. Jumalan hetkellisestä hylkäämisestä hän syyttää – vähemmän yllättävästi – artistin elämää kahlinneita ihmisiä (sukulaisiansa, entistä aviomiestänsä jne.).
Gianni Vattimo (1988) The End of Modernity: Nihilism and Hermeneutics in Postmodern Culture
Tämä oli tenttikirjana kulttuurihistorian opinnoissani muistaakseni vuonna 1995. Siitä sai irti pääasiat, mutta se oli vaikeaa tekstiä. Siksi hyödyllinen oli kääntäjän pitkä johdanto. Tämä on minulle Vattimon pääteos, osin siksi, että tähän tutustuin ensimmäisenä. Teos rakentaa ymmärrystä post-metafyysisestä tilanteesta, jossa vahvat rakenteet ovat muuttuneet epäuskottaviksi. Rakennuspalikoina on erityisesti Heidegger ja toisena Nietzsche. Tilanne ei kuitenkaan ole katastrofi vaan mahdollisuuksien kenttä – mahdollisuus ajatella asiat toisin, historiallisina tulkintoina, ”heikkona ajatteluna”, kuten Vattimon näkökulmaa kutsutaan. Siinä ollaan kiinni perityissä rakenteissa eikä kuvitella, että ne yksinkertaisesti ylitetään ja jätetään taakse. Sen sijaan ajatellaan niillä raunioilla, jotka edistyksen idean heikentyminen tai rutinisoituminen ja metafysiikan perinne on meille jättänyt. Kyse on artikkelikokoelmasta, jossa lähdetään liikkeelle nihilismin puolustuksesta ja humanismin kriisistä, siirrytään tarkastelemaan totuuden tapahtumista taiteessa (totuus ei ole Vattimolle pysyvän maailman rakenne) ja loppuosa rakentaa modernin lopun filosofiaa. Tämä on erittäin kiinnostava teos, josta puuttuu myöhäisemmälle Vattimolle tyypillinen uskonnosta puhuminen. Samalla se on lukukokemuksena nostalginen: tällaisia sitä tankattiin ysärillä – ei vain Vattimoa vaan limittyviä mannermaisen filosofian ja kulttuuriteorian keskusteluja (kriittinen teoria, postmodernismi, jälkistrukturalismi, hermeneutiikka).
