Mitä
tulee mieleen yhtyeestä Fields of Nephilim? Synkkyys, magiaviitteet, pöly ja
hatut.
Hertfordshireen kuuluvassa Stevenagessa perustettu orkesteri kuuluu suurten brittiläisten kaupunkien
ulkopuolisiin bändeihin. Sillä on raamatullinen nimi – Nephilim tarkoittaa hybridiolentoa,
ihmisen ja enkelin risteytystä, joka Vanhan Testamentin suomennoksissa on
käännetty yksinkertaisesti jättiläiseksi. Tummanpuhuvassa musiikissa on mukana
maaseutu, hevoset ja cowboyhatut. Pelkästään bändin varhaista potrettia
katsomalla kurkkua alkaa kuivata.
Olen
muutamia kertoja miettinyt Stevenagen juna-asemalla, että tutustumatta
ympäristöön voi olettaa, että kulkuvälineen odottelu laiturilla on parasta
siinä paikassa. Tosin en tiedä, millainen se oli 1980-luvulla, jolloin yhtye
perustettiin, mutta Nephilim näyttää katsovan mieluummin toiselle mantereelle
tai planeetalle kuin paikallisympäristöönsä.
Lukioaikana
ja pitkään sen jälkeen Nephilim kuului makuarvostelmassani Missionin ja
muutamien muiden kanssa verrattain tunnettujen goottibändien pohjasakkaan (vrt.
Cure, Bauhaus ja Sisters of Mercy siinä toisessa ääripäässä). On myönnettävä,
ettei arvostelmallani ollut mitään kokemusperäistä pohjaa. Jollain
goottikokoelmalla oli biisi tai pari, mutta koska ne eivät iskeneet yhtä kovaa
kuin mustahuulet, jäi tutustuminen oikeastaan tähän hetkeen.
Yksi
kimmoke yhtyeen kuuntelemiseen oli kuitenkin Leedsissä vietetty aika. Yorkshire
oli aikoinaan yksi Englannin goottikeskuksista. New Model Army ja The Cult (sekä
sen edeltäjä Southern Death Cult) perustettiin Bradfordissa ja Sisters of Mercy
tuli Leedsistä. Fields of the Nephilim tuli etelämpää, mutta Leedsissä istuin
usein bussissa samaan aikaan kera pitkätukkaisen gootin, jolla oli Nephilimin
selkälippu.
Downrazor (1987) tarjoilee heti intron
jälkeen tuplan tai kuitin: joko naurat kippurassa Carl McCoyn tumman
värisevälle äänelle tai astut pois Thatcherin Englannista, mukaan
”spagettigoottien” fantasiamaailmaan. Vaikka albumi ei saavuttanut massiivista
suosiota, valveutunut yleisö valitsi jälkimmäisen: levy nousi Brittien
indielistan kärkeen. Teoksen äänimaailma muistuttaa läheisesti Sisters of
Mercyä, mutta biisimateriaali on tasapaksumpaa. Täysin kelvollinen tuotos.
The Nephilim (1988) jäi toiseksi brittien
indielistalla, mutta saavutti edellistä korkeamman sijoituksen yleisellä
albumilistalla niukasti top kympin ulkopuolella. Tämäkin pitkäsoitto on varsin
tasapaksua joskin hyväksyttävää tavaraa, mutta edelliseen verrattuna tymäkämpää
jytää, joka lähenee metallisia sfäärejä. Kertoo ehkä enemmän omista
mieltymyksistäni kuin kahden ensimmäisen albumin eroavuuksista yleisemmin,
mutta valitsen mieluummin hieman vähemmän ummetuksesta muistuttavan debyytin.
Elizium (1990) sisältää enimmäkseen
pitkiä biisejä. Sen on tuottanut Pink Floydin kanssa työskennellyt Andrew
Jackson. ”At the gates of silent memory” sisältää Aleister Crowleyn puhetta.
Nämä elementit jakavat kuulijoita jo ennen kuin levyn laittaa soimaan. Minulle
ongelma on sama kuin aikaisemmilla levyillä: voisiko sitä tehdä edes yhden
timanttisella melodialla varustetun biisin? Vaikka sellaisen kuin Sisters of
Mercyn ”Walk away” tai Bauhausin ”The passion of lovers”? Ai ei vai? No ei
sitten. Kasvavatko ja aukeavatko raidat kuuntelukertoja lisäämällä? En tiedä,
riittääkö kärsivällisyyteni. Äänimaisema on kuitenkin genren mukainen, mikä
sopii minulle hyvin, eikä tätä muutenkaan huvita mollata, mutta kuunnellessa
huomaa, kuinka tärkeää minulle on löytää albumilta ”hyvä biisi”.
Zoon (1996) julkaistiin nimellä Nefilim,
mutta otetaan se silti mukaan tähän kuuntelurupeamaan. McCoy lähti eri suuntaan
kuin muut. Hän perusti Nefilimin ja muut jatkoivat nimellä Rubicon. McCoyn
mukaan Zoonin julkaisu venyi
levy-yhtiön kiistan vuoksi. Albumi on metallisempi kuin yksikään Fields of the Nephilim
-julkaisu. Kyse ei ole perinteisestä goottilevystä, vaan
teollisuuskuolometallista. On vaikea arvioida, onko tyyli ollut edelläkävijän
vuonna 1996 – kenties – mutta jos tällainen ilmestyisi vuonna 2013, ei se
tyylinsä puolesta menisi edes retrovitsistä. Tällä en tarkoita, että albumi
olisi kuraa, mutta ei se aiheuta myöskään riemunkiljahduksia. Eikä edes
metalli-ironista pikkusormen ja etusormen samanaikaista nostoa.
Fallen (2002) on taas koko nimellä. Se
koostuu erinäisistä demoista ja aikaisemmista jäsenistä on mukana vain McCoy.
Ei siis mikään timanttinen asetelma paluulevylle. ”Thirst” ja ”Hollow doll”
ovat pakasta esiin puskevia biisejä ja muutenkin raidat ovat paluuta
standardoituun goottiperinteeseen.
Mourning Sun (2005) kuuluu levyihin,
joiden lyhin raita on niukasti alle kuusi minuuttia. Eeppisyydestä ja
mahtipontisuudesta ei ole puutetta missään muussakaan. Harmi vain, etten saa
otetta tämänkään levyn kappaleista, joista valtaosa on venytettyä onttoa
kolinaa. Tämän rinnalla vaikkapa Killing Joke tuntuu tiivistetyltä,
koherentilta ja relevantilta. Toisaalta, ”New gold dawn” on tarttuvan
melodinen. Ote on taas selvästi rankempi kuin Fallenilla, mutta kevyempi kuin Zoonilla.
Ceromonies (2012) on tupla, joten se on
lähtökohtaisesti liikaa tältä bändiltä. Tosin toinen albumi on live, joten sitä
ei lasketa. Varsinainen studiolätty on tasapainoinen synteesi kevyen ja
raskaan, melodisen ja melodiattoman, goottilaisen ja metallisen välillä. Tässä
kapeassa maailmassa se on jokaiselle jotain ja kaikille kaikkea. ”Trees come
down” oli se minun kakkupalani ja teekuppini.
Tämänkertainen
kuuntelurupeama oli poikkeuksellisen raskas ja tuloksiltaan laiha. Sain
väännettyä itseni kuunteluasentoon ja odotin seuraavan albumin tuovan jotain
uutta ja erilaista näkökulmaa tai edes yksittäisen mahtavan biisin. Mitään
tällaista ei oikeastaan tullut, joten on siirryttävä lähes tyhjin käsin kohti
seuraavaa valintaa. Sori vaan Fields of the Nephilim, meistä ei tullut
bestiksiä. En oppinut arvostamaan teitä erityisen korkealle enkä kykene eläytymään
täydellisesti sen selkälippuisen bussiseuralaisen maailmaan. Käyn pienen tauon
jälkeen vielä kokeilemassa ainakin ensimmäistä albumia, mutta en odota sen
muuttavan maailmaani. Goottiskaban tulos: Yorkshire 1, Hertfordshire 0.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti