Mitä
toimittajat ajattelevat uskontojen uutisoinnista? Miten uskonnollisten ryhmien
puhemiehet ja -naiset suhtautuvat toimittajiin ja heidän työhönsä? Näistä
aiheista kirjoitetaan tuoreessa kirjassa Religion
and the News.
Teoksessa
esitettyjen näkemysten ymmärtämiseen ei suoranaisesti vaadita
brittikeskustelujen tuntemusta tai tietoa kirjoittajien rooleista ja asemista
yhteiskunnassa, mutta luulisin, että se tuo paljonkin lisäarvoa
lukukokemukseen.
Suomessa
moni ei tiedä, keitä ovat media-ammattilaiset Christopher Landau, Andrew Brown
tai Ruth Gledhill, puhumattakaan uskonnollisista johtajista tai
ajatushautomojen toimijoista. Tutkijoiden lisäksi juuri tällaiset Isossa-Britanniassa
kohtuullisen tunnetut ihmiset ovat kirjoittaneet kirjaan.
Tämän
kirjavuuden vuoksi teos on enemmän keskustelukirja kuin tutkimusartikkeleista
koostettu kokonaisuus. Kirjassa ei ole edes pyritty kirjoittajien
yksimielisyyteen, vaan erimielisten kohtaamiseen. Siinä mielessä osa teksteistä
on tavallaan ”aineistoa” tutkimukseen, jos haluaa tutkia, miten erilaiset
toimijat hahmottavat uskontojournalismin tehtävän ja laadun.
Lukija
ei voi olla kaikkien artikkelien kanssa samaa mieltä, mikäli ei halua olla
ristiriitainen. Yksi on yhtä mieltä, toinen on toista. Silti erilaisuus on
tällä kerralla rikkaus, sillä näin erilaiset äänet tulevat esiin.
Erimielisyyden
aiheeksi sopii esimerkiksi julkisrahoitteisen BBC:n uskonnollisen ohjelman
määrä. Yksi pitää uskontoryhmien kokoa kriteerinä, toinen uutisarvoa. Yksi
toivoo median tekevän juttuja uskontojen harmonisesta elosta, toinen kysyy,
ostavatko ihmiset sellaisia lehtiä. Yhden mielestä media rakastaa uskontojen
pilkkaamista, toisen mielestä uskontojen edustajat ovat yhteisöjen
pedofiliatapauksista huolimatta mediassa moraalikysymysten asiantuntijoina.
Erimielisyyksistä
huolimatta vastakkainasettelun typistäminen uskonnollisten ryhmien ja
uskonnonvastaisen, maallisen median väliseksi, on harhaanjohtavaa. Toimittajat
työskentelevät monenlaisten vaatimusten ja odotusten ristipaineessa, mutta
heidän asennetta ei voi luonnehtia uskonnonvastaiseksi.
Olen
yksi kirjaan kirjoittaneista. Kim Knottin ja Elizabeth Poolen kanssa
kirjoitettu yhteisteksti on laitettu kirjan alkupuolelle tutkimusartikkeliksi,
jossa esitetyn tulkinnan uskonnosta brittimediassa on tarkoitus toimia
taustatietona muille. Tosin tekstimme on jonkinlaisessa kontrastissa toisen
tutkimusartikkelin kanssa.
Teologian
professori Robin Gill esittää sanomalehtien empiiriseen analyysiin perustuvassa
tekstissään, että the Independent
sisältää hänen mukaansa vähiten juttuja, jotka voisi tulkita
uskontovihamielisiksi. Sen sijaan Daily
Telegraphista hän löysi niitä paljon. Meidän tutkimuksessa the Independent näyttäytyy jokseenkin uskontokriittisenä
lehtenä ja Telegraph erittäin
uskontomyönteisenä. Kumpi on oikeassa?
Tietenkin
väitän, että me olemme oikeassa. Tosin ei Gill ole täysin väärässä. The Independent näyttäytyy hänen
tulkinnassaan vähiten uskontokielteisenä, koska lehti jättää varsin usein
mainitsematta, että jonkin kielteisen asian tekijä oli muslimi (viisaasti siis
silloin kun tekijän uskonnollisuudella ei ole mitään näkyvää yhteyttä tehtyyn
tekoon). Gill ei kuitenkaan mainitse tai tiedä, että the Independent julkaisee toisinaan sekularismia promotoivia
juttuja ja lehden kolumneissa vaaditaan toistuvasti kirkon ja valtion entistä
suurempaa eroa.
Daily Telegraph näyttäytyy Gillin
analyysissa uskontokielteisenä, koska hän löysi juttuja, joissa kirjoitetaan
negatiivisesti islamista. Hän ei kuitenkaan kerro tai ymmärrä, että katolisessa
omistuksessa oleva konservatiivinen lehti puolustaa avoimesti kristinuskon
asemaa Isossa-Britanniassa julkaisten jopa etusivun juttuja kristinuskon
syrjimisestä. Lehti ei siis missään tapauksessa ole uskontokielteinen
yleisesti.
Uskoisin
kirjan tarjoavan paljon pohdittavaa uskontojournalismista kiinnostuneelle. Sen
sisältämät keskustelut ja näkökulmat eivät rajoitu vain brittiläiseen
yhteiskuntaan, vaikka tekstit sinne eksplisiittisesti sijoittuvatkin. Jos
lukija kunnioittaa omaa älyään sen verran, ettei jää jumiin brittikontekstiin,
saattaa teoksesta olla paljonkin iloa myös suomalaisille lukijoille.
Teoreettisesti briljanttia keskustelua siitä ei pahemmin löydy, mutta se ei
olekaan tällaisen kirjan tehtävä.
Lisäksi
toisen toimittajan kanssa kokoamastani kommentoidusta bibliografiasta saattaa
olla apua uskonnon uutisointia koskevasta tutkimuksesta kiinnostuneelle.
Suhtaudun
itse varauksella hankkeisiin, joihin kootaan erilaisten toimijoiden näkemyksiä.
Usein kokonaisuus on huutokilpailu, josta puuttuu analyyttisyys. Tämän kirjan
kohdalla yllätyin myönteisesti. Kaikkien kirjoittajien kanssa ei tarvitse –
eikä voikaan – olla samaa mieltä, mutta heidän näkemyksensä ovat olleet
painomusteen ja -paperin arvoisia.
Mitchell,
Jolyon & Gower, Owen (eds) 2012, Religion
and the News. Farnham: Ashgate.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti