Muistelu opiskelijalehden teosta

Samsara on Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijoiden ainejärjestö Nirvanan lehti. Sitä on julkaistu 30 vuotta. Itse olin tekemässä lehteä opiskelujeni alkumetreillä vuonna 1995. Kirjoitin pienen muistelun siitä tuoreeseen Samsaraan, joka ilmestyi joulukuussa.

Vuonna 1995 lehti ilmestyi kolme kertaa vuodessa. Ensimmäisen kannessa komeili ”Lemminkäisen äiti” (kuvassa). Minulla on edelleen tallessa nuo numerot. En voi sanoa olevani erityisen ylpeä niistä, mutta ei niissä ole mitään hävettävääkään. Muistoja lehden värkkäämisestä kuitenkin jäi. Tässä niistä muutamia, jotka kirjasin junamatkalla Helsingistä Turkuun.

*

Samsara noin 20 vuotta sitten

Kun ryhtyy muistelemaan tekemisiään melkein 20 vuoden takaa, alkaa tuntea olonsa vanhaksi. Eihän siitä nyt niin kauan ole, vastahan tulin yliopistoon opiskelemaan. Olin Samsaran toimitussihteeri vuonna 1995, jolloin kasasimme edesmenneen uskontotieteen opiskelijan Ilkka Koposen kanssa kolme numeroa.

Ainejärjestölehden ilmestyminen oli tuolloin merkittävä tapahtuma. Sen ilmestymistä odotettiin. Silloin ei ollut nettisivuja tai Facebookia, joista olisi voinut bongata viimeisimmät kuulumiset. Netti oli edistyksellisten uudisraivaajien tutkimaton alue, josta ei löytynyt juuri mitään. Osa sivuista oli niin raskaita, ettei niitä saanut auki. Henkilökohtaisesta nettiyhteydestä ei edes haaveiltu. Haaveiltiin omasta tietokoneesta. Piti mennä mikroluokkaan odottamaan vuoroa, jotta voisi kirjoittaa tai taittaa tekstinkäsittelyohjelmalla ja tonkia verkkoa. Vain iltaisin koneille pääsi jonottamatta.

Samsara oli yhdenlainen kitti, joka liimasi ainejärjestön yksilöitä toisiinsa. Nirvanan puheenjohtajan palstalla kerrottiin ainejärjestön tapahtumista. Tuomas Martikainen piti omaa agentti-palstaansa, jolla valotettiin, mitä oppiaineessa tapahtuu. Lisäksi numeroihin pyrittiin saamaan henkilökunnalta yksi juttu per lehti tai vaihtoehtoisesti kävimme haastattelemassa henkilökuntaa. Sitten oli pääkirjoitus. Loppuosa lehdestä oli vaihtuvaa, lehtikohtaista sisältöä.

Meidän Samsara oli sopiva sekoitus asiallisuutta ja absurdia lähentelevää huumoria. Koskaan se ei ollut ilkeä tai rienaava. Yritimme osallistaa niitä, jotka olivat ainejärjestön toiminnassa mukana. Näin voisi tiivistää lehden linjauksen vuonna 1995. Myöhempien vuosien lehtiin verrattuna Samsaramme oli jopa totinen, mutta silti kepeämpi kuin edeltäjänsä.

Taitto tehtiin tavallisella tekstinkäsittelyohjelmalla. Se oli säälittävää räpellystä, varsinkin kun kahden palstan taitolla tuli paljon tavutuksia. Tuon ajan Word ei osannut suomea kuin välttävästi ja tavutusta vieläkin heikommin. Muutenkin taitto on kömpelön näköistä, mutta pariin kohtaan teimme tarkoituksellisesti ”huojuvan” taiton. Se oli tapamme kommentoida tekstiä.

Opiskelijat olivat kiinnostuneita lehdestä, mutta tekstejä he eivät pahemmin tarjonneet. Melkein kaikki jutut piti pyytää kirjoittajilta erikseen. Se oli välillä tervanjuontia, jos ei lasketa edellä mainittuja vakiopalstoja. Purimme Ilkan kanssa tätä turhautumista kirjoittamalla yhdessä Horttokujan mikroluokassa myöhään illalla jokusen jutun, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Sen jälkeen menimme Imamin keinutuoliin istumaan ja odottamaan valomerkkiä.

Viimeisen numeron viimeisenä tehty paavi-liite oli testamenttimme, joka nauratti ilmeisesti lähinnä tekijöitä. Palaute kaikista numeroista oli kuitenkin pääosin ilahtunutta. Kukaan ei suoraan sanonut mitään kielteistä, emmekä kuulleet erityisen nyreitä kommentteja myöskään vakoojiemme kautta.

Samsaran tekeminen oli ihan hauskaa, ja edelleen se muistuttaa ainejärjestön aktiivien kanssa vietetyistä mukavista hetkistä, mutta enimmäkseen se tuo mieleen muistoja Ilkasta, joka kolme vuotta myöhemmin päätti elämänsä oman käden kautta.

Lehden tekoa voi kuvata niin, että jos Ilkka oli Nick Cave, minä olin Mick Harvey. Ilkalla oli ideoita, minä olin tyytyväinen rooliini hienosäädön toteuttajana. Samsara oli enemmän Ilkan näköinen, kun taas minä varmistin ratkaisuillani, että siitä tuli juuri sopivasti hänen näköinen. Yksin ei kumpikaan olisi lehteä tehnyt, eikä ilman avustajia, jotka hihasta nykimisen jälkeen suostuivat kirjoittamaan. Kenenkään egotripiksi lehti ei muodostunut – se oli meille tärkeää.

Jos pääsette käsiksi vuoden 1995 lehtiin, katsokaa erityisesti kuvitusta. Tuolloin oli vaikea saada tasokkaita kopioita yliopiston kopiokoneilla. Digikameroita ja kuvankäsittelyohjelmia ei ollut. Netistä ei löytynyt mielin määrin kuvamateriaalia – itse asiassa yksikään vuoden 1995 Samsaran kuvista ei ole peräisin netistä. Osa kuvituksesta on peräisin vinyylihyllystäni, osa sarjakuvista ja muista kuvakirjoista. Merkittävin ja tyylikkäin osa on kuitenkin Ilkan kynästä. Osan muualta otetuista kuvista Ilkka muokkasi, täydensi ja viimeisteli itse. Kuvat olivat meidän tapamme kommentoida juttuja ja luoda niille uusia assosiaatioita. Niitä valikoidessa nauroimme paljon.