Studioalbumit osa 6: The 13th Floor Elevators

Tämä kirjoitussarja on keskittynyt sellaisiin yhtyeisiin ja artisteihin, joiden tuotannossa on melko paljon minulle tuntematonta. The 13th Floor Elevators on ainakin osittain poikkeus.

Jo teininä kuuntelin brittiläisen Sting-Raysin versiota yhdysvaltalaisen The 13th Floor Elevatorsin hitistä ”You’re Gonna Miss Me”. Opin pian tuntemaan myös alkuperäisen version ja muutaman muun klassikon 1960-luvun garagea ja psykedeliaa sisältäneiden kokoelmalevyjen kautta. Myöhemmin tutustuin yhtyeen keulahahmo Roky Ericksonin upeaan soolotuotantoon yksityiskohtaisesti. Ja vielä myöhemmin lainasin kirjastosta Hissien toisen albumin Easter Everywhere.

Koskaan en kuitenkaan selvittänyt sen tarkemmin, mitä kaikkea yhtye levytti aktiiviurallaan. Ennen kuin nyt.

Yhtye teki vain neljä albumia. Ensialbumi The Psychedelic Sounds of… (1966) on ehdoton klassikko. Sen aloittaa ainoaksi hitiksi jäänyt ”You’re Gonna Miss Me” ja heti perään tulee yhtä hieno biisi ”Roller Coaster”. Loppulevy on tasavahvaa psykedeliaa.

Toisen albumin, Easter Everywhere (1967), avaa lupaavasti kahdeksanminuuttinen ”Slip Inside This House”. Se on mestariteos, jonka tasolle muut raidat eivät yllä. Silti koko albumi on laatua loppuun asti. Puolivälistä löytyy myös tulkinta Dylanin biisistä ”It’s All Over Now Baby Blue”.

Yhdessä nämä albumit muodostavat tärkeän osan siitä, mikä myöhemmin tultiin tuntemaan 1960-luvun lopun garagena. Tuolloin moni yhtye levytti upeita garagesinglejä, mutta vain harvat tekivät edes kahta albumia, puhumattakaan siitä, että molemmat albumit nousivat kulttiklassikoiksi. Kultti tarkoittanee tässä sitä, että kriitikoiden ja muusikoiden innostuksesta huolimatta albumien yhteenlaskettu myynti liikkuu muutamissa kymmenissä tuhansissa.

Yhtyeen kolmas albumi on Live (1968). Tosin live-albumina se on epäautenttinen, sillä siihen on ilmeisesti lisätty hurmaantuneen yleisön ääniä jälkeenpäin ja albumi koostuu lähinnä käyttämättömistä studionauhoituksista. En ylipäätään ole suuri live-albumien ystävä, ellei puheena ole Ramonesin It’s Alive, Whon Live at Leeds tai vastaavat. Hisseilijöiden livellä on kelvollisia biisejä, mutta se vain vahvistaa käsitystäni siitä, että live-albumit ovat keskimäärin tarpeettomia. Vielä kummallisempaa on vain se, että joku haluaa tehdä studio-otoksista ”liven” sotkemalla sekaan yleisön mylvintää. Tässä tapauksessa se joku oli levy-yhtiö. Levyllä on lainakappaleita Buddy Hollysta Creedensiin.

Seuraavana vuonna sekalaisista aineksista saatiin kasaan Bull of the Woods (1969), jota oltiin työstetty jo edellisenä vuonna. Levyllä on aikaisempaa vähemmän Rokyn ja Tommy Hallin kädenjälkeä, ja kenties siksi se onkin lähempänä tasapaksua bluesrokkia kuin sitä, mistä yhtye aloitti kahdella ensimmäisellä levyllä.

Käytännössä yhtyeen ura oli lopussa jo kahden ensimmäisen albumin jälkeen. Rokyn ja Tommyn aktiivinen huumeiden käyttö sai yhtyeen epäjärjestykseen. Roky meni sairaalahoitoon ja palasi myöhemmin musiikin pariin. Tommy liittyi 1970-luvulla skientologeihin.

Yhtyeen musiikillista merkitystä on turha alleviivata. Siitä todistavat jo pelkästään ne kymmenet tunnetut bändit, jotka ovat tehneet omat sovituksensa The 13th Floor Elevatorsin kappaleista.