Digihiki ja mediakonvergenssi

Kun on viettänyt aikaa tutkimalla uskontoa mediassa, on välillä syytä päivittää osaamistaan digimediaa koskevilla keskusteluilla. Siihen tuli oiva tilaisuus, kun Lontoossa tuli vastaan käytettynä Graham Meiklen ja Sherman Youngin Media Convergence: Networked Digital Media in Everyday Life (2012). 

Kuten niin monien muiden teosten kohdalla, suuri osa tästä tuli luettua lentokoneessa ja lentokentillä. Itse teksti tuli kirjoitettua junassa matkalla Berliinistä Leipzigiin.

Teos on johdatteleva katsaus, jossa esitellään tutkijoiden käsitteitä ja näkemyksiä sekä tarjotaan suuri määrä esimerkkejä. Tekijät eivät aja vahvasti yhtä oikeaksi katsomaansa linjaa, mutta ottavat selkeästi kantaa, kun ajattelevat jonkin käsitteen tai näkemyksen olevan heikko tai väärä.

Kun en ole sellainen spesialisti, joka juoksisi jokaisen uuden tämän alan käsitteen perässä, olin myönteisesti yllättynyt, miten selkeästi Meikle ja Young esittelevät ja arvioivat alan keskustelussa (ja yhtä lailla arkipuheessa) viliseviä käsitteitä, kuten remediaatio, remix, multimedia ja transmedia. Heidän päätavoitteensa on kuitenkin selittää, mitä on mediakonvergenssi ja mitä se tarkoittaa eri tasoilla käyttäjistä suuryrityksiin ja valtioihin.

Tekijät hylkäävät uusmedian ja digitaalisen median käsitteet. Kun on vaikea sanoa, milloin uusi ei enää ole uutta, on parempi hyllyttää käsite. Kun myös perinteinen massamedia on ainakin osittain digitaalista, ei termi erottele, joten myös digitaalisen median käsite voidaan laittaa syrjään, erityisesti jos sillä yritetään tehdä ero ei-digitaaliseen mediaan. Sen sijaan mediakonvergenssi on heidän suosimansa käsite, jolla yksinkertaisesti tarkoitetaan aikaisemmin erillään olleiden medioiden tulemista yhteen. Konvergentti media on siten verkostoitunutta digitaalista mediaa.

Meikle ja Young kritisoivat mielestäni uskottavasti yhtä mediakonvergenssista kirjoittanutta tutkijaa, Henry Jenkinsiä, siitä, että aktiivisten faniyhteisöjen tutkimus hallitsee hänen teoretisointiaan. Aktiivifanien toimet eivät kuitenkaan ole tavanomaisia esimerkkejä mediakäytöstä. Siten Jenkinsin näkemyksiä sovellettaessa on tehtävä aktiivista käännöstyötä. On selvitettävä, miten ja missä määrin ne istuvat muihin kuin aktiivisiin faneihin.

Koska olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, miten uskonnon ja median tutkimuksessa digi-innostus on saanut toiset vähättelemään valtavirran mediatalojen tuottaman sisällön tarkastelua, Meikle ja Young tarjoavat tukea näkemykselleni.

He esittävät, että vaikka internet tarjoaa mahdollisuuden käyttää useita lähteitä, Yhdysvalloissa 21 prosenttia kertovat saavansa valtaosan uutisistaan yhdestä lähteestä. 57 prosenttia vastasi saavansa uutisensa vähintään kahdesta ja maksimissaan viidestä lähteestä. Tutkimuksen mukaan Twitterissä uudelleen twiitatuista linkeistä 72 prosenttia oli peräisin muutamista valtavirran mediataloista. Jopa blogosfääriä hallitsevat muutamat erittäin suositut kirjoittajat: lukijat eivät surffaa yhdestä blogista toiseen. Nämä ovat olennaisia uskonnon kannalta siksi, etteivät läheskään kaikki ihmiset aktiivisesti etsi uskontouutisointia – moni tyytyy yhteen lähteeseen, joka on usein jokin suuri mediaorganisaatio. Siksi aktiivisten uskontosisältöjen etsijöiden ja heidän mediakäyttönsä tutkimus ei yksinkertaisesti riitä, jos halutaan ymmärtää uskonnon ja median kytköksiä.

Sen sijaan uutta myös uskontouutisoinnin kannalta on se, että perinteinen lehden uutispaketti on pirstoutunut. Kun ihmiset lukevat uutisensa yhä useammin linkkeinä, he pikemminkin etsivät haluamansa ensiksi ja jatkavat niin pitkään kuin huvittaa, mutta verkossa he eivät yleensä lue perinteisten sanomalehtien tapaan jäsennettyjä ja pakattuja uutiskokonaisuuksia. Lisäksi uutisiin törmätään jaettujen linkkien kautta ja ihmiset itse jakavat linkkejä (tosin linkeistä valtaosa vie suuriin mediataloihin). Uutisiin tulee myös keskustelu-ulottuvuus perinteisestä eriytyneestä mediasta poikkeavalla tavalla. Keskustelu-ulottuvuus tarkoittaa esimerkiksi uutisen perässä olevia kommenttiketjuja, mutta ehkä vielä tärkeämpää on se keskustelu, jolla esimerkiksi Facebookiin linkitettyä uutista ruoditaan ja tulkitaan.

Meikle ja Young eivät esitä mitään radikaalia tulkintaa. Sen sijaan teoksen vahvuus on maltillisessa mediakonvergenssin introdusoinnissa ja erittelyssä. Siinä yli-innokkaiden digihiki kuivuu, vaikka tekijät näkevätkin mullistusten tapahtuneen ja jatkuvan.