Samsara on Turun
yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden ainejärjestö Nirvanan lehti. Sitä on julkaistu 30 vuotta. Itse olin tekemässä lehteä opiskelujeni
alkumetreillä vuonna 1995. Kirjoitin pienen muistelun siitä tuoreeseen
Samsaraan, joka ilmestyi joulukuussa.
Vuonna
1995 lehti ilmestyi kolme kertaa vuodessa. Ensimmäisen kannessa komeili ”Lemminkäisen
äiti” (kuvassa). Minulla on edelleen tallessa nuo numerot. En voi sanoa olevani
erityisen ylpeä niistä, mutta ei niissä ole mitään hävettävääkään. Muistoja
lehden värkkäämisestä kuitenkin jäi. Tässä niistä muutamia, jotka kirjasin
junamatkalla Helsingistä Turkuun.
*
Samsara
noin 20 vuotta sitten
Kun
ryhtyy muistelemaan tekemisiään melkein 20 vuoden takaa, alkaa tuntea olonsa
vanhaksi. Eihän siitä nyt niin kauan ole, vastahan tulin yliopistoon
opiskelemaan. Olin Samsaran toimitussihteeri vuonna 1995, jolloin kasasimme
edesmenneen uskontotieteen opiskelijan Ilkka Koposen kanssa kolme numeroa.
Ainejärjestölehden
ilmestyminen oli tuolloin merkittävä tapahtuma. Sen ilmestymistä odotettiin. Silloin
ei ollut nettisivuja tai Facebookia, joista olisi voinut bongata viimeisimmät
kuulumiset. Netti oli edistyksellisten uudisraivaajien tutkimaton alue, josta
ei löytynyt juuri mitään. Osa sivuista oli niin raskaita, ettei niitä saanut
auki. Henkilökohtaisesta nettiyhteydestä ei edes haaveiltu. Haaveiltiin omasta
tietokoneesta. Piti mennä mikroluokkaan odottamaan vuoroa, jotta voisi kirjoittaa
tai taittaa tekstinkäsittelyohjelmalla ja tonkia verkkoa. Vain iltaisin
koneille pääsi jonottamatta.
Samsara
oli yhdenlainen kitti, joka liimasi ainejärjestön yksilöitä toisiinsa. Nirvanan
puheenjohtajan palstalla kerrottiin ainejärjestön tapahtumista. Tuomas
Martikainen piti omaa agentti-palstaansa, jolla valotettiin, mitä oppiaineessa
tapahtuu. Lisäksi numeroihin pyrittiin saamaan henkilökunnalta yksi juttu per
lehti tai vaihtoehtoisesti kävimme haastattelemassa henkilökuntaa. Sitten oli
pääkirjoitus. Loppuosa lehdestä oli vaihtuvaa, lehtikohtaista sisältöä.
Meidän
Samsara oli sopiva sekoitus asiallisuutta ja absurdia lähentelevää huumoria.
Koskaan se ei ollut ilkeä tai rienaava. Yritimme osallistaa niitä, jotka olivat
ainejärjestön toiminnassa mukana. Näin voisi tiivistää lehden linjauksen vuonna
1995. Myöhempien vuosien lehtiin verrattuna Samsaramme oli jopa totinen, mutta
silti kepeämpi kuin edeltäjänsä.
Taitto
tehtiin tavallisella tekstinkäsittelyohjelmalla. Se oli säälittävää räpellystä,
varsinkin kun kahden palstan taitolla tuli paljon tavutuksia. Tuon ajan Word ei
osannut suomea kuin välttävästi ja tavutusta vieläkin heikommin. Muutenkin taitto
on kömpelön näköistä, mutta pariin kohtaan teimme tarkoituksellisesti
”huojuvan” taiton. Se oli tapamme kommentoida tekstiä.
Opiskelijat
olivat kiinnostuneita lehdestä, mutta tekstejä he eivät pahemmin tarjonneet.
Melkein kaikki jutut piti pyytää kirjoittajilta erikseen. Se oli välillä
tervanjuontia, jos ei lasketa edellä mainittuja vakiopalstoja. Purimme Ilkan
kanssa tätä turhautumista kirjoittamalla yhdessä Horttokujan mikroluokassa
myöhään illalla jokusen jutun, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Sen jälkeen
menimme Imamin keinutuoliin istumaan ja odottamaan valomerkkiä.
Viimeisen
numeron viimeisenä tehty paavi-liite oli testamenttimme, joka nauratti
ilmeisesti lähinnä tekijöitä. Palaute kaikista numeroista oli kuitenkin pääosin
ilahtunutta. Kukaan ei suoraan sanonut mitään kielteistä, emmekä kuulleet erityisen
nyreitä kommentteja myöskään vakoojiemme kautta.
Samsaran
tekeminen oli ihan hauskaa, ja edelleen se muistuttaa ainejärjestön aktiivien
kanssa vietetyistä mukavista hetkistä, mutta enimmäkseen se tuo mieleen
muistoja Ilkasta, joka kolme vuotta myöhemmin päätti elämänsä oman käden
kautta.
Lehden
tekoa voi kuvata niin, että jos Ilkka oli Nick Cave, minä olin Mick Harvey.
Ilkalla oli ideoita, minä olin tyytyväinen rooliini hienosäädön toteuttajana.
Samsara oli enemmän Ilkan näköinen, kun taas minä varmistin ratkaisuillani,
että siitä tuli juuri sopivasti hänen näköinen. Yksin ei kumpikaan olisi lehteä
tehnyt, eikä ilman avustajia, jotka hihasta nykimisen jälkeen suostuivat
kirjoittamaan. Kenenkään egotripiksi lehti ei muodostunut – se oli meille
tärkeää.
Jos
pääsette käsiksi vuoden 1995 lehtiin, katsokaa erityisesti kuvitusta. Tuolloin
oli vaikea saada tasokkaita kopioita yliopiston kopiokoneilla. Digikameroita ja
kuvankäsittelyohjelmia ei ollut. Netistä ei löytynyt mielin määrin
kuvamateriaalia – itse asiassa yksikään vuoden 1995 Samsaran kuvista ei ole
peräisin netistä. Osa kuvituksesta on peräisin vinyylihyllystäni, osa
sarjakuvista ja muista kuvakirjoista. Merkittävin ja tyylikkäin osa on kuitenkin
Ilkan kynästä. Osan muualta otetuista kuvista Ilkka muokkasi, täydensi ja
viimeisteli itse. Kuvat olivat meidän tapamme kommentoida juttuja ja luoda
niille uusia assosiaatioita. Niitä valikoidessa nauroimme paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti