Olin
pitkään täysin tietämätön irlantilaisen Rory Gallagherin musiikista. Lähinnä
artistista tuli mieleen vuoden 1976 Calling
Card -albumin kansi, joka tuntemattomasta syystä oli jäänyt muistiin.
Vuonna
2011 lainasin muutaman albumin kirjastosta vain todetakseni, että mies teki
eläessään hienoa musiikkia. Varsinkin Calling
Cardin ”Moonchild” iski kovaa. Lyhyt tutustuminen jäi sillä kerralla
siihen. Nyt ryhdyin kahlaamaan hänen studioalbumeitaan yksi kerrallaan.
Ensilevy
näki päivänvalon vuonna 1971. Se lähtee liikkeelle bluesrokilla, mutta jo tällä
albumilla on esimakua siitä, ettei Gallagher ollut pelkästään hiotun ja
laadukkaan ränttätäntän sanansaattaja. Heti perään ilmestyi Deuce (1971), joka on soundillisesti
riisuttu ja yhtenäinen, ja sellaisena edeltäjäänsä tiiviimpi kokonaisuus.
Kolmas
levy Blueprint (1973) on ensimmäisen kaltainen:
sekoitus bluesia ja ”Daughter of the Evergladesin” kaltaisia rock-helmiä.
Kokonaisuus jättää kuitenkin hieman valjun maun. Tattoo (1974) puolestaan jytisee tanakkaa boogieta alusta loppuun. Against the Grain (1975) jatkaa hyvinkin
pitkälti samalla linjalla.
Vaikka
viisi ensimmäistä albumia eivät ole yhdestä puusta veistettyjä, Calling Card (1976) on kaikkein
monipuolisin. Sitä on myös pidetty Gallagherin parhaana, eikä syyttä. Ainakin
se on kypsä teos niille, joille perusblues ei riitä. Hard rockin suuntaan
katseleva ”Moonchild” löytyy tältä albumilta. En kuitenkaan ole täysin
vakuuttunut siitä, että Calling Card
olisi ainoa albumi, joka on tunnettava Gallagherin tuotannosta.
Myös
seuraava albumi, Photo-Finish (1978)
sisältää juurevan bluesin lisäksi muita tyylejä. Ehdoton suosikkini on upea
”Shadow Play”, joka myös todistaa, että Gallagher osasi kirjoittaa rockhittejä.
Top Priority (1979) on painottuu hard
rockiin ja sen parhaimmistosta löytyy esimerkiksi ”Bad Penny”.
Vuoden
1982 Jinx on tasalaatuista hard
rockia, josta puuttuvat yksittäiset hitit. Tosin ”Big Guns” on sijoitettu
kokoelmien avausraidaksi, mutta itselleni Jinxin
kappaleet eivät yllä aikaisempien levyjen parhaimpien sävellysten tasolle.
Viiden
vuoden tauon jälkeen Gallagher levytti uuden albumin, Defender (1987). Luultavasti sekin uppoaa vankimmille faneille, eikä
kyse ole kelvottomasta teoksesta, mutta suosittelen tutustumaan ensiksi mihin
tahansa hänen 1970-luvun albumiin.
Vielä
vuonna 1990 ilmestyi Fresh Evidence,
joka on edeltäjänsä kaltainen: ei maailmankaikkeuden tärkein albumi, mutta
tasavahvaa bluespohjaista rokkia. Ja kyllä esimerkiksi levyn suorempaa rokkiosastoa
edustava ”Slumming Angel” on upea biisi. Lisäksi zydeco-vaikutteilla maustettu
”The King of Zydeco” on osoitus artistin kiinnostuksesta musiikillisiin
kokeiluihin.
Gallagher
kuoli viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1995, vain 47-vuotiaana, maksansiirto-operaation
jälkeisiin komplikaatioihin.
Vuonna
2010 hänelle pystytettiin patsas, jonka jalustaan kaiverrettu ”Follow Me”
viittaa Top Priority -albumin
avausraitaan.
Kitaristeille
Gallagher on jotain suurta. Tavalliselle musadiggarille hän on mainio artisti,
jonka repertuaari ulottui kohtuullisen laajalle mutta jonka musiikin pohjalla
on aina blues. Kaikki albumit ovat mukavaa kuunneltavaa, mutta niiltä löytyy
myös nippu sävellyksiä, joille soisi ”kuolemattoman” aseman populaarimusiikin
kaanonissa.
Seuraavassa
osiossa on kuunneltu jotain psykedeelistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti