Se
taisi olla kai provinssirokissa vuonna 1988, kun ensimmäisen kerran tutustuin Ry
Cooderiin. Toisaalta, en juurikaan tutustunut, sillä keskityin Ramonesiin,
Jesus & Mary Chainiin ja Melroseen. Cooder unohtui vuosiksi.
Buena
Vista Social Club oli Cooderin uusi tuleminen parrasvaloihin. Tämä tapahtui
1990-luvun lopulla. Dokumentti tuli katsottua elokuvateatterissa ja musiikilta
ei voinut välttyä teatterin ulkopuolellakaan. Paras puoli projektissa oli
kuubalaisten muusikoiden arvonnousu, ja siitä käy Cooderia kiittäminen. Cooder
unohtui taas, mutta vuoden 2005 Chávez
Ravinen jälkeen olen seurannut aina vain tarkemmin miehen musiikillista
uraa.
Jo
ennen Buena Vistaa Cooder teki yhteistyötä ei-länsimaisten muusikoiden kanssa.
Ali Farka Tourén kanssa tehty Talking
Timbuktu (1994) kestää kuuntelua vuodesta toiseen paremmin kuin Buena
Vista. Ja myöhemmin, Manuel Galbánin kanssa työstetty Mambo Sinuendo (2003) on kuulunut soittolistalleni jo pitkään.
Wikipedia
listaa yhteistöiden ulkopuolella 15 Cooderin studioalbumia. Niiden
kuunteleminen oli melkoinen rupeama.
Varhaiset
albumit – Ry Cooder (1970), Into the Purple Valley (1972), Boomer’s Story (1972), Paradise and Lunch (1974) – ovat (enimmäkseen)
Amerikan musiikilliseen menneisyyteen katsovia teoksia, joiden perustana on
toisten aikaisemmin tekemä musiikki. Sellaisena niitä ei voi pitää suoranaisina
mestariteoksina, varsinkin kun sovitukset eivät ole poikkeuksellisen
mielikuvituksellisia. Tästä huolimatta ne ovat levyjä, joita kuuntelee
mielellään.
Voi
tietysti olla niin, että rajallinen ymmärrykseni kitaransoitosta estää
hahmottamasta Cooderin taitoja, mutta puhtaasti musiikinystävänä pidän hänen
varhaista uraansa historian lämmittäjänä, joskin hänen soittonsa lämmittää
menneisyyden lisäksi kuulijan korvaa.
Letkeä
Chicken Skin Music (1976) sisältää
enemmän sombreroa, leitä ja hula-hulaa, mutta muuten se jatkaa samaa tasaisen
varmaa linjaa. Jazz (1978) on
puolestaan nimensä veroinen, joskin tyylinä on vanha jazz ja ragtime. Bob Til You Drop (1979) on tyylillisesti
50-luvun rokkia verrattain viihteellisessä muotissa.
1980-luvulla
Cooder levytti musiikkia useisiin elokuviin. Muista albumeista Borderline (1980) on löysähköä
juurekasta jamittelua. Slide Area
(1982) kasarisoundeineen ja funk-mausteineen on kevyt irtiotto aikaisemmasta,
mutta albumi on silti samaa tunnistettavaa Cooderia. Toisen kuuntelukerran
jälkeen jäi oikein myönteinen vaikutelma.
Get Rhythm (1987) ilmestyi vasta viiden
vuoden kuluttua. Se on letkeää (taas!) juurimusiikkia sisältävä albumi, jonka
funktiota populaarimusiikin maailmanhistoriassa on kuitenkin vaikea ymmärtää.
Ehkä Cooder mietti tätä itsekin ja julkaisi seuraavan soolonsa 18 vuotta
myöhemmin.
Cooder
ei lepäillyt laakereillaan, vaan työsti musiikkia muiden kanssa ja sävelsi
leffoihin, jotka jätän tästä pois, vaikka pari soundtrackia kuuntelinkin.
Seuraava
soolo, Chávez Ravine (2005), merkitsi
uuden tulemisen. Tarinallisesti se sijoittuu Los Angelesin chicano/chicana
-asuinalueen vähemmän mairitteleviin vaiheisiin. Albumi sisältää Chinito
Chiniton – todellisen helmen Cooderin tuotannossa. Musiikillisesti teos tuo
esiin meksikolais-amerikkalaisia rytmejä, mikä sopii konseptialbumin
tunnelmaan.
Ravinea
seurasi My Buddy the Cat (2007), joka
tarinoi maankiertäjä-kissan retkistä myyttisessä Amerikassa, teemaan sopivan
musiikin mukana. Tässä vaiheessa olin sen verran kiinnostunut Cooderista, että
ostin albumin promokappaleen Leedsin levykirppikseltä. Siinä on
poikkeuksellisen monta Cooderin omaa sävellystä. Tämä on merkittävää, sillä
suuri osa soolotuotannosta on perustunut lainakappaleiden uusiin sovituksiin.
Ravinesta
alkaneen ”trilogian” täydensi I, Flathead
(2008), joka tarinoi kilpa-ajajista ja kuvitteellisesta kantrilaulajasta Kash
Bukista. Tälläkin kerralla Cooder kunnostautui itse säveltäjänä. Albumi
sisältää yhden suosikeistani, ”Fernando Sez”.
”Trilogian”
jälkeen ilmestyi Pull Up Some Dust and
Sit Down (2011), jonka avausraita ”No Banker was Left Behind” on kommentti
finanssitalouden toimintamalliin. Oikeastaan koko albumi on jonkin sortin
protestilauluperinteen päivitys Yhdysvaltain republikaaneja ja talouseliittiä
vastaan. Musiikillisesti albumi on Amerikan juurevaa sointia maustettuna rajan
etelänpuoleisilla tyyleillä (norteno, conjunto).
Tällä
hetkellä tuorein teos on Election Special
(2012). Se on suora kommentaari Yhdysvaltain presidentinvaaleihin, Obaman
puolesta ja republikaaneja vastaan. Musiikillisesti se rajautuu edeltäjiänsä
tarkemmin Amerikan juurimusiikkiin – ehkä juuri teemansa vuoksi.
Mittavassa
tuotannossa pistää esiin muutama seikka. Cooder on alkoi toden teolla säveltää
soolomateriaalia vasta 2000-luvulla. Varhaiset levyt sisältävät muiden
sävellysten sovituksia ja tulkintoja. Itselleni parasta materiaalia
soolotuotannosta ovat juuri Cooderin kirjoittamat albumit. Cooder on kuitenkin
arvostettava perinne- ja juurimusiikin matkamies myös tylsimmillään. Lisäksi
yhteisalbumit toisten muusikoiden kanssa ovat pääosin onnistuneita.
Kaikkiaan
on kuitenkin vaikea kuvitella ihminen, jonka mielestä Cooder on
maailmankaikkeuden sytyttävin muusikko – artisti, jonka albumien kuuntelu on
hapen kaltainen elinehto, syy nousta aamulla ylös sängystä. Itselleni Cooderin
musiikki on erittäin mieluinen taustamatto, joka ei koskaan häiritse. Kun olo
on liian hauras, jotta voisi kuunnella suuria tunnekuohuja synnyttäviä teoksia,
on helppo sanoa Cooderille kyllä.
Seuraavassa
osiossa – jos sellainen valmistuu – on kuunneltu Rory Gallagheria, krautrockia
tai Wishbone Ashia, tai jotain aivan muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti