Uskontotieteellinen nettikirja

Huhtikuussa ilmestyi Turun yliopistossa vaikuttavien u-tieteilijöiden tekstejä sisältävä, avoimesti saatavilla oleva nettikirja Näkyvä ja näkymätön uskonto. Sen on toimittanut Jaana Kouri ja se sisältää johdannon lisäksi yksitoista artikkelia erilaisista uskontoa ja sen tutkimusta koskettavista aiheista.

Teoksen perustana on syksyllä 2013 järjestetty Studia Generalia -luentosarja. Nämä sarjat esittelevät opinalojen yleistä kiinnostusta herättäviä teemoja sekä opiskelijoille että laajemmalle yleisölle. Tarkoituksena on, että myös muuten yliopistomaailman ulkopuolella elävät ihmiset saavat jonkinlaista iloa ja tuntumaa osallistumalla tällaisille luentosarjoille. Itsekeskeisesti laitan kuvan itsestäni pitämässä luentoa kyseisessä sarjassa (kuvan lienee ottanut Jaana Kouri).

Samassa hengessä on tehty myös nyt ilmestynyt nettikirja. Se on uskontotiedettä popularisoiva teos. Samalla se on vielä yksi lisä oppiaineen 50-vuotisen taipaleen juhlistamiseen.

Mitä sitten tarkoittaa näkyvä ja näkymätön teoksen otsikossa? En tiedä. Sitä ei teos suoraan kerro. Oletan sen viittaavan siihen, että uskontotieteessä on tapana tutkia kaikkein näkyvimpiä ja ilmeisimpiä uskonnollisuuden muotoja, mutta myös sitä, mikä jää uskontoa koskevan arkiymmärryksen katveeseen.

Hauska esimerkki tästä on äskettäin lukemani Mika Mölsän Prosenttijengit (2008), jossa käsitellään suomalaisia moottoripyöräjengejä ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Teoksen alussa Mölsä mainitsee Kirsi Kinnarisen, joka on ”kuvannut tätä miehisen elämäntavan sisältöä uskontotieteen (sic!) opinnäytteessään Mies, talli ja pyörä”. Se, että kyse on uskontotieteen gradusta, saa rikostoimittaja Mölsän lisäämään tekstiin ”sic!”, jolla korostetaan epätavallisuutta (tai toisinaan virhettä).

Kirjan yksittäiset tekstit käsittelevät uskontotieteen perusteita, uskontotieteen opiskelijoiden uskonnollisuutta, tutkijan paikantumista, ateismia, intialaista henkisyyttä Suomessa, helluntailaisuutta, uskonnonopetuksen malleja meillä ja muualla, uskonrauhan rikkomista ja kansalaisuskontoa median taidekiistojen kautta. Niistä muodostuu yhdenlainen – joskaan ei täysin kattava – läpileikkaus teemoihin, joita viime aikoina oppiaineessa on tutkittu.

Oma tekstini käsittelee ateismin uutta näkyvyyttä. Vaikka olen kirjoittanut aiheesta kirjan, joka ilmestyi viime vuonna, tekstissä on jotain uutta tai ainakin sellaista, mikä ei löydy kirjastani suoraan. Esitän siinä lyhyesti ja yleistajuisesti tulkintani siitä, miten ja miksi ateismista on tullut julkinen keskustelunaihe sekä siitä, miten niin sanottuun uusateismiin on reagoitu.

Teos herättää henkiin Turun yliopiston Etiäinen -julkaisusarjan. Aikaisemmin painettuna on ilmestynyt kuusi osaa. Edellinen julkaistiin vuonna 1998. Itse olen osallistunut kirjoittajana peräti neljän Etiäisen tekemiseen, joskin vaihtelevalla menestyksellä, ensimmäisen kerran vuonna 1996.

Näkyvä ja näkymätön uskonto löytyy täältä: https://www.doria.fi/handle/10024/103850

Monikasvoinen sekularismi

Sekularismin käsite on ainakin yhdessä suhteessa ihan tavallinen: sitä käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa sujuvasti, mutta vain harvoin pysähdytään miettimään, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Vai tarkoitetaanko mitään?

Syksyllä 2013 ostin eräästä konferenssista kustantajan tarjoamaan erikoishintaan Anders Berg-Sørensenin toimittaman teoksen Contesting Secularism (2013).  Se odotteli pitkään hyllyssä lukuvuoroaan. Nyt kävin sen läpi.

Olin kiinnostunut teoksesta jo siksi, että osallistuin vuonna 2007 Kööpenhaminassa järjestettyyn seminaariin, jonka muutamien pääpuhujien alustukset muodostavat kirjan rungon. Sen lisäksi mukana on muutama muu teksti. Yhteensä teoksessa on yhdeksän artikkelia ja toimittajan onnistunut johdanto.

Teos jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen on normatiivinen ja toinen empiirinen tai deskriptiivinen. Ensimmäisessä osassa pohditaan, millainen sekularismi olisi toimivin vai tarvitaanko mitään. Toisessa osassa on enemmän tapaustutkimuksia siitä, millaista sekularismi on käytännössä eri maissa.

Ensimmäisessä osassa Rajeev Bhargava puolustaa intialaisen sekularismin mallia samaan tapaan kuin livenä vuonna 2007. Veit Baader kritisoi kaikkia sekularismin malleja ehdottaen, että liberaalin demokratian puolustus on riittävä. Molemmat kuitenkin käyttävät uskonnon ja sekulaarin käsitteitä analyyttisesti eivätkä varsinaisesti problematisoi tai analysoi niitä.

Tariq Modood puolustaa maltillista sekularismia, jonka oudon yksipuolisena tavoitteena on suojella muslimeja. Tästä syystä hän ei problematisoi uskonnon käsitettä ja sen rajoja: kun esimerkiksi Englannilla on vihdoin lakeja, jotka suojelevat ”uskontoja” tai käytäntöjä ”uskonnollisin” perustein, muslimit ovat sen sisällä. Modoodin normatiivinen ”maltillinen sekularismi” saattaisi näyttää hyvin toisenlaiselta, jos hänen lähtökohtana olisi suojella vaikkapa pakanaryhmittymiä.

Osion päättää laajalti luettu Rosi Bradottin artikkeli post-sekulaarista henkisyydestä. Teksti on inspiroinut monia, mutta itse en pidä tätä yleensä niin briljantin Braidottin vahvimpana osaamisalueena. Jo termi post-sekulaari saa niin monia attribuutteja, että on vaikea tietää, mitä Braidotti itse sillä tarkoittaa.

Empiirisessä osiossa Rogers M. Smith käsittelee Yhdysvaltoja ja esittää listaamalla tolkuttoman määrän lakitapauksia, että vaikka uusi kristillinen oikeisto on saanut voittoja, voitot ovat pieniä. Siksi niiden menestyksestä ei tarvitse kantaa huolta.

Linda Woodhead tarkastelee Isoa-Britanniaa ja ehdottaa, ettei maa ole uskonnollinen eikä sekulaari. Hänen tilastoaineistoille rakentuva kuvauksensa on uskottava. Se sopii pääosin myös Suomeen. Woodhead lopettaa artikkelinsa normatiivisiin väittämiin. Siinä hän puolustaa (Tariq Modoodin tavoin) nykyistä mallia, jossa Church of England on ”jäänteenomainen”, joskin kulttuurisesti ja lain suojassa etuoikeutettu ”established” kirkko, eräänlainen valtiokirkko – siis samoin kuin Suomessa, joskin yksityiskohdiltaan poikkeavalla tavalla.

John R. Bowenin kohteena on Ranska. Hän osoittaa, että ranskalainen sekularismi on aivan muuta kuin mitä julkisuudessa usein kuvitellaan. Ensiksi hän näyttää, miten la laïcité -periaatetta ei sellaisenaan ole olemassa yhtenäisenä ideaalina ja käsitteenä, on vain tilannekohtaisia ja ristiriitaisiakin tulkintoja ja kompromisseja siitä, mitä se käytännössä on. Toiseksi Bowen tuo esiin niitä tapoja, joilla Ranskan valtio kontrolloi ja tukee uskonnollisia yhteisöjä ja käytäntöjä ja joilla yhteisöt itse voivat kiertää joitakin tiukkoja säädöksiä. Esimerkiksi Suomeen verrattuna Ranska on joiltain osin vähemmän tai ei ainakaan enemmän sekulaari valtio: se tukee aktiivisesti uskonnollisia kouluja, rahoittaa sunnuntaisen jumalanpalveluksen televisiointia ja maksaa uskonnollisten spesialistien toiminnan sairaaloissa, vankiloissa, armeijassa ja lentokentillä.

Shakman Hurd käsittelee Turkin ja Iranin tilanteita. Turkin osalta hän esittää, että islamilainen poliittinen identifikaatio ei ole paluuta vakiintuneeseen islamilaiseen perinteeseen, vaan yhdenlaista neuvottelua suhteessa Kemalismin perinteeseen. Turkkia pidetään sekulaarina muslimienemmistöisenä valtiona, mutta taas kerran ”sekulaari” kuvaa vajavaisesti käytäntöjä: esimerkiksi Turkin valtio kontrolloi moskeijoja ja työllistää niiden imaamit sekä erittelee ne islamin suunnat, joita se tukee ja joita ei. Iranin vallankumousta Hurd kuvaa yritykseksi kääntää vallitseva valtiojohtoinen sekularismi tarkoittaen, ettei se ollut vain paluuta islamiin, vaan osa modernia politiikkaa.

Teoksen päättävässä tekstissä Thomas Blom Hansen pohtii Intian kontekstissa, miten sekularismia koskeva keskustelu sopii huonosti yhteen sen kanssa, että monet uskonnolliset ja poliittiset kiistat liittyvät voimakkaisiin tunteisiin. Toisin sanoen hän pyrkii tuomaan intohimon ja tunteet osaksi sekularismia koskevaa teoretisointia.

Yksi erikoinen puoli kirjassa on se, että iso osa materiaalista on julkaistu aikaisemmin. Bhargavan teksti on laitettu kasaan kahdesta ennestään julkaistusta artikkelista. Baderin teksti on lyhennelmä hänen kirjansa yhdestä luvusta, Modoodin teksti on julkaistu kahdessakin paikassa ennen tätä, Braidottin kirjoitus on aikaisemmin julkaistu sellaisenaan sekä tiivistetysti hänen The Posthuman -kirjassaan, John Bowenin tekstin sisältö on pääosin tuttua hänen Why the French Don’t Like Headscarves -kirjasta ja Elizabeth Shakman Hurdin artikkeli on julkaistu kirjassa The Politics of Secularism in International Relations. Jos on lukenut nämä teokset, ei Contesting Secularism tarjoa lukijalle kuin pari uutta tekstiä.

Hyvin toisenlaisen näkökulman sekularismiin tarjoaa Timothy Fitzgeraldin teos Religion and Politics in International Relations (2011), sillä siinä hylätään kaikki analyyttiset erottelut uskonnon ja sekulaarin välillä ja analysoidaan kansainvälisen politiikan tutkijoiden tekemiä erotteluja. Yhtenä kohteena on tähänkin kirjaan kirjoittanut Hurd. Contesting Secularism sisältää kiinnostavia lukuja, mutta se olisi vahvempi, jos siinä otettaisiin huomioon Fitzgeraldin kritiikki.

Contesting Secularism on julkaistu samassa Ashgaten sarjassa kuin yhteiskirjoittamani Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred (2013). Siihen nähden on varsin osuvaa, että myös kirjassamme on luku, jossa käsitellään sekularismin käsitteen käyttöä ja ymmärrystapaa brittimediassa. Oma tulkintani tiivistyy huomioon, jonka mukaan brittimediassa sekularismi on ulkomailla toivottu asia mutta kotimaassa ahdas ja aggressiivinen. Ulkomailla se suojelee islamilta, juutalaisuudelta ja hindulaisuudelta, mutta kotimaassa sen nähdään estävän ”normaali” kristillinen elämänmeno. Termin erittely tarjoaa lisätodisteen, jonka mukaan brittimediassa puolustetaan tietynlaista, Church of England -tyyppistä kristinuskoa. Media ei siis ole puhtaasti eikä edes yleisesti ottaen uskonnonvastainen, mutta se erottelee erilaisia uskontoja ja uskonnon muotoja rakentaen hierarkioita niiden välille.

Uskonto intressien edistäjänä

Tieteidenvälinen aikakauslehti Culture and Religion julkaisi vuoden 2013 neljännessä ja viimeisessä numerossa nipun tekstejä, joiden aiheena olivat niin sanotut ”keksityt uskonnot”. Termin lanseerannut ja siitä ensimmäisen kirjamittaisen julkaisun kirjoittanut Carole Cusack viittaa sillä uskontoihin, jotka ovat tarkoituksellisesti keksittyjä ja jotka myöntävät sen avoimesti. Tyypillisiä esimerkkejä ovat esimerkiksi diskordianismi, kopimismi, lentävän spagettihirviön kirkko ja jedismi.

Tutkijat ovat pohtineet, onko termi alkuunkaan onnistunut ja miten sen alaan kuuluvia ryhmiä tulisi tutkia. Itsekin osallistuin tähän keskusteluun teemanumerossa artikkelillani The Category of ’Invented Religion’: A New Opportunity for Studying Discourses on ’Religion’.

Erikoisnumero sisältää toimittajien (Steve Sutcliffe & Carole Cusack) johdannon lisäksi kaikkiaan kahdeksan artikkelia. Suurimmassa osassa hahmotellaan erilaisia käsitteitä ja lähestymistapoja, joilla aihetta voisi tutkia. Tapaustutkimuksissa käsitellään esimerkkejä diskordianismista ja jedismistä  zarathustralaisuuteen ja ruusuristiläisyyten asti. 

Lopussa on kaksi sävyltään hieman kriittisempää artikkelia. Niistä ensimmäisessä ehdotetaan materialistista uudelleen tulkintaa ilmiön ymmärtämiseksi (P-F Tremlett) ja toisessa – omassa tekstissäni – diskursiivista lähestymistapaa.

Yhdessä teemanumero on ”must” niille, jotka ovat kiinnostuneita niin sanotuista keksityistä uskonnoista. Tämä on ilmiselvä vahvuus. Lisäksi tekstit tuovat aihepiirin yleisemmän uskontotieteellisen teoretisoinnin tasolle. Tämä lämmittää erityisen paljon, koska määrällisesti melko mitättömien ilmiöiden tutkiminen on tärkeää motivoida teoreettis-metodologisella kontribuutiolla. Mielestäni teemanumero onnistuu varsin hyvin myös tässä jälkimmäisessä.

Omassa tekstissäni käsittelen ensiksi Cusackin tapaa jäsentää keksittyjä uskontoja. Jälkipuoliskolla esitän oman lähestymistapani ottamalla esimerkkitapaukseksi brittiläisen nuoren miehen, joka sai 15 minuuttia julkisuutta kieltäytymällä riisumasta hupparia työvoimatoimistossa vetoamalla jediuskontoonsa.  

Työtön nuorimies, Chris Jarvis, poistettiin työvoimatoimistosta, mutta hieman myöhemmin hänelle lähetettiin kirjallinen anteeksipyyntö, jossa pahoiteltiin asiakkaan uskonnon ja uskomusten loukkaamista. Media tarttui aiheeseen. Media piti tapausta osittain vitsinä, ja esittikin Jarvisin pitkälti koomisessa valossa, mutta totesi samalla, että uskonnon kategoria on hankala pala tuolloin meneillä olleessa lakivalmistelussa.

Jarvisin omat lausunnot sisälsivät kritiikkiä erioikeuksista, joita joillekin ryhmille on tarjolla. Hän kysyi, miksi muut voivat pukeutua tietyllä tavalla ”uskonnollisin” perustein, mutta hän ei voi. Näin hän omalla toiminnallaan työvoimatoimistossa ja sen jälkeisellä mediajulkisuudella sai oman asiansa esille ja haastoi uskonnon kategorian toimimisen erioikeuksien perusteena.

Jarvisille uskontoon vetoaminen toimi omien intressien edistäjänä. Hän sai Jerry Springer -hetkensä julkisuudessa ja äänensä kuuluville. Jos hän ei olisi vedonnut uskontoonsa, kuka olisi kuunnellut häntä? Eikö tämä kerro jotain siitä painoarvosta, joka uskonnon kategorialla on tänä päivänä, ja samalla siitä, miten hauras ja haavoittuvainen se on?

Tässä on vielä linkki Culture and Religion -lehteen, jossa muutama teemanumeron artikkeli on tällä hetkellä vapaasti luettavissa. 

http://www.tandfonline.com/toc/rcar20/current#.UqGUq41ne8U

Jos on kiinnostusta tekstiini, sen voi ladata academia.edu –sivustoltani

https://utu.academia.edu/TeemuTaira

Tutkijavierailu Ottawaan

Loka-marraskuussa avautui mahdollisuus matkustaa kutsuttuna vieraana melkein kahdeksi viikoksi Ottawaan, jonne oli kasautunut yhteensä kolme akateemista tapahtumaa.

Ensimmäisenä vuorossa oli seminaari ”Uskonto tavallisena päivänä mediassa”, jossa vertailimme Australian, Englannin, Kanadan ja Suomen sanomalehtien uskontouutisointia ”tavallisena päivänä” 17. syyskuuta 2013.

Toinen seminaari kulki otsikolla ”Kulttuurinen jako”. Se oli massiivisen Religion and Diversity -projektin kaksipäiväinen tapahtuma. Samassa huoneessa oli suuri joukko tunnettuja uskonnontutkijoita. Yksi opiskelija sanoikin, ettei ole koskaan nähnyt samassa tilassa niin montaa tutkijaa, joiden tekstejä on lukenut.

Seminaarissa oli useita lyhyehköjä alustuksia projektin jäseniltä sekä muita puheenvuoroja. Edellisen päivän seminaarin pohjalta pidimme yhteisalustuksen, jossa jokaisesta neljästä maasta oli puhuja. Pidin lyhyen alustuksen omasta osuudestani, mutta valmistelin sen sinä aikana, kun puhujatoverit kertoivat omasta osuudestaan. Se on strategia, jossa ei ole mitään ylpeilemistä, mutta tulipa kokeiltua, kun alun perin oli suunniteltu, että osallistun vasta keskusteluosuudessa.

Kolmas akateeminen ohjelmanumero oli väitöskirjan tekijöiden kaksipäiväinen työpaja, jonka pidin Kim Knottin kanssa. Ensimmäisenä päivänä keskityimme osallistujien aiheiden kommentointiin ja toisena valikoimme keskeisiä osa-alueita teorioista menetelmiin ja tutkimuksen poliittisiin ulottuvuuksiin.

Matkalla oli hieman aikaa tutustua myös ympäristöön.

Ottawa on kaupunkina pienehkö. Sen läpi kulkeva joki on samalla Quebecin ja Ontarion osavaltion raja. Pääkaupunkina siellä on esimerkiksi parlamentti, joka sijaitsee kukkulalla. Sieltä on hieno näkymä joelle ja Quebecin puolelle. Etnisesti ja uskonnollisesti Ottawa on miedosti monimuotoinen, mutta pääasiallisesti valkoinen ja kristitty, kaukana maan suurkaupunkien kirjavuudesta.

Parlamentin lisäksi kaupungin nähtävyyksiin kuuluu muutama arvostettu museo. Itse valitsin kirjosta kansallisgallerian, jossa oli eurooppalaista, kanadalaista ja inuiittien taidetta enemmän kuin yhdellä kerralla jaksaa niellä. Lisäksi siellä oli yksi kopio Max Klingerin pronssisesta Nietzschen päästä. Alkuperäinen on Weimarissa Nietzsche-arkistossa, jossa olen vieraillut myöskin. Yksi suosikeistani oli kanadalaisen William Kurelekin ”Wintertime North of Winnipeg” vuodelta 1962 (kuvassa).

Viikonloppuna ei ollut akateemista ohjelmaa, joten matkasin hetkeksi Montrealiin, joka oli kaupunkina hyvin erilainen kuin muu kokemani Kanada. Ensimmäisenä yllätti, että julkiset kyltit ja kuulutukset ovat käytännössä vain ranskaksi, vaikka asiointi sujuu myös englanniksi. Toiseksi yllätti kaupungin eurooppalaisuus, erityisesti verrattuna Torontoon ja Ottawaan. Kadut eivät olleet yhtä leveitä.

Montrealissa tuli käveltyä paljon. Ilonan ja Kaisan avustamana näin paljon viehättäviä kuppiloita ja ravintoloita. Kävely Mount Royalin päälle avasi kirpakassa auringonpaisteessa näkymän kaupungin ylle. Ainoa varsinainen koettu nähtävyys oli vierailun arvoinen kirkko Notre Dame. Tuli myös nähtyä vähän Hokkarihemmojen kuvauspaikkoja.

Matkalla yritin oppia jotain Kanadasta, erityisesti sen uskonnollisesta kentästä ja alueellisista eroista. Olisin halunnut kuunnella aiheesta enemmän, mutta ainakin opin hieman maan sisäisistä eroista sekä hienoja akronyymeja, joilla luokitellaan uskonnollista monimuotoisuutta: mtv (Montreal, Toronto, Vancouver – erittäin monimuotoisia mutta eri tavoin), ceo (Calgary, Edmonton, Ottawa – monimuotoistuvia mutta vahvasti kristillisiä), pikkukaupungit ja maaseutu (suhteellisen homogeenisia).

Mediadebatteja seurailin vähemmän kuin suunnittelin, mutta en voinut välttyä Suomessa asti uutisoidulta Toronton kaupunginjohtaja Rob Fordilta, joka vihdoin tunnusti, että hän on videolla, jossa poltetaan crack-kokaiinia. Sanomalehdissä kiertävä kuva on melko huvittava, kuin myös visuaaliset kommentit – googlatkaa ”rob ford crack”.

Kanada on ruokamahdollisuuksiltaan monipuolinen myös suurten kaupunkien ulkopuolella. Menu koostui esimerkiksi shawarmasta, falafelista, ankasta, simpukoista, kalakeitoista, sushista, enchiladoista kaakaomausteisessa molekastikkeessa, burgereista, poutinesta ja afganistanilaisista lihapullista. Majavan häntää ja pannukakkuja siirapilla – joka on kuulemma tavallinen aamiainen – en syönyt. Vaahterasiirappikarkit olivat kuitenkin juuri sopivia minun makuuni.

Yksi huikeimmista kokemuksista oli, kun menimme pienellä porukalla japanilaiseen ravintolaan. Sovimme, että ravintolassa aikaisemmin käynyt Linda Woodhead valikoi listalta annoksia, jotka jaamme yhdessä. Hän oli kuin lapsi karkkikaupassa, mutta täytyy sanoa, että tuli maisteltua kaikenlaista laadukasta kalaa ja vähän eksoottisiakin makuja. Hintaa illalle tuli enemmän kuin mitä meni ruokaan kuukaudessa opiskelija-aikana, mutta mukavaa oli.

Tätä kirjoittaessa olen vielä Ottawassa, mutta toivottavasti elämykset on jo koettu ja vältän mutkat matkassa takaisin Suomeen.

Karhun kansasta ei tullut rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa

Tammikuun alussa (2013) julkistettiin Patentti- ja rekisterihallituksen lausunto, jonka mukaan Karhun kansa -nimistä, omien sanojensa mukaan suomenuskoa harjoittavaa yhteisöä ei rekisteröidä Suomen lain puitteissa uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Vielä voi valittaa tai hakea myöhemmin uudestaan, mutta tällä kerralla tulos oli tämä.

Karhun kansan lisäksi Suomessa on 2000-luvulla hylätty vain yksi hakemus. Sen tekijänä oli niin ikään ”pakanallinen” yhdistys Suomen vapaa wicca-yhdyskunta.

Olen kirjoittanut oman näkemykseni 2000-luvun alun tapauksesta. Siitä voi lukea teoksestani Notkea uskonto (luku 3) ja artikkelista ”Religion as a Discursive Technique: The Politics of Classifying Wicca” (Journal of Contemporary Religion 3/2010). Muiden tutkijoiden näkemyksistä voi lukea esimerkiksi toimitetusta teoksesta Mitä Wicca on?.

Olen myös tarkastellut brittiläisen druidiverkoston onnistunutta yritystä saada hyväntekeväisyysjärjestön status uskonnollisin perustein Englannissa ja Walesissa.

Molemmissa tapauksissa oma lähestymistapani on perustunut siihen, että uskonnon käsitteellä ei ole mitään erityistä sisältöä. Toisin sanoen, Karhun kansa – tai mikään muukaan yhteisö – ei ole uskonto eikä ei-uskonto ”oikeasti”, vaan yhteiskunta organisoi itseään luokittelemalla tietyt yhteisöt, uskomukset ja käytännöt uskonnollisiksi ja toiset ei-uskonnollisiksi.

Uskonnollisia yhdyskuntia koskevien hakemusten käsittelyssä lain noudattaminen on ensisijaista, mutta se jättää yleensä vielä melkoisen paljon varaa tulkinnalle. Laissa ja sen tulkinnassa tulevat esiin perityt kulttuuriset käsitykset siitä, mitä uskonto on ja mitä se ei ole. Niiden avulla käytetään valtaa.

Karhun kansan hakemusta käsitellyt lautakunta toteaa laista seuraavaa:

”Uskonnonvapauslain 7 §:n 1 momentin mukaan rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin.”

Tämä jättää reilusti varaa tulkinnalle, joten uskonnollisen yhdyskunnan statuksen saaminen on usein kiinni hakemuksen retoriikasta ja sen myötä uskottavuudesta. Tämän lisäksi on toki täytettävä muita ehtoja (yhdyskunnan toiminnan on oltava ihmisoikeuksien mukaista ja sen päällimmäinen tarkoitus ei voi olla taloudellinen) sekä oltava tarkka hakemuksen muodollisesta pätevyydestä. Näiltä osin asiantuntijalautakunnalla ei ollut mitään huomautettavaa.

Nostan tässä esiin hakemusprosessista kaksi asiaa: käsityksen asiantuntijuudesta ja ymmärryksen uskonnon kategoriasta. Hakijoiden tuntemuksista ja käsityksistä kiinnostuneet voivat hakeutua ryhmä keskustelupalstalle. Suomenuskon kannattajista osa tuki hakemusta ja osa kokee vaatimusten pakottavan oman ”uskonnon” kristilliseen tai dogmaattiseen muottiin – aivan kuten wiccojen ja brittidruidien tapauksissa. Kaikkia tapauksia yhdistää myös yritys saada omalle toiminnalle tunnustus ja yhteiskunnallinen hyväksyntä.

1. Karhun kansan hakemuksen käsittelyssä asiantuntijalautakunta koostui kolmesta henkilöstä. Päätökseen osallistuivat P. Ignatius, H. Salomäki ja R. Savolainen. Lautakunnan puheenjohtaja Ignatius on hallintoneuvos, joka on toiminut myös Kirkolliskokouksen lainoppineena asiantuntijana. Salomäki on Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja ja hän edusti ymmärtääkseni uskonnon asiantuntemusta. Dosentti Savolainen oli ilmeisesti lautakunnassa edustamassa yhteiskunnallista asiantuntemusta, mutta hänet tunnetaan myös Suomen Luther-säätiön hallituksen puheenjohtajana. Itse Luther-säätiötä pidetään konservatiivisena puhdistusliikkeenä, joka vastustaa kirkon maallistumista eikä hyväksy naispappeutta.

Nyt on oltava tarkkana. Kenenkään sitoumukset ja arvot eivät automaattisesti estä toimimasta tällaisessa tehtävässä. Niiden perusteella ei tehdä automaattisesti huonoja, puolueellisia tai vääriä päätöksiä. Eikä ole mitään kiistatonta näyttöä, että juuri uskonnolliset tai paremminkin kirkolliset kytkökset olisivat vaikuttaneet lausunnon sisältöön.

Kuitenkin on erikoista, että tällaisissa tapauksissa ”uskonnon” asiantuntijoina ei ole ihmisiä, joilla olisi esimerkiksi tutkimuksellista osaamista hakijana olevasta yhteisöstä tai sen kaltaisista yhteisöistä tai uskonnoksi luokittamisen prosesseista. Lisäksi tässä tapauksessa asiantuntijoilla on kohtuullisen selvät yhteydet maan valtakirkkoon, joka on periaatteessa vain yksi yhteisö muiden joukossa (joskin valtakirkolla on laissa määritelty erityisasema). Ei ole ihme, jos ihmisille syntyy mielikuva, että kirkko päättää, mikä yhdistys kelpaa rekisteröidyksi uskonnolliseksi yhteisöksi.

Esimerkiksi Briteissä yhteisöt voivat pyytää asiantuntijalausunnon tutkijalta hakemuksensa tueksi. Tässäkin on ongelmia, mutta näin ainakin hakijat saavat mahdollisuuden käyttää ulkopuolista asiantuntijaa, joka tietämissäni tapauksissa on usein ollut uskontotieteilijä. Suomessa uskontotieteilijöitä ei tällaisissa asioissa kuulla asiantuntijoina, mutta kristillisiä teologeja tai kirkon työntekijöitä on mukana päättävissä elimissä.

Toinen vaihtoehto olisi lähestyä juridista prosessia puhtaasti juridisena: siten, että tässä kontekstissa ei ole olemassa uskonnon asiantuntijoita oikeusoppineiden ulkopuolella, koska ”uskonto” on vain laissa määritelty kategoria, jota ei voida verrata sen ulkopuolelle, esimerkiksi siihen, onko joku yhteisö ”todella uskonnollinen”. Tässä vaihtoehdossa kristillisillä toimijoilla olisi vielä vähemmän tekemistä lain tulkinnassa.

Korostan, etten kritisoi mukana olleita, vaan nostan esiin kysymyksen siitä, miltä tällainen valikointi näyttää ulospäin. Osa valikoituu sinne, koska he ovat aktiivisia toimijoita kirkossa. He eivät ole lautakunnassa ainoastaan muiden erityisominaisuuksiensa vuoksi (paitsi ehkä oikeusoppineet). Kirkossa toimiminen ei siis näytä olevan yhdentekevää valikoitumisen kannalta.

Olisi kiinnostavaa tutkia prosesseja, joiden kautta asiantuntijat valitaan. Se kertoisi paljon siitä, miten uskonto ymmärretään ja millaiset toimijat käyttävät valtaa ”uskonnon” kategorian kautta.

2. Asiantuntijalautakunta totesi, että hakemuksesta puuttuu toimintamuotojen ja toiminnan perusteiden yksityiskohtainen kuvaus. Tämän vuoksi arviointi on vaikeaa ja myönteistä päätöstä ei voida tehdä. Tämä tarkoittaa, että jos yhdistys yrittää rekisteröityä uudelleen, tähän on kiinnitettävä huomiota.

Uskonnon kategorian kannalta kiinnostavampaa on se, että lautakunta pani paljon painoarvoa uskontunnustukselle. Hakemuksessa uskontunnustukseksi oli laitettu kaksi kansanrunoa maailman synnystä. Lausunnossa todetaan, ettei tämä (ja selitysteksti) vastaa sitä, ”mitä uskontunnustuksella yleensä tarkoitetaan”. Uskonnon tunnuspiirre on siis uskontunnustus. Sen tyypillinen esimerkki on kristillinen uskontunnustus, jossa on kattava esitys ”uskon keskeisestä sisällöstä”. Mitä muutakaan uskontunnustuksella voitaisiin tarkoittaa ”yleensä”? Ei ole olemassa mitään uskontunnustusta ”yleensä”; se on kristillinen kategoria.

Lisäksi asiantuntijalautakunta mainitsi neljä kertaa, ettei uskontunnustus ole vakiintunut. On melko epäselvää, mitä tarkoitetaan ”vakiintuneella” ja mitkä ovat sen kriteerit. Mitään objektiivista kriteeriä ei ole – esimerkiksi: yhdistys tai sen edeltäjät ovat kirjanneet sen todistettavasti 5, 50 tai 500 vuotta sitten. Olisi varmaan kaikille helpompaa, jos ”vakiintunut” määriteltäisiin laissa. Nyt se jää asiantuntijalautakunnan mielivallan varaan. Uskonnon kategorian kannalta se toistaa ajatuksen, jonka mukaan mikään hyvin uusi ei voi olla uskonto lain tarkoitusperien mukaan.

Asiantuntijalautakunnan lausunnossa pohditaan laveasti, voiko Karhun kansalla olla tietoa autenttisesta ja alkuperäisestä Suomen muinaisuskosta. Tämän taustalla saattaa olla hakemusteksti, jossa ilmeisesti esitetään, että Karhun kansan toiminta perustuu suullisena perimätietona välittyneeseen muinaisuskoon.

Lausunnossa todetaan, että ”Karhun kansa katsoo jatkavansa suomalaisheimojen perinnettä nykymaailmassa”. Samoin siinä todetaan, että ”suomalaisten muinaisuskosta tiedetään suhteellisen vähän” ja että ”lautakunta ei siten pidä uskottavana, että uskomukset ja tavat olisivat välittyneet yhdyskunnalle suoraan suullisena perimätietona”.

Lautakunta siis puuttuu siihen, ovatko hakijoiden uskomukset, toiminnat ja maailmankatsomus tismalleen samoja kuin muinaisilla suomalaisilla. En täysin ymmärrä tätä, sillä mitä väliä on, onko Karhun kansa autenttinen perimätiedon kantaja. Mitä jos tämä tehtäisiin mormoneille tai Jehovan todistajille: ”Hei, ette te oikeasti seuraa Raamatun sanaa.” Tai jos buddhalaiselle joukolle sanottaisiin: ”Ette te nyt ihan tarkasti voi tietää, mitä se Buddha oikeasti opetti.”

Jos lautakunnan pohdinta perimätiedon välittymisestä oli vain testi siitä, voidaanko ajatella uskomusten ja toimintamenojen olleen vakiintuneita, he epäonnistuvat sen ilmaisemisessa. Mitään muuta hyvää perustetta kysymyksen pohdinnalle en keksi.

Sen sijaan lautakunta mainitsee, ettei muinaisuskosta suullista perimätietoa luotettavammin kertovia kirjallisia lähteitä pidetä hakemuksessa pyhinä kirjoituksina. Se olisikin ollut mielenkiintoinen tilanne: uskonnon pyhinä kirjoituksina olisi tieteellisiä tutkimuksia ja kansanperinteen koottuja teoksia. Olisikohan se täyttänyt lautakunnan käsityksen siitä, mitä yleensä tarkoitetaan pyhillä teksteillä?

Näyttää siltä, että hakemus olisi tullut tehdä huolellisemmin ja yksityiskohtaisemmin, jotta sillä olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta tuottaa myönteinen päätös. Samalla kuitenkin asiantuntijalautakunnan lausunto herättää kummastusta, sillä se on varsin ylimalkainen eikä sen perusteella käy selkeästi ilmi, miksi siinä oletetaan, että ollakseen rekisteröity uskonnollinen yhdyskunta Karhun kansan tulisi tietää tarkasti, mitä muinaissuomalaiset oikeasti ajattelivat ja touhusivat.

Sanottakoon vielä, että päätöksellä ei ole minulle henkilökohtaista merkitystä. En myöskään ole täysin vakuuttunut siitä, miten onnistunut uskonnon kategoria on juridisessa käytössä. On kuitenkin mielenkiintoista, että Suomessa molemmat 2000-luvun kielteiset rekisteröitymispäätökset koskevat ”pakanallisia” ryhmiä. Muualla ne ovat toisinaan rekisteröityneet onnistuneesti.

Hylätyt hakemukset eivät selvästikään ole olleet riittävän yksilöityjä, mutta lausunnoista käy ilmi, että Suomessa rekisteröidyksi ”uskonnoksi” haluavan on muistutettava erittäin suurelta osin kristinuskoa tai sen on kuuluttava niin sanottuihin ”maailmanuskontoihin” (eli oltava osa vakiintunutta uskontodiskurssia). Jos vielä asiantuntijoina on käytännössä kirkkoa lähellä olevia tahoja, ei ulkopuolinen jää ihmettelemään kielteisiä päätöksiä.

Uskonto, erityistapaus?

Joskus lukupäätökset kypsyvät hitaasti. Kirjoittaessani yhteisartikkelia  druidien tai tarkemmin druidiverkoston rekisteröinnistä hyväntekeväisyysjärjestöksi (charity) Englannissa ja Walesissa uskonnon edistämisen perusteella aloin lukea hyllyssä keikkunutta teosta The Impossibility of Religious Freedom (2005).

Lainoppinut uskonnontutkija Winnifred Fallers Sullivan esittää, ettei uskontoa tulisi pitää lainsäädännössä erityistapauksena tai ainakaan uskonnonvapautta. Hänen mukaansa tasa-arvoa koskeva lainsäädäntö riittäisi. Sullivan kirjoittaa Yhdysvalloista, mutta samansuuntaisia ajatuksia on esittänyt brittikontekstissa esimerkiksi Peter Edge teoksessaan Religion and Law (2006).

Ehdotus saattaa kuulostaa vannoutuneiden sekularistien kannanotolta. Jos uskonto ei olisi lainsäädännössä tunnistettu erityistapaus, uskonnottomien tilanne parantuisi, sillä uskontona olemisen laeissa säädetyt etuoikeudet jäisivät saavuttamatta.

Sullivanin kohdalla tilanne on toisenlainen. Hän päätyy ehdotukseensa puolustaessaan tavallisten katolisten ihmisten pystyttämiä vertikaalisia hautamonumentteja ja hautoja rajaavien koriste-esineiden asettamista kunnalliselle hautausmaalle Boca Ratonissa Floridassa. Sullivan oli 1990-luvun lopussa näiden ihmisten todistajana oikeusjutussa, jonka lopulta voitti kaupungin edustajat.  

Boca Ratonin uskontokunnista riippumattomalla hautausmaalla kivet eivät kohoa vaan ovat maan pinnalla nurmen tasossa. Hautausmaalle ei kaupungin mukaan saa asettaa pystysuuntaisia muistomerkkejä, mutta moni laittoi niitä, koska ne muistuttivat vainajasta. Sen lisäksi moni aitasi haudat suojatakseen niitä niin, ettei kukaan kävelisi haudoilla. Osa työntekijöistä salli käytännön, kunnes asiasta paisui oikeusjuttu.

Ei ole sattumaa, että valtaosa oikeusjuttuun osallistuneista oli katolilaisia, jotka kansanomaisissa käytännöissään käyttävät esineitä protestantteja enemmän. Sattumaa ei ollut myöskään oikeuden protestanttinen tapa hahmottaa uskontoa. Näiden perusteella tuomarin päätös kaupungin hyväksi ei ollut sattumaa.

Vaikka olen itse kiinnostuneempi analysoimaan, miten uskonnon kategoria sekä erottelu uskonnon ja ei-uskonnon välillä toimii yhteiskunnassa, mukaan lukien lainsäädännössä, Sullivanin, Edgen ynnä muiden väite jäi mietityttämään yleisesti, mutta myös siksi, että uskonnonvapauslaissa syrjintää kokevana osapuolena voivat olla myös uskonnollisiksi itsensä mieltävät ihmiset.

Sullivan nostaa esiin mielenkiintoisen ryhmän: tavalliset kansalaiset, joiden ”uskonnollisille” käytännöille ei löydy tukea pyhistä kirjoituksista tai instituutioiden virallisista opinkappaleista. Sullivanin argumentin mukaan myös he kärsivät – ainakin tässä tapauksessa – siitä, että uskonto on erityistapaus, sillä heidän toimia pidettiin pikemmin henkilökohtaisina ja idiosynkraattisina toimina kuin ”uskonnollisina”. ”Uskonnolliseksi” luokittuminen olisi tässä tapauksessa vaatinut tukea pyhistä kirjoituksista tai opinkappaleista sekä lisäksi todisteita siitä, että uskonto suorastaan vaatii juuri näitä käytäntöjä. Toisin sanoen, laki suojaa ortodoksista ja ortopraksista uskontoa, mutta ei välttämättä kansanomaista, elettyä uskontoa, vaikka sen muodot olisivat kiinnittyneitä uskonnollisena pidettyyn perinteeseen (tässä tapauksessa pääosin katolilaisuuteen ja joidenkin kohdalla juutalaisuuteen).

Kysymys uskonnosta erityistapauksena on mutkikas, sillä siihen vastaamisessa pitäisi pohtia eri maiden lainsäädäntöjä ja niiden soveltamista. Pitäisi kysyä, kuka hyötyy ja millä tavalla. Kattavaa analyysia Sullivan ei tee; hän kohdentaa viestinsä Yhdysvaltoihin. Sikäli otsikko on ehdotus, kun taas minulle kirjan keskeisin sisältö oli oikeusjutun kuvaaminen; se, miten oikeudessa neuvotellaan, mikä on uskontoa ja mikä ei.  

On olennaista, että lainsäädännössä uskontoa ei voida pitää erityistapauksena ilman jonkinlaista määritelmää tai implisiittistä ymmärrystä siitä, mikä käy uskonnosta ja mikä ei. Siksi tällaisessa lainopillisessa kontekstissa pelataan aina myös uskonnon kategorialla. Yleensä ymmärrys uskonnosta perustuu protestanttiseen kristinuskoon, joka toimii normina ja prototyyppinä.