Futaajien uskonnollisuus

Jalkapallo on suosittu urheilulaji. Se tiedetään. Lajista myös kirjoitetaan valtavasti, joten tiedämme paljon sekä pelistä että  pelaajista. Mutta mitä oikeastaan tiedämme itse jalkapalloilijoiden uskonnollisuudesta? Tai oikeastaan pitäisi kysyä, miksi aiheesta puhutaan niin vähän.

Olemme jokseenkin tottuneita, että katoliset latinot ilmaisevat uskonnollisuuttaan ristinmerkillä. Kun brassifutaaja Kaka paljasti ”I belong to Jesus” -paitansa pelipaidan alta tehtyään maalin, emme ehkä pudonneet tuoleiltamme, mutta emme myöskään olleet tottuneita näin selväpiirteiseen ilmaisuun. Kaka on kuitenkin vain yksi esimerkki.

Kuukausia sitten luin jutun Newcastlen joukkueesta. Siinä mainittiin, että johtoporras harkitsee rukous- tai hiljentymishuoneen rakentamista stadionille pelaajiensa käyttöön. Jutun mukaan hanke olisi askel sen tunnistamiseen, että joukkueen muslimipelaajat ovat kantavia hahmoja – lähinnä Hatem Ben Arfa, Demba Ba, Papiss Cissé ja Cheick Tioté. Julkisuudessa kuitenkin kirjoitetaan muslimifutaajista erittäin harvoin.

Mediassa kiersi myös juttu, jonka mukaan joukkueen muslimipelaajat eivät ehkä tule pitämään erään sponsorin tuotteita, koska firma tekee tilinsä lainoilla. Juttuun sisältyi ajatus siitä, että muslimeille rahalainan koronotto on kiellettyä (islamilaiset pankit tekevät tilinsä  riskin jakamisella, ei siirtämisellä velalliselle). En ole täysin vakuuttunut jutun todenperäisyydestä, mutta sillä ei ole väliä tämän tekstin kannalta. Tässä riittää, että juttu muslimifutaajista julkaistiin.  

Valkoihoisten eurooppalaisten kristittyjen kohdalla ristinmerkki kentälle tullessa tai sieltä poistuessa on tyypillisin uskonnollisuuteen viittaava ele. Tätä enempää ei yleensä tuoda esiin. Siksi olikin mielenkiintoista lukea lentokentällä käsiin sattuneesta ilmaislehdestä Wayne Rooneyn haastattelua, jossa hänelle esitettiin uskontoa käsittelevä kysymys.

”Olet sanonut, että rukoilet ennen pelejä. Katsotko olevasti uskonnollinen ihminen?”

”En ole erityisen uskonnollinen, mutta haluan rukoilla. Rukoilen perheeni puolesta, itseni vuoksi, ja rukoilen terveyttä kaikille, jotka osallistuvat peliin.”

Rooney korostaa, ettei ole erityisen uskonnollinen. Tämä ei ole yllättävää. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että hän tykkää toteuttaa oman pienimuotoisen rituaalinsa ennen peliä, ja tuo toimenpide sisältää käyttäytymistä, joka on tapana luokitella uskonnolliseksi.

Arvaukseni on, että Rooneyn kaltainen uskonnollisuus on yleisempää futaajien keskuudessa kuin mitä julkisuudessa asiasta tiedetään. Futaajissa Kaka on ehkä poikkeus, mutta Rooney saattaa olla varsin yleinen tapaus. Valitettavasti aihetta ei tietääkseni ole tutkittu perusteellisesti. Se sopisi mainiosti osaksi uskonto populaarikulttuurissa -tyyppisiä hankkeita.

Leedsissä työskennellessäni pohdimme pintapuolisesti näitä kysymyksiä, kun analysoimme uskonnollisten viitteiden läsnäoloa urheilu-uutisoinnissa, josta Briteissä suunnilleen vähän yli puolet käsittelevät jalkapalloa. Vaikka futaajien uskonnollisuudesta ei julkisesti kirjoitetakaan, urheilujournalismi on pullollaan uskonnollista metaforiikkaa. Maradonan ”Jumalan käsi” on ehkä tunnetuin esimerkki, mutta pari vuotta sitten Robinhoa kutsuttiin lehdistössä Jumalaksi ja harva se viikko joku tekee maagisen maalin.

On yksi asia pohtia, mitä uskonnollinen metaforiikka kertoo urheilusta tai kulttuurista laajemmin ja toinen asia pohtia urheilijoiden uskonnollisuutta. Edellisestä tulee muutama sivu tulevaan kirjaamme. Jälkimmäisestä lukisin mielelläni enemmän, kunhan joku asiaa tutkisi.

Voi toki olla niin, että koko asetelma sopii paremmin kansainväliseen futikseen kuin Suomeen. Tai eipä suomalaistenkaan futaajien uskonnollisuutta ole tietääkseni tutkittu. Aihe on kuitenkin piirun verran kiinnostavampi alueilla, joilla palloilijat ovat toisentasoisia julkkiksia ja idoleja.

Tällä jutulla ei ole mitään suoraa yhteyttä siihen, että ensi viikolla pitäisi katsoa paikan päällä, miten Newcastlen pelikuntoiset muslimifutaajat suoriutuvat työssään.