Uskonto, politiikka ja rajat: uskontososiologit Oslossa

Pohjoismaiset uskonto-sosiologit ovat kokoontuneet omaan konferenssiinsa jo 24 kertaa. Tapahtuma järjestetään joka toinen vuosi paikan vaihdellessa maasta toiseen. Itse olen ollut mukana muistaakseni vain parissa aikaisemmassa – 2008 Turussa, kun olin yksi järjestäjistä, ja 2014 Kööpenhaminassa. Vuonna 2006 jouduin perumaan osallistumiseni viime hetkellä ja useina vuosina muut konferenssit tai oleilut ulkomailla ovat osuneet liian lähelle tätä. Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin Oslossa.

Mukana on käytännössä aina tutkijoita muualtakin kuin Pohjoismaista, mutta tapahtumassa on mahdollista saada hyvä läpileikkaus siitä, mitä kaikkea alalla tutkitaan täälläpäin maailmaa. Lisäksi keynote-puhujat kertovat konferenssin erityisteemaan liittyvistä aiheista.

Tällä kerralla keynote-sessioita oli neljä. Ensimmäisessä esittäytyi NOREL-tutkimushanke, jonka lopputuotos on vihdoin julkaistu: Inger Fursethin toimittama Religious Complexity in the Public Sphere: Comparing Nordic Countries (Palgrave 2017). Hanke keskittyi kaikkien Pohjoismaiden uskontotilanteeseen erityisesti suhteessa julkisuuteen. Sessiossa käytiin läpi tiivistetysti teoksen kaikki pääosat yleisestä uskontotilanteesta valtion ja uskonnon, politiikan ja uskonnon sekä median ja uskonnon suhteisiin ja vuorovaikutuksiin. En lähde tässä toistamaan teoksen keskeisiä löydöksiä. Suosittelen tutustumaan tärkeään kirjaan, johon tullaan viittaamaan useita vuosia, kun puhutaan uskonnosta Pohjoismaiden julkisuudessa. Tosin vain harvojen lompakko kestää sen hinnan.

Toisessa keynote-sessiossa alusti maailmankuulu uskonnon ja väkivallan tutkija Mark Juergensmeyer. Tämä taisi olla kolmas kerta vähän yli 10 vuoden aikana, kun kuulen Markin alustavan. Hänen tapansa pitää puheita on kuin jotkut Tarantinon elokuvat: jos alun ja lopun liimaa yhteen, niin kelan voi leikata mistä kohdasta tahansa, pistää pyörimään, eikä tilanne juuri muutu. Hän ei rakenna argumenttia systemaattisesti, kerro aikaisemmasta tutkimuksesta eikä viivy pitkään yhdessäkään tapauksessa. Hän jutustelee omista kokemuksistaan, siitä, mitä hän sai irti haastatellessaan sitä tai tätä terroristia. Näistä anekdooteista saa paljon irti ja lennokasta jutustelua on mukava kuunnella, mutta ote on ehkä turhan journalistinen. Toki hän kertoi hyvin selkeästi, miten ISISin kehittyminen selittyy osaltaan Yhdysvaltojen poliittisilla ratkaisuilla Irakin jälleenrakennuksen aikana. Hän myös totesi, etteivät asetelmat shiiojen ja sunnien välillä ole muuttuneet, vaikka ISISin valta onkin murentunut. Juergensmeyer nostaa toistuvasti esiin sen, miten uskonnolliset terroristit ympäri maailman ja yli uskontorajojen puhuvat käynnissä olevasta globaalista kosmisesta sodasta, johon erityisesti Yhdysvallat ovat vastanneet myöntävästi.

Kolmas pääpuhuja oli Line Nyhagen, joka keskittyi enimmäkseen normatiiviseen viestiinsä, siihen, että feminismin tulisi olla uskontomyönteisempää. Hän puolusti pehmeää sekularismia uskontokielteistä kovan linjan sekularismia vastaan. Esitelmässä ei ollut paljoakaan uutta, sillä hyvinkin kiinnostavat tapausesimerkit feministisistä järjestöistä ja niiden kannanotoista uskontoaiheisiin jouduttiin menemään läpi pikakelauksella.

Viimeinen pääpuhuja oli kanadalainen Lorne Dawson, joka on siirtynyt uusien uskonnollisten liikkeiden tutkimuksesta radikalisoitumisen tutkijaksi. Siinä välissä hän on tutkinut myös uskontoa internetissä. Dawsonin alustus oli oppinut esitys radikalisoitumistutkimuksen erilaisista väittämistä. Hän hyödynsi vierastaistelijoiden haastattelumateriaalia, jonka hän on kerännyt Amarnath Amarasingamin kanssa (joka sattuu olemaan minulle tuttu ateismin tutkimuskentältä – Amar keksi itsensä uudelleen, kun hänelle olikin enemmän käyttöä radikalisoitumisen tutkijana). Heillä on ainutlaatuista materiaalia, sillä vierastaistelijoita on hankala haastatella ja moni haastatelluista on sittemmin kuollut.

Dawson korosti, että uskonnolla ja ideologialla on merkitystä, eikä niitä pidä vähätellä. Konflikteilla on taloudellisia, sosiaalisia, ympäristöllisiä syitä, mutta ne eivät yksin riitä selittämään uskonnollista terrorismia. Samalla hän korosti, ettei kyse ole koskaan vain uskonnosta. Oikeastaan kiinnostavin kohta esityksessä oli se, kun hän kritisoi lyhyesti ranskalaisen Olivier Royn teosta Jihad and Death (josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin).

Olen Dawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että Royn soundbite ”radikalisoitumisen islamisoitumisesta” (ei siis islamin radikalisoitumisesta) on karkea yksinkertaistus ja osin harhaanjohtava. Kun kysyin Dawsonilta, voisiko hän sanoa myös jotain siitä, mistä hän on samaa mieltä Royn kanssa – ja viittasin empiirisiin vierastaistelijoita koskeviin löydöksiin, joita Roy esittelee belgialaisen ja ranskalaisen materiaalin avulla – hän totesi, ettei pidä Royn empiiristä aineistoa vahvana. On kuitenkin huomattava, että Dawsonin esittämä lista omista löydöksistään sisältää useita samoja löydöksiä kuin Royn teos. Itselleni jäi olo, että Dawson nostaa omaa oletettua ainutlaatuisuuttaan sivuuttamalla nämä yhtäläisyydet. Muuten pidin Dawsonin otetta vakuuttavana.

Muissa esitelmäsessioissa vietin suurimman osan ajasta uskonnon kategoriaa ja valtion kontrollia pohtivien esitelmien parissa. Yhteensä 12 tutkijaa (minut mukaan lukien) alusti aiheen tiimoilta, suurimman osan keskittyessä Pohjoismaihin. Näin sai erittäin hyvän katsauksen siihen, miten uskonnon kategoriasta neuvotellaan esimerkiksi rekisteröimisprosesseissa tai työvoimatoimistossa.

Ehdin myös käydä kuuntelemassa uskontoa ja medioituneita konflikteja käsittelevän Pohjoismaisen hankkeen löydöksistä. Knut Lundbyn toimittama teos Contesting Religion (De Gruyter 2018) on ladattavissa ilmaiseksi kustantajan sivuilta.

Seuraavan kerran tapahtuma järjestetään Ruotsissa vuonna 2020. Oma osallistumiseni riippuu melko suoraan siitä, lähdenkö uskontotieteen maailmanjärjestön (IAHR) konferenssiin Uuteen-Seelantiin. Tapahtumat järjestetään ajallisesti niin lähellä toisiaan, ettei molempiin ole mahdollista venyä.

Itämainen huone

Elokuun puolivälissä kirjoittelin tänne Leif Salménin teoksesta Alas Akropoliilta (2008). Lopetin tekstin pohdiskeluun mahdollisesta myöhempien teosten lukemisesta. Ei mennyt pitkääkään, kun Tampereen Lukulaarissa tuli kohtuulliseen hintaan vastaan Salménin tuorein teos Itämainen huone (2017). Ostin ja luin.

Itämainen huone jatkaa vähän erilaisin painotuksin Euroopan ja sitä ympäröivien alueiden ja kulttuurien kohtaamisen teemaa. Nyt ei olla vain menneisyydessä vaan tullaan välillä myös päivänpolttaviin aiheisiin. Myös vuosisatojen takaisten asioiden käsittelyllä – tai ainakin osalla niistä – on aikaisempaa hieman selvempi peruste, koska niistä löytyy aineksia kaiuttaa nykypäivän kehityskulkuja mennyttä vasten.

Espanjan muslimiaikaa ja erityisesti El Cidiä käsittelevä osio toimii aperitiivina pääruokiin. Salmén muistuttaa, miten El Cid ei ollut eurooppalaista, kristillistä, valkoista tai espanjalaista identiteettiä ulkoisilta vaikutteilta puolustava sankari, jollaisena historia on halunnut hänet muistaa. Hän oli palkkasoturi, joka vaihtoi puolta sen mukaan, mistä leipä tuli pöytään.

Teoksen ensimmäiseen pääruokaan päästään hieman yli sadan sivun jälkeen, kun vertaillaan toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin hoitamista Euroopassa ja viime vuosien tilannetta. Tuoreemman tilanteen arvioinnissa Itä-Euroopan maista Puola, Slovakia, Tsekki ja Unkari saavat tylyn tuomion, kunnes siirrytään mäiskimään Merkelin Saksaa ja siinä sivussa Erdoganin Turkkia. Mainittujen Itä-Euroopan maiden politiikka on pakolaiskielteistä ja Turkin opportunistista (jos Eurooppa maksaa tarpeeksi, ihmisvirta tukitaan). Merkel puolestaan toivotti pakolaiset tervetulleiksi ja sanoi, että kyllä tästä selvitään. Mikä siinä sitten mättää?

Salmén kritisoi Saksan politiikkaa siitä, että siinä Saksasta tulee synonyymi Euroopalle: se, mikä on hyväksi Saksalle, on hyväksi Euroopalle. Hänen mukaansa Saksa ajaa ”häpeämättömästi pummilla euronaapureidensa kustannuksella”. Merkelin politiikassa Saksa sysää käytännön taakan Kreikalle ja Turkille ja samalla esittää itsensä humanitaarisena vapahtajana.

Kovin perusteelliseen analyysiin Salmén ei tyylinsä mukaisesti tässäkään mene. Yksityiskohdista pitäisi kirjoittaa paljon enemmän, jotta esitys olisi läpeensä vakuuttava. Se kuitenkin heijastelee yleistä näkemystä, jota mielestäni jokainen yhteistä hyvää ajatteleva ihminen puoltaa (eli äänestyskäyttäytymisen perusteella alle puolet suomalaisista): maahanmuuttovastaista oikeistolaisuutta ei voi kannattaa mutta ei myöskään uusliberaalia, epätasa-arvoistavaa EU:n talouspolitiikkaa.

Toinen pääruoka tarjoillaan terrorismin ja siihen reagoimisen pohdinnassa. Salmén painottaa, miten paniikkireaktio terrorismiin on sekä turhaa että historiallisesti varsin tuore ilmiö. Euroopan eri maissa tapahtuneet iskut eivät ole huojuttaneet yhdenkään iskujen kohteena olevan valtion rakenteita. Hiljainen halveksunta on parempi reaktio kuin esimerkiksi Ranskan sodanjulistus. Lisäksi sodanjulistus oli outo, koska Ranska oli jo sotatilanteessa Syyriassa.

Salmén haluaa sanoa, että Euroopan reaktioilla pelataan sekä Isisin että kansallismielisten oikeistopopulistien pussiin. Hän myös muistuttaa, että pakolaiskriisi on osaltaan länsimaiden aiheuttama – pakolaisia tulee eniten alueilta, joiden valtiollisten rakenteiden romuttamiseen länsimaat ovat osallistuneet vapauden ja demokratian nimissä. Tämä ulottuvuus on ymmärrettävä, vaikka valtioiden johdossa onkin ollut epädemokraattisia diktaattoreita. Rakenteiden romuttamisesta ei valitettavasti seuraa nopeasti toimivaa demokratiaa.

Jälkiruokana on kirjallisuusfanitusta (Saul Bellow) ja epämääräistä vanhan miehen narinaa suomalaista älymystöä kohtaan. Yliopistomaailmaan kohdistuu erityistä hahmotonta nurinaa. En oikein usko Salménin olevan kovin hyvin perillä tämän päivän yliopistomaailmasta. Ainakin tässä kirjassa sisältö jää heittojen tasolle. Oletan, että Salmén kritisoi niitä mielikuvia, joita hän saa lehtiä lukemalla. Jos yliopistomaailmaa haluaa kritisoida, kannattaa kuunnella siellä työskenteleviä ja pohtia siellä työskentelevien ehtoja.

Kahvin avecina jätetään vielä hyvästit suomalaiselle maaseudulle ja haja-asutusalueiden hyvinvoinnille. Tämä asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun kirjoittaja itse ymmärtääkseni viettää ainakin osan ajastaan Joroisilla. Teoksen otsikko viittaa sinne, kirjoituspaikkaan, kadonneen Orientin kuvitelmaksi muutettuun vinttikamariin.

Salmén on edelleen taitava ja miellyttävä esseisti, mutta yhä useammin mietin häntä lukiessa, miten osat palvelevat kokonaisuutta.

Suomen nuoret jihadistit

Viime vuonna ilmestyi Kristiina Koivusen kirjoittama Suomen nuoret jihadistit (2016). Sen aihepiiri on niin tärkeä ja kiinnostava, että odotukset ja toiveet olivat korkealla, kun vihdoin päätin lukea sen. En halua lytätä teosta, mutta kohteliaasti sanottuna aihepiirissä on vielä paljon selvitettävää niille, jotka haluavat tehdä tutkimusta fokusoidusti ja ajan kanssa.

Koivunen on kokenut toimittaja, tietokirjailija ja sosiaalityöntekijä, joka on tuottanut paljon kiinnostavaa materiaalia. Lähtökohtien pitäisi siis olla kunnossa. Mielikuvani kirjasta oli se, että siinä olisi haastateltu suomalaisia nuoria, jotka ovat harkinneet liittymistä Isis-järjestöön, liittyneet siihen tai eronneet siitä. Tämä mielikuva oli täysin väärä; aineistona ei ole mitään näistä. Sen sijaan on haastateltu viranomaisia ja sekalaista joukkoa muslimeja Pohjoismaissa.

Takakansi lupaa paljon: ”Lähes 100 ihmistä on lähtenyt Suomesta Syyriaan taistelemaan Isisin riveissä. Keitä he ovat, ja miksi he lähtivät? Onko syynä se, että lähiössä asuvia maahanmuuttajia – ja heidän Suomessa syntyneitä lapsiaan – kohdellaan maassamme muukalaisina, toisen luokan kansalaisina.” Teos ei vastaa kunnolla yhteenkään näistä kysymyksistä. Sen sijaan se käsittelee aihepiiriä todella laajalla pensselillä. Teos sisältää pääasiallisen kohteensa lisäksi paljon pirstalemaista informaatiota islamista yleensä ja radikalisoitumisesta Euroopan eri maissa. Mieleeni hiipii Johnny Rottenin tunnettu lausahdus: ”Ever get the feeling you’ve been cheated?”

Kirjan lopussa tekijä kertoo, ettei tavoittanut Isisiin lähteneitä, sieltä palanneita tai heidän omaisia. Eikä kukaan muukaan suostunut myöntämään, että tuntisi ketään lähtenyttä. Minusta tämä olisi ollut parasta kertoa esipuheessa.

  

Se, että teos ei käsittele kuin pintapuolisesti sitä, mitä sen pitäisi käsitellä, on suurin ongelma. Sen lisäksi se on kasattu aivan liian nopeasti. Kieli on välillä yllättävän huonoa ja sisällössä on ristiriitaisuuksia. On ehkä vain kyseenlaista kutsua fatwaa kuolemantuomioksi tekstissä, vaikka se on sanastossa selitetty korrektimmin uskonoppineen kannanotoksi, mutta suoranainen virhe on se, että annetaan kaksi eri tietoa muslimien prosentuaalisesta määrästä Suomessa (0,8% s. 49 ja 1,3% s. 63). Teoksessa myös väitetään, että uskonnonopetus on Suomessa tunnustuksellista, mikä ei käsitteellisesti ja virallisesti pidä paikkaansa (se voi olla sitä joskus käytännössä). Tekijä peräänkuuluttaa käsitteellistä tarkkuutta esimerkiksi erotellessaan uusfasismin ja oikeistopopulismin, mutta kirjoittaa samalla sujuvasti suvakeista.

Pienet virheet eivät haittaa minua, jos teoksessa on muuten riittävän osaava ote. Se, mikä kuitenkin erottaa tämän tietokirjan tutkimuksellisesta tekstistä, tiivistyy haastattelujen käyttöön. Tekijä ei pohdi alkuunkaan, miksi haastateltavat puhuvat kuten puhuvat tai mikä osa on mahdollisesti totta. Nyt äänensä saavat kuuluviin erilaiset toimijat. Moni tuntuisi puhuvat lähinnä strategisesti omien intressiensä pohjalta, mutta tätä ulottuvuutta ei pohdita.

Kaikesta huolimatta teos kannattaa lukea. Siitä vain on poimittava kiinnostavat ja tärkeät huomiot itse. Jos ei muualta saa tietoa, niin ainakin tästä selviää se, että lähtijöitä Suomesta on ollut vuoden 2015 loppuun mennessä ainakin 70 – ehkä sata – aikuista. Suurin ikäryhmä on 21–25-vuotiaat. Lähtijöissä on myös perheitä, ja siksi lapsia. Noin viidennes on naisia. Osa lähtijöistä on kantasuomalaisia, mutta emme tiedä, kuinka suuri osa. Ainakin 20 lähtijää on palannut takaisin.

Radikalisoituminen tapahtuu usein netissä. Moskeijat eivät ole ensisijaisia, mutta niilläkin on osansa, jos moskeijoissa on radikaaleja saarnaajia. Ulkopuolisuuden tunne lisää kiinnostusta radikalisoitumiseen, samoin kuin objektiivinen yhteiskunnallinen ulkopuolisuus (esimerkiksi maahanmuuttajien korkea työttömyys). Tosin kaikki Isisiin liittyvät eivät ole syrjäytyneitä. Suomi ei ole syy kaikkeen; myös se, että toinen kotimaa on sodassa, saa jotkut lähtemään. Verrattain iso rooli saattaa olla myös sillä, että värväysstrategioissaan Isis hyödyntää toimintaelokuvien ja -pelien estetiikkaa ja saa näyttämään itsensä vahvemmalta kuin onkaan.

Isisiin liittyneistä ja sieltä lähteneistä on olemassa melko paljon erilaisia kansainvälisiä artikkeleita ja raportteja. Samoin värväysstrategioista on saatu palanneiden kertomusten lisäksi tietoa tutkivan journalismin avulla. Esimerkiksi ranskalaisen toimittajan Anna Erellen (salanimi) In the Skin of a Jihadist (2015) käsittelee aihetta. Sitä(kään) ei mainita Koivusen teoksessa.

Suomalaisista Isisiin lähteneistä ei tämän teoksen lukemalla saa paljoakaan tietoa. Se teos odottaa vielä kirjoittajaansa. Toistaiseksi informatiivisin Suomen tilannetta käsittelevä raportti on Karin Creutzin, Juha Saarisen ja Marko Juntusen Syrjintä, polarisaatio ja nuorten väkivaltainen radikalisoituminen (2015). Se löytyy ilmaiseksi netistä.

Harkitsin tässä käsitellyn kirjan ostamista käydessäni Akateemisessa kirjakaupassa. Sen hinta oli 26,90. Pantatessani ostopäätöstä pari päivää kävi niin, että lopulta hankintapaikaksi tuli (helsinkiläinen) Kurvin kirja. Siellä hinta oli 15 euroa.

Breivik ja syyntakeettomuuden määrittely

Millä perustein päätetään, onko joku ihminen syyntakeeton? 

Kun Yle esitti ohjelman Anders Behring Breivikiä oikeudessa puolustaneesta asianajajasta, tämä tärkeä, käytännössä lähes koko oikeudenkäyntiä varjostanut kysymys jäi päällimmäisenä mieleen.

Ohjelmassa oli toki paljon muitakin mielenkiintoisia aspekteja, mutta sysätään ne syrjään hetkeksi. Maallikkona olen jotenkin ajatellut, ettei Breivikin päässä ole mitään sellaista vikaa, ettei hän olisi ollut tietoinen tekemisistään ja niiden seurauksista.

Samaa viestiä välitti Uppsalan yliopiston uskontotieteen professori Mattias Gardell, joka piti pitkän puheen oikeudenkäynnissä. Itse kuulin Gardellin puhuvan samasta asiasta vuosi sitten Tukholmassa. En kuitenkaan ollut ennen ohjelman katsomista tiennyt, millä perustein ensimmäinen mielentilaraportti oli pitänyt Breivikiä psykoottisena.

Ohjelmassa näitä psykiatreja kuultiin. Keskeisin selitys oli se, että Breivikillä on harhoja. Tätä todisti erityisesti se, että Breivik uskoi, että muslimit saattavat vallata Euroopan. Tuntematta yksityiskohtaisesti normaaleja mielentilatutkimuksen menettelytapoja, tässä hälytyskelloni soivat.

Ensinnäkin, jos ajatus on tunnetusti monien poliittisten marginaaliryhmien ja toisinajattelijoiden jakama, miten se on Breivikin ajatuksena harhainen? Toiseksi, voitaisiinko harhaisuutta näyttää jonkin selvemmin falsifioitavissa olevan väitteen avulla? Kolmanneksi, pitääkö harhaisuutta testata lähinnä testattavan pääteesillä – eikö se pitäisi osoittaa myös hänen ideologiansa kannalta merkityksettömillä esimerkeillä?

Voi olla, että ohjelmasta saa liian osittaisen käsityksen psykiatrien lausunnosta, mutta esimerkki ei ainakaan vahvista luottamustani mielentilatutkimuksiin. Psykiatrit vieläpä myönsivät avoimesti, etteivät he pohtineet laisinkaan Breivikin ideologiaa, sillä he lähestyivät asiaa vain ”lääketieteen” kannalta eli tyystin epäkontekstualisoituna.

Oikeus päätti, ettei Breivik ollut psykoottinen murhatessaan, ja tuomitsi hänet vankilaan.

Uskonto Breivikin uutisoinnissa: sormiharjoitus

Anders Behring Breivikiä epäillään kahdesta Norjassa tehdystä väkivallanteosta, pommin räjäyttämisestä Oslon keskustassa sekä nuorisoleirin joukkomurhasta. Ennen epäillyn nimeämistä kansainvälinen media spekuloi islamilaisella terrorismilla (ainakin New York Times ja The Washington Post). Norjassa tosin todettiin nopeasti, etteivät iskut sovi islamilaisen terrorismin tyypillisiin toimintatapoihin.

Kun Breivik nousi otsikoihin, hänen todettiin olevan muslimeja vihaava oikeistolainen. Norjan poliisi totesi, että Breivikillä on heidän tietojensa perusteella kristillis-fundamentalisti​sia taipumuksia.

Verrataan lyhyesti kahta lehtiartikkelia. Niistä ensimmäinen on julkaistu Daily Mailissa (”Norwegian massacre gunman was a right-wing extremist who hated Muslims” DM 23.7.2011) ja toinen Guardianissa (“Norway attacks: at least 91 killed in Oslo and Utøya island” Guardian 23.7.2011).

Daily Mailissa Breivik on muslimeja vihaava oikeistolainen, mutta ei kristitty. Tämä ei ole yllätys, koska brittilehti on leimallisesti kristillis-konservatiivinen tabloidi. Juttu käsittelee suurimmaksi osaksi islamia ja terrorismia sen sijaan että se yrittäisi pureutua Oslon tapahtumiin. Guardianin mukaan Breivikillä on Norjan poliisia siteeraten kristillis-fundamentalisti​sia taipumuksia. Guardianin jutun sisältö keskittyy tapahtumien kuvaamiseen, mutta mikä vielä tärkeämpää, se ei koostu islamin uhan erittelystä, toisin kuin Mailissa.

Lehtien eroja korostaa myös jutun kirjoittaja. Guardianissa se on nimetty toimittaja (Peter Beaumont) ja Mailissa anonyymi ”Daily Mail Reporter”.

Lisäksi Mailin juttu vaikuttaa siltä, ettei aineistoon ole ollut aikaa tai halua tutustua, joten jutussa kierrätetään islamin uhkakuvilla spekuloivaa materiaalia. Kehno journalismi yhdistyy jutussa ideologiseen funktioon. Journalistisilla ratkaisuillaan Mail korostaa konfliktia islamin ja äärioikeiston välillä myös sellaisissa yhteyksissä, joissa islamilla ei näillä tiedoilla ole muuta osaa kuin epäillyn vihan kohteena oleminen ja yhden muslimibloggaajan ilmoitus. Bloggaaja ilmoitti edustamansa ryhmän Ansar al-Islamin olevan vastuussa teoista, mutta Mailin juttua kirjoitettaessa ilmoituksen peruutus on jo ollut kaikkien tiedossa.     

Mailin tavoin konservatiivis-kristilliseksi luokiteltavissa oleva brittilehti Telegraph sentään osoitti, mikä ero on tabloidilla ja laatulehdellä. Lehden linjasta huolimatta Breivikin kristillisyys nostettiin ingressiin.

Jo tällainen lyhyt katsaus näyttää, miten sanomalehtien uutisoinnin vertailu paljastaa, että pienilläkin eroavuuksilla on merkitystä siihen, millainen kuva asioista halutaan luoda.

Linkit:

Daily Mail: http://www.dailymail.co.uk/news/article-2017851/Norwegian-massacre-gunman-Anders-Behring-Breivik-right-wing-extremist-hated-Muslims.html

Guardian: http://www.guardian.co.uk/world/2011/jul/23/norway-attacks

Daily Telegraph: “Norway attacks: profile of suspect Anders Behring Breivik”, http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/norway/8656515/Norway-attacks-profile-of-suspect-Anders-Behring-Breivik.html

Katso myös, miten Yhdysvalloissa media spekuloi islamilaisen terrorismin osuudella Norjan tapahtumiin: http://www.theatlantic.com/international/archive/2011/07/the-washington-post-owes-the-world-an-apology-for-this-item/242400/

“The Washington Post Owes the World an Apology for this Item”, The Atlantic, 23.7.2011