Studioalbumit osa 7: Bauhaus

Tämän sarjan ideana on ollut kirjoittaa yhtyeistä ja artisteista, jotka ovat jääneet vähälle huomiolle omassa elämässäni. Tässä mielessä Bauhaus on huono valinta. Omistan yhtyeen albumeita ja olen kuunnellut yhtyettä valikoidusti noin 20 vuotta. En kuitenkaan ollut kuunnellut yhtyeen kaikkia studioalbumeita, joten paikkasin aukon.

Bauhaus oli pitkään etäinen yhtye. Albumeita löytyi kavereiden isoveljien levyhyllyistä, joihin ei saanut koskea. Ja silloin kuin sai, niistä nauhoitettiin c-kasetille Ramonesia, Meteorsia ja Rattusta.

Yhtyeen versio David Bowien ”Ziggy Stardustista” oli kuitenkin päätynyt kokoelma-albumille, jonka olin ostanut Anttilan alelaarista. Myös Spook & the Ghoulsin versio ”Bela Lugosi’s Undeadista” oli tullut tutuksi. Molemmat olivat omiaan lisäämään kiinnostusta.

Ensimmäisen vakavan askeleen kohti yhtyettä otin Tampereella 1990-luvun alkupuolella, kun ostin divarista Burning from the Inside (1983) vinyylin. Edullinen hinta vaikutti päätökseen merkittävästi, mutta toki vaakakupissa painoi myös avausraita ”She’s in Parties”, jonka olin joskus kuullut.

Tuttavapiirissäni suhtautuminen Bauhausiin oli ihan samaa kuin muihinkin tummanpuhuviin artisteihin. ”Jees, kun on synkkää”, sanoivat yhdet. Toiset suhtautuivat yhtyeeseen penseämmin: ”Lopettaisi sen vinkumisen ja valittamisen.” Itse vain pidin sitä hyvänä musiikkina, ja suhtautumiseni goottiosastoon oli ambivalenttia: tyylikästä ja kohtalokasta, mutta vähän liian introverttia ja monotonista piipittämistä. Tykkäsin (ja tykkään) myös rytmeistä, joten goottienkin hyväksymä the Cramps oli aina lopulta vetävämpi vaihtoehto. Samoin goottimainen, mutta siihen genreen poikkeuksellisen rytmikäs Southern Death Cult vieraili vinyylisoittimessa useammin kuin Bauhaus.

Paljon myöhemmin lainasin kirjastosta Bauhausin kokoelma-cd:n. Se vakuutti, että yhtyeellä on paikka sydämessäni. Se myös sai aikaan sen, etten kiirehtinyt kuuntelemaan varsinaisia albumeita. Sain kyllikseni kokoelmasta, kunnes päätin toisin.

Bauhausin ensialbumi In the Flat Field (1980) sai melko muikeita arvioita brittilehdistössä, mutta se ei ole yllätys. Sen verran originaalista albumista on kyse. Vertailukohdaksi sopinee Joy Division, mutta Bauhaus ei ole samalla tavalla kaunista, koskettavaa ja inhimillistä. Bauhaus on kylmä, kohtalokas ja etäinen. Cd-versiolla on bonuksena varhainen single ”Dark Entries” ja T. Rexin ”Telegram Sam”, joka muistuttaa, miten uuden genren lähettiläät olivat kiinnostuneita brittiläisestä glamrokista.

Toinen albumi Mask (1981) on musiikillisesti jokseenkin monipuolisempi. Sen ehdoton kohokohta on yksi bändin hienoimmista kappaleista ”The Passion of Lovers”. Mutta kuunteluhetkiä tarjoavat myös vaikkapa ”Hollow Hills”, ”Hair of the Dog” ja kolkon popin kohtuullisen huvittava helmi ”The Man with the X-Ray Eyes”.

Kolmas albumi The Sky’s Gone Out (1982) kuulostaa hieman väkisin puristetulta, mutta onhan sielläkin ”Silent Hedges”, ”In the Night” ja näppärästi nimetty ”All We Ever Wanted Was Everything”. Cd-version bonuksena on tuo edellä mainittu ”Ziggy Stardust”.

Neljännen albumin Burning from the Inside (1983) avausraitaa tuli jo ylistettyä. Silti löytyy myös melkoisen miellyttävä ”Slice of Life”, mutta pidän albumista myös kokonaisuutena. Bändin historiassa se on kuitenkin toisenlainen käännekohta. Laulaja Peter Murphy osallistui sairautensa vuoksi vain vähän levyn tekemiseen, ja käytännössä levyn valmistuttua yhtye oli hajonnut.

Cd-versiolla on lisukkeena singlejä, muun muassa komea ”Lagartija Nick” ja tuolloin jäähyväissingleksi jäänyt ”Sanity Assassin”, sekä höpsö dub-kyhäelmä ”Here’s the Dub”, jonka pohjana on ”She’s in Parties”.

Seuraava albumi ilmestyikin sitten 15 vuotta myöhemmin. Go Away White (2008) ei ole kammottava teos, mutta siitä puuttuu ilmaisun välttämättömyys, intensiteetti, joka välittyy aikaisemmilta äänitteiltä. Huonompiakin keski-ikäisten kivoja levyjä on tehty. Paluulevyä voi kuunnella tyytyväisenä, mutta ei sitä voi kutsua tärkeäksi menettämättä suhteellisuudentajua.

Albumi meinattiin jättää julkaisematta, kun muu yhtye riitautui taas kerran Peter Murphyn kanssa. Mitään kiertuetta ei tullut, mutta albumi sentään saatiin markkinoille – muistoksi yhdestä genrensä hienoimmista yhtyeistä.

Bändin ensisingle ”Bela Lugosi’s Dead” (1978) ei ilmestynyt millään albumilla. Se on toki julkaistu Crackle-kokoelmalla, mutta se jäi kuitenkin historiaan ”ensimmäisenä goottisinglenä”. Jos sellaisen leiman saa, ei tarvitse erikseen korostaa sen levyttäneen yhtyeen merkitystä.