50 vuotta uskontotiedettä

Kun Turun yliopiston 50-vuotias uskontotiede ja samanikäinen Suomen Uskontotieteellinen Seura juhli synttäreitään, kirjoitimme yhdessä professori Veikko Anttosen kanssa oppiaineen pienen tekstin, jonka Turun Sanomat julkaisi 23.12.2013 toisella otsikolla.

Painettu otsikko oli Uskonnosta tullut maailmanpolitiikan keskustelunaihe. Tässä on teksti myös sähköisenä ja editoimattomana versiona. Valitsemamme otsikko on tosiaan toimituksen muokkaamaa yksinkertaisempi ja ehkä tylsempi, mutta käytän sitä tässä, koska juhla oli alkuperäinen syy kirjoittamiselle.

*

50 vuotta uskontotiedettä

Suomalainen uskontotiede viettää kuluvana syksynä olemassaolonsa viidettäkymmenettä merkkivuottaan. Tieteenalan harjoittajia yhdistävä kaksikielinen tieteellinen seura, Suomen Uskontotieteellisen Seura, Religionsvetenskapliga Sällskapet i Finland perustettiin syksyllä 1963. Uskontotieteelle avautui samana syksynä toinenkin mahdollisuuksien ikkuna kun filosofian tohtori Lauri Honko (1932–2002) nimitettiin uskontotieteen ja kansanrunoudentutkimuksen professoriksi Turun yliopistoon.

Merkkivuoden kunniaksi Suomen Uskontotieteellinen Seura järjesti 13. joulukuuta juhlaseminaarin Turun yliopistossa. Seminaarin kansainväliset ja kotimaiset puhujat nostivat näkyville tieteenalan erilaisia paikantumisia pureuduttaessa kulttuurien, uskontojen, ideologioiden ja maailmankuvien eroavuuksiin ja yhdentymisiin globalisaation, muuttoliikkeiden, ylirajaisuuden ja toisistaan riippuvaisten markkinoiden lähentämässä maailmassa.

Uskonnon uusi näkyvyys

Jos maailma muuttui syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen, muuttui myös akateeminen uskonnontutkimus. Uskontotiede on Suomessa kuten muuallakin maailmassa ajankohtaisempi kuin koskaan aiemmin sen akateemisen historiansa aikana. Uskonnosta on tullut maailmanpolitiikan keskustelunaihe samalla kun kokonaisvaltaisempi henkisyys ja vastuu omasta hyvinvoinnista on astunut perinteisen protestanttisen ”kirkko, kappeli, seurakunta ja hautausmaa” uskonnollisuuden rinnalle. Toisin kuin maallistumiskehityksen ennustajat arvioivat, uskonnon merkitystä koskevat keskustelut ja uskonnollisen retoriikan näkyvyys politiikanteossa ovat hallinneet uskonnon medianäkyvyyttä.

Vaikka yhtäältä näyttää siltä, että Suomessa ja monissa muissakin Euroopan maissa valtakirkkojen asema on heikentynyt, uskontotieteilijät ovat tunnistaneet tilanteessa kolme tärkeää haastetta. Kriisi on saanut kirkot kehittämään uusia toimintamuotoja ja terävöittämään viestintästrategioitaan. Kirkon ulkopuolinen ja eri perinteistä ammentava uskonnollisuus on hieman vahvistunut yksilöllistymistä suosivan kulttuurin eetoksen mukaisesti. Uskonnottomuus ja uskontokritiikki ovat tulleet entistä näkyvämmäksi myös Suomessa. Näiden ilmiöiden ymmärrettäväksi tekeminen ja selittäminen ovat osa nykypäivän uskontotieteellistä asiantuntijuutta. Kun arvioimme tämän päivän tilanteesta käsin oppialan akateemisten uranuurtajien työtä ja kannanottoja, huomamme, että jalustalle nostamamme klassikot elivät verrattain yhdenmukaisessa yhteiskunnassa, jossa yksi uskonto oli hallitsevassa asemassa.

Uskonnollinen monimuotoisuus lisääntyy

Vaikka perinteet velvoittavat eri uskonto- ja aatesuuntien kannattajia kaikkialla maailmassa, elämäntapavalintojen ja katsomusten monimuotoistuminen väistämättömästi lisääntyy muuttoliikkeiden, informaation globalisoitumisen ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvien kohtaamisten myötä. Monimuotoistuminen merkitsee arvoja koskevan neuvottelun lisääntymistä, mikä pakottaa myös uskontotieteen harjoittajat teroittamaan työkalujaan. 

Siinä missä alan uranuurtajat tutkivat kansanomaisia uskomuksia ja tapoja kylä- tai heimoyhteisöissä, nykypäivän uskontotieteen keskeistä tutkimuskenttää ovat eri mediat ja niiden lakkaamaton informaatiovirta. Ihmiset jäsentävät omia arvojaan ja käsityksiään mediasisältöjen kautta, mutta myös osallistuvat aktiivisesti mediayhteisöihin, joissa uskonnollisuudelle kehittyy uudenlaisia näkyviä ja näkymättömiä rajoja sekä kasvokkaiskohtaamiset ylittäviä toimintamuotoja.

Valo loistaa Turusta

Ennen kuin uskontotieteestä tuli itsenäinen yliopistollinen oppiala sen pioneerit edistivät uskontoperinteiden tutkimusta muiden tieteenalojen professoreina. Tieteenalan uranuurtajien tutkimukset eivät välttämättä ole vain tieteenhistoriaa, vaan voivat ohjata tutkimuskohteiden valintaa ja kysymysten muodostamista myös nykypäivänä. Painotukset kuitenkin vaihtuvat yhteiskunnan muuttuessa.

Åbo Akademin filosofian professorina vuosina 1918‒1932 toiminut sosiaaliantropologi Edvard Westermarck oli moraalifilosofina uskontotieteen uranuurtaja ja suunnannäyttäjä Suomessa. Samoin oli hänen oppilaanaan aloittanut Uno Holmberg–Harva, joka kiinnitettiin Turun yliopistoon vuonna 1926 sosiologian professoriksi. Westermarckin avioliittoinstituution ja Harvan naimatapojen historiaa koskevat tutkimukset voidaan kytkeä tämän päivän polttaviin kysymyksiin parisuhdelaista ja sukupuolineutraalista avioliitosta. Westermarck, Harva, Rolf Lagerborg ja K. Rob. V. Wikman loivat Turkuun vahvan yhteiskuntaan, kulttuuriin, uskontoon ja filosofiaan painottuneen tieteenperinteen.

Tähän perinteeseen ankkuroitui myös osaltaan Lauri Honko, joka loi Turkuun uskontotieteen tutkimusmenetelmien kehittelyyn painottuvan koulukunnan. Kun Hongon oppilas ja työtoveri, Helsingin yliopiston pitkäaikaisena uskontotieteen professorina toiminut Juha Pentikäinen puolusti väitöskirjaansa pohjoismaisesta lapsivainajaperinteestä Turussa toukokuussa 1968, hänen vastaväittäjänsä akateemikko Martti Haavio totesi respondentilleen karonkkapuheessaan: ”Valo loistaa Turusta koko Pohjolaan ja seuraavina vuosina sen säteilyn voimasta seestyy uskontotieteen asema maassamme, siitä olen varma”. 

Martti Haavion visio kävi kirjaimellisesti toteen kun professori Honko toi Turun maailman uskontotieteen polttopisteeseen järjestämällä elokuussa 1973 kansainvälisen metodikonferenssin. Tuolloin Suomen Uskontotieteellinen Seura vietti kymmenvuotisjuhliaan. Vaikka konferenssissa käsiteltiin pitkälti tieteenalan sisäisiä kysymyksiä, aikakauden kansainvälisten kärkitutkijoiden saaminen Turkuun pienen tieteellisen seuran ponnistuksella oli merkittävä saavutus. 

Vaikutus ei jäänyt kertaluonteiseksi. Seura on yhteistyössä Donner-instituutin kanssa jatkanut kansainvälisten uskontotieteellisten konferenssien sarjaa nyt viidettä vuosikymmenettä ja huolehtinut menestyksekkäästi tutkijakoulutuksesta Åbo Akademin, Turun ja Helsingin yliopistojen uskontotieteen oppiaineiden kanssa. Kolmen yliopiston uskontotieteen yksiköt ovat 50 vuoden aikana tuottaneet pitkälti toista tuhatta maisteria. Tohtorienkin määrä nousee jo likemmäs sataa.

Uskontojen asiantuntijuuden uusien haasteet 

Kaikki edellä mainitut haasteet tarkoittavat, ettei syntymäpäiväsankari voi lepäillä laakereillaan. Muutama sata vuotta sitten kehittynyt moderni uskonnon käsite edesauttoi maallisten kansallisvaltioiden syntyä ja kolonialismia, mutta nykypäivänä ”uskonto” tulee suurennuslasin alle yhteiskunnan reagoidessa kasvaneeseen monimuotoisuuteen. Pohdinnat siitä, miten suhtautua uskonnollisiin symboleihin julkisessa tilassa ja mitkä symbolit – hunnut, kaularistit tai Suvivirsi – määrittyvät uskonnollisiksi ja mitkä muuten vain perinteeksi, on mediassa ja oikeussaleissa pohdittu aihe.

Olemme nykypäivänä tilanteessa, jossa yksikään uskonto tai muu katsomus ei voi ottaa omaa asemaansa itsestäänselvyytenä. Kaikki joutuvat ottamaan osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa neuvotellaan eri ryhmien roolista, arvosta ja oikeuksista. Tieteenalan alkutaipaleen klassiset kysymykset uskonnon roolista ihmisen lajikehityksessä, uskontojen ja myyttien synnystä, leviämisestä ja sosiaalisista tehtävistä ovat edelleen tärkeitä, mutta 50-vuotiaan suomalaisen uskontotieteen asiantuntijuus ja osaaminen määrittyy yhä selvemmin myös kykynä käsitellä kriittisesti ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä.