Kesälukemiset (2024)

Otsikko viittaa kesään, mutta listassa on jo keväällä luettuja. Ja menipä jokunen alkusyksyyn saakka. Ylipäätään lukutahti on ollut toivottoman hidasta. Kevääseen osui paljon töitä ja kesä ”myöhästyi” hiukan. Lisäksi muutto ja muu elämä on sekoittanut arjen ja loman joksikin epämääräiseksi touhuiluksi. Listalta puuttuu myös parin käsikirjoituksen arvioinnit. Toinen niistä vei koko heinäkuun. Niiden lukemisesta olisi kiva kirjoittaa, mutta etiketti sanoo, ettei se ole toivottavaa ennen kuin teokset on julkaistu. Jotain jo julkaistua on kuitenkin luettu. 

 

Nick Couldry & Andreas Hepp (2017) The Mediated Construction of Reality

 

Tekijät argumentoivat, että sosiaalisen maailman rakentuminen tulisi ymmärtää lähtökohtaisesti mediavälitteiseksi (kun medialla tarkoitetaan teknologisia kommunikaatiovälineitä), erityisesti nykyisenä ”syvän mediatisoitumisen” aikana. Heidän mukaansa sosiaalisen konstruktion lähtökohtana ei voi olla (enää) Umwelt, arjen suorat kokemukset. Tämä ei sinänsä ole kovin kiistanalainen näkemys, mutta eipä sitä ole tässä mitassa aikaisemmin tietääkseni esitetty. Lisäksi sillä tulisi olla jotain vaikutusta siihen, miten yhteiskuntateoriaa kirjoitetaan ja opetetaan tulevaisuudessa (eli kytketään median merkityksen pohdinta osaksi yhteiskuntateoriaa). Itselleni ehkä tärkeintä teoksessa kuitenkin on se, miten tekijät hahmottavat median merkityksen eri tavoin kuin moni muu tutkija. Heille mediatisaatio (mediatization) on tärkeä käsite, pelkkä medioituneisuus (mediation) ei riitä. Mediatisaatio ohjaa hahmottamaan median ja muun sosiaalisen maailman vuorovaikutteista rakentumista niin, että suhteet kumuloituvat ja intensifioituvat digitalisaatiossa (mekanisaation ja sähköistymisen jälkeen) niin sanotun syvän mediatisoitumisen aikana. He kuitenkin tekevät pesäeron esimerkiksi Stig Hjarvardin mediatisaatiokäsitykseen, sillä he irtisanoutuvat ajatuksesta, jonka mukaan mediatisaatioon kuuluu (eurooppakeskeisesti) ajatus semiautonomisesta mediainstituutiosta. Tällöin Hjarvardin teoriassa oleva rohkea väite mediainstituution kasvavasta vallasta modernissa yhteiskunnassa myös vesittyy ja mediatisaatiosta tulee testattavan teorian sijaan teoreettinen käsite, joka vain yleisemmin ohjaa pohtimaan monenlaisten medioiden kaikkiallista roolia sosiaalisessa todellisuudessamme. 

 

Russell T. McCutcheon (2005) Religion and the Domestication of Dissent 

 

Luin teoksen uudestaan. Paljastan tässä syyn: arvioin kustantajalle, kannattaisiko siitä tehdä uusi laitos ja millaisin muutoksin. Normaalisti en paljasta syytä, mutta koska arvioni on myönteinen ja nimeni on oletettavasti myös tekijän tiedossa, en näe mitään erityistä estettä asiasta kirjoittamiselle blogikontekstissa. Yksinkertaisesti ajattelen, että tämä on unohdettu esseistinen helmi. Oikeastaan unohdin itsekin kokonaisuuden näkökulmasta, vaikka olen palannut useita kertoja alleviivauksiini. Lyhyehkö teos näyttää erilaisten esimerkkien avulla hienosti, millaisin ongelmallisin tavoin tutkijat ja ympäröivä yhteiskunta jäsentää uskontoa. Lisäksi se tarjoaa työkaluja tutkia uskontoa koskevia diskursseja ja niiden vaikutusta yhteiskunnassa. Tätä varmaan pidetään tekijänsä vähemmän tärkeänä teoksena, mutta tämän kierroksen jälkeen en ainakaan itse ajattele niin. 

Michael Lewis (2018) The Fifth Risk

 

Tämä jäi käteen heräteostoksena Heathrow’n lentokentältä. Luin teoksen saman tien. En ole seurannut ilmeisen tunnettua kirjoittajaa sen kummemmin, mutta tämä käsitteli Yhdysvaltain sekavaa vallanvaihtoa Trumpin noustessa presidentiksi 2016. Siitä epämääräisyydestä, suuresta holtittomuudesta ja valmistautumattomuudesta päästään tarkastelemaan, mitä kaikkea hallituksen erityisosastot tekevät. Yksinkertaisesti: ne tekevät yhteiskunnan toimivuuden kannalta elintärkeitä asioita, ja osastojen organisoinnin retuperälle jättäminen on potentiaalisesti katastrofaalista jopa lyhyellä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä se voi johtaa jopa yhteiskunnan romahtamiseen. Tämä tulee selväksi kirjasta, joka on näennäisen tylsästä aiheesta huolimatta paikoitellen todella vetävä ja kutkuttava. Nimi tulee riskien hierarkiasta, jossa viides yhteiskuntaa ja (Yhdysvaltain) hallitusta uhkaava riski on huono projektinhallinta. 

 

Mikko Kuustonen (2021) Omaelämäkerta 

 

Tämä lähti mukaan alennuslaarista kahdella eurolla. Siinä on hyvää ja huonoa. Hyvää: Kuustosen henkilökohtainen tarina on aidosti kiinnostava. Kaivoskaupungin kasvatti, joka löytää identiteettinsä viidesläisyyden parista, tulee uskoon ja alkaa gospelmuusikoksi Pro Fiden laulajana, on työni ja miksei nuoruuteni kannalta tärkeä. Itse kuulin Kuustosesta vasta Q.Stonen kohdalla ja sitten soolouran alussa hän oli jo täysin tuttu nimi. Kävin keikallakin jossain seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa. Myöhemmät vaiheet ovat nekin mielenkiintoisia, mutta eivät minulle aivan niin olennaisia. Lisäksi herkistyin Akateemisen Starbucksissa teosta silmäillessä siinä vaiheessa, kun Kuustonen kertoo äitinsä kuolemasta. Teoksessa on myös huonoa. Kuustonen on sietämättömyyteen asti ”kiitollinen”. Sanaa käytetään toistuvasti varsinkin kirjan loppupuolella. Se ei vielä ole suuri synti. Itseäni alkoi kuitenkin ärsyttää elinkautista rippi-isosen katsetta elävä Kuustonen, joka terapoi 24/7 eikä ole kuullutkaan yhteiskuntarakenteista ja politiikasta. Yhteiskunta katoaa yksilön sisäisiin koettelemuksiin, joiden käsittelyn kehyksessä on yli-ikäisen rippi-isosen resurssit. Kuustonen on näennäisesti avoin – paikoin lukijasta niin tuntuukin Mikon itseruoskintaa seuratessa – mutta lopulta siinä ei paljasteta juuri mitään. Kenestäkään toisesta ei sanota mitään kielteistä. Ehkä se on hyvä ratkaisu suhdeverkoston ylläpidossa, mutta jättää pinnaltaan avoimesta käsittelystä hitusen pahvisen jälkimaun. Jos kuitenkin keskittyy kirjan hyviin puoliin, niin olen todella iloinen, että venkoiluni ostopäätöksessä päätyi shoppailun hyväksi. 

 

Mike McGonigal (2007) Loveless (My Bloody Valentine) 

 

Vuonna 1991 julkaistua My Bloody Valentinen erinomaista kakkoslevyä ympäröi mystisyyden aura ja huhujen tiheä pilvi. Levyä käsittelevä kirja on ilmestynyt laadultaan hyvin vaihtelevassa 33 1/3 -sarjassa. Teos ei kuulu sarjan parhaimmistoon, sen uskallan sanoa otantani perusteella. Ei se heikoinkaan ole. Korkeintaan kolme tähteä. Se valottaa asetelmia ja purkaa joitain myyttejä – erityisen hyvää on yhtyeen aivojen Kevin Shieldsin haastatteleminen tätä teosta varten. Kirjoittajasta itsestään tulee melko kielteinen kuva, omahyväinen. Mitään mullistavaa teos ei sisällä, eikä se mielestäni avaa kuuntelukokemusta merkittävällä tavalla. Tärkeintä varmaan on se, että Shields ei välttämättä ole se mielikuvien sekopäinen ja käsittämätön nero, vaan työteliäs visionääri. Eikä yhtyettä koskevissa käsityksissä kannata luottaa Creation-yhtiön pomon viljelemiin näkemyksiin, vaikka ne mystisyyden auraa ovatkin omalta osaltaan rakentaneet. 

 

John Higgs (2022) Love and Let Die: Bond, The Beatles and The British Psyche 

 

Teos kuljettaa vierekkäin ja limittäin Beatlesin ja Bondin tarinaa. Beatles on rakkaus ja Bond on kuolema. Okei, en usko käsittelyn kertovan mitään merkittävää ”brittiläisestä psyykeestä”, mutta se tarjoaa oikein hyvän katsauksen molempiin pääkohteisiinsa. Luin sen Bondin vuoksi, mutta opin lisää myös Beatlesista. Bondinkin osalta teoksessa oli itselleni paljon uutta tietoa, jota ei puhtaasti Bondiin keskittyvissä kirjoissa ole. Sikäli kyse ei ole pinnallisesta tarkastelusta, vaan hyvin aiheisiinsa perehtyneestä tekstistä. Rinnastuksetkin ja yhteydet kohteiden välillä ovat oivaltavia, vaikka ei siitä mitään syvällistä akateemista analyysia muodostukaan. 

 

Tomi Kiilakoski (toim.) (2024) Katsomusaiheita 

Tämä teos on tuoreimman Nuorisobarometrin tulosten pureskelua. Niistä on käyty julkista keskustelua, enkä tässä lähde ruotimaan löydösten yksityiskohtia. Karkeasti sanottuna tulokset vahventavat käsitystäni siitä, että nuorten aikuisten parissa uskonnottomuudesta on tullut uusi normaali. Kaikenlaisia määrällisesti vähemmän merkittäviä mutta yhteiskunnallisesti kiinnostavia muutoksia on näkyvissä suuren kuvion lisäksi. Yksi näistä on nuorten miesten siirtyminen konservatiiviseen suuntaan. Yksi laajempaa tutkimuskeskustelua ansaitseva aihe olisi huomio uskonnon ja (koetun) hyvinvoinnin yhteydestä ja siitä löydöksestä, että nuorilla paras hyvinvointi on uskonnollisilla arvokonservatiivisilla naisilla. En ole täysin vakuuttunut siitä, että kyse on uskonnosta. Kyse vaikuttaisi olevan pikemminkin siitä, että jos identiteettipositio on etäällä keskimääräisestä, koettu hyvinvointi on heikompaa. Hyvinvointi on heikointa ei-uskonnollisilla arvokonservatiivisilla; kanta, joka asettuu kauaksi ei-uskonnollisen prototyypistä eli jos olet uskonnollinen, konservatiisuus tukee hyvinvointia; jos olet ei-uskonnollinen, konservatiivisuus heikentää hyvinvointia. Kokonaisuus tarjoaa oikein hyvän paketin nykypäivän uskonnollisuudesta suomalaisten nuorten parissa. 

 

Isabella Kasselstrand, Phil Zuckerman & Ryan Cragun (2023) Beyond Doubt: The Secularization of Society 

 

Kirjassa argumentoidaan, että sekularisaatioteoria pitää paikkansa. Se ei tarkoita, että uskonnot katoaisivat tai että suunta olisi väistämättä uskonnollisuuden heikentyminen. Sekularisaatioteoria pitää paikkansa, kunhan tietyt ehdot täyttyvät (mm. institutionaalinen eriytyminen ja rationalisoituminen – ylipäätään se, mitä tavataan kutsua modernisoitumiseksi). Kaikkein tärkein maallistumista edesauttava tekijä on uskonnollisen sosialisaation heikentyminen. Kaikesta tästä olen tekijöiden kanssa samoilla linjoilla. Teoksen heikkoutena on sen keskittyminen yksilön uskonnollisuuteen ja sen mittaamiseen. Nimittäin sillä saralla sekularisaatio on ”beyond doubt”, jos uskonto jollain mielekkäällä tavalla määritellään sellaiseksi, joka joko on tai ei ole ja jota voidaan tutkia määrällisesti. Sen sijaan yhteiskuntien organisoitumisen tasolla sekularisaation toteutuminen on joko triviaalia (teokratioita ei ole maailmassa kovinkaan montaa) tai erittäin monimutkaista: sekularismi (poliittinen kanta, jossa millekään uskonnolle ei anneta etuoikeuksia yhteiskunnassa ja jossa pyritään heikentämään uskontojen lobbausmahdollisuuksia) tuntuu voivan käytännössä melko huonosti myös niissä yhteiskunnissa, joissa uskonto on teoriassa erotettu valtiosta. Jos joku kirja on leimallisesti anti-Stark (kuuluisaa uskontososiologia Rodney Starkia vastaan), niin se on tämä. 

 

Hanna Kuusela (2024) Syytös 

 

Totuuspohjainen ja samalla hyvin omakohtainen selonteko yliopistomaailman muutoksista. Akateemisen maailman tuulista ja yhteiskunnallisista ongelmista kiinnostuneille tämä on erinomainen herätys. Tosin akateemista maailmaa tunteville suuri osa on tuttua kamaa. Detaljitasolla voisin nupista tulkintaerimielisyyksistä. Voisi myös kysyä, ovatko näkemykset kirkkaampia potilaan diagnoosissa kuin parantamisessa. Mutta suuressa kuvassa tämä on tärkeä puheenvuoro, jonka viesti ongelmista (”syytös”) ei rajoitu käsittelyn ytimessä olevaan yliopistoon (Tampere) ja sen surullisenkuuluisiin muutosjohtajiin. 

 

Izabela Wagner (2020) Bauman: A Biography 

 

Hengästyttävän yksityiskohtainen elämänkerta sosiologi Zygmunt Baumanin monin tavoin merkittävästä ja merkillisestä elämästä. Tässä ei käsitellä tarkasti Baumanin ajatuksia. Ja se, mitä tarkastellaan, ei vakuuta: Wagner ei ole Baumanin ajatusten tuntija. Mutta hän osaa analysoida poikkeuksellisen hyvin Puolan yhteiskuntaa ja sen historiaa Baumanin elämän ajalta. Teos kuvaa Baumania henkilönä tarkasti ja sitoo yksilön upeasti sosiaalisten kontekstien muutoksiin. Juutalainen Bauman pääsi pakoon natseja Neuvostoliittoon, nousi kommunistisessa Puolassa armeijassa korkealle, kunnes siirrettiin syrjään. Yliopistossa meni hienosti, kunnes antisemitismi nosti taas päätään Puolassa. Baumanista tuli epätoivottu henkilö, joka menetti työnsä ja kansalaisuutensa. Bauman meni Israeliin muutamaksi vuodeksi, mutta hän ei ollut sionisti. Hän lähti pian Englantiin, Leedsiin, jossa hän teki akateemista uraansa. Eläköidyttyään hänestä tuli maailmankuulu ajattelija ja uskomattoman tuottelias kirjoittaja. Tässä teoksessa yhdistyvät maailmanhistorialliset tapahtumat (toinen maailmansota, kommunistiset ajat jne.) ja mahdollisuus kurkistaa Baumanin yksityiselämään seesteisempinäkin aikoina. Teoksen todellinen pahis on Puola! 

 

Judith Butler (2024) Who’s Afraid of Gender? 

 

Maailmankuulu sukupuoliteoreetikko analysoi kriittisesti anti-gender -liikettä ja sen erilaisia ulottuvuuksia TERFeistä (trans-exclusionary radical feminism) erilaisiin kristillisiin sukupuoliroolien luonnollisuuden puolesta kamppaileviin toimijoihin. Analyysi on selkeää ja kirkasta. Sukupuolen luonnollisuuden ja muuttumattomuuden puolesta kamppailevat pyrkivät lopulta rajaamaan toisten määrittelyoikeutta ja mielekkään elämän ehtoja. Kyse ei ole ”vain” sukupuolesta. Sen sijaan anti-gender -liikehdinnässä kytkeytyvät toisiinsa useat konservatiiset ja autoritaariset virtaukset, joilla on tällä hetkellä suuri vaikutusvalta monissa yhteiskunnissa. Mukana on myös fasistisia elementtejä. Itse pidin erityisesti siitä, miten Butler argumentoi, ettei ns. ”gender-ideologia” ole länsimaisen valkoisen kolonialismin vientituote, sillä sukupuolen rajaaminen kahteen pysyvään ei ole alkuunkaan vakio ei-moderneissa yhteiskunnissa. Teos myös muistuttaa, ettei se nykyinen paavi ole mikään liberaali kultamussukka.

Kesälukemiset, heinäkuu

Lanegan, Mark (2021) Devil in a Coma: A Memoir 

Jos Laneganin oikeat muistelmat, Sing Backwards and Weep (2020), oli oikeasti korkeatasoinen musiikkikirja, tätä seuraavaa liparetta ei olisi pitänyt julkaista. Siinä on muutama sivu koronamuistelmia sairaalasta ja pari runontynkää. Edellisessä kirjassa Laneganista välittyy sympaattisella tavalla epäsympaattinen kuva, nyt vain epäkiinnostavan mu**un. 

Copeman, Jacob & Schulz, Mascha toim. (2022) Global Sceptical Publics: From Non-Religious Print Media to ‘Digital Atheism’ 

Tämä on ensimmäinen toimitettu teos, joka käsittelee ateismin/uskonnottomuuden ja median keskinäissuhteita. Sen näkökulma painottuu vahvasti media-antropologiaan ja -etnografiaan, jossa seurataan, mitä ihmiset tekevät somessa ja miten se on osa heidän elämäänsä. Sellaisia tapauksia teos esittelee ympäri maailman. Mukana on myös teoretisointia, mutta muutama puute on silmiinpistävä: teoksessa ei käsitellä journalismia ja valtavirtamediaa, eikä siinä ole tapaustutkimuksia ateismin ja/tai ateistien mediarepresentaatioista. Eikä somen ja muun valtajulkisuuden suhteita tematisoida syvällisesti. Puute on mielestäni merkittävä, koska itse tutkin näitä edellä mainittuja. Muutama teksti viittaa julkaisuihini, mutta tällaisessa teoksessa olisin kuvitellut, että tutkimukseni olisi noteerattu selvästi osana aikaisempaa tutkimusta jo johdannossa. Minulle teos on samanaikaisesti oikein hyödyllinen ja lisätutkimuksen tarpeesta muistuttava (ja juuri siitä näkökulmasta, mitä itse teen). 

Gross, Neil (2008) Richard Rorty: The Making of an American Philosopher 

Tässä on tavallaan kaksi kirjaa yhdessä. Yhtäältä teos on Richard Rortyn (1930–2007) elämäkerta vuoteen 1982 asti (siihen asti kun hän siirtyi Princetonista Virginian yliopistoon, ja jätti filosofian institutionaalisen kehyksen taakseen). Toisaalta teos on yritys rakentaa sosiologinen teoria intellektuaalisen position muodostumisesta Rortyn elämällä havainnollistettuna. Siinä missä edellinen oli parasta mahdollista kesälukemista (tai mitä tahansa lukemista), jälkimmäinen tuntuu sanovan raskaan teoreettisen apparaatin avulla vain vähän sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa ihan tavallisen elämäkerran tarinankerronnassa. Olisin mielelläni lukenut Rortyn elämästä myös vuoden 1982 jälkeen. Silti käsitellystä ajanjaksosta saa tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan Rortyn ajattelun painopisteiden muutoksista. 

Rusbridger, Alan (2020) News and How to Use It 

Guardianin päätoimittajana uraansa tehnyt Rusbridger on kirjoittanut muutamia journalismin tilaa käsitteleviä teoksia. Tämä on yksi niistä, organisoituna aakkosellisesti hakusanoihin. Osa toimii hyvin, toiset vähän heikommin, mutta kokonaisuus on kiinnostava katsaus journalismiin. Suurin osa esimerkeistä on Briteistä, joten jonkinlainen ymmärrys saarivaltakunnasta ja sen mediakentästä ryydittää mukavasti lukuinnostusta. Muutoin voi olla puuduttavaakin etsiä sitä pointtia yksittäisistä hakusanoista. Suosittelen kuitenkin journalismin tilasta kiinnostuneille. 

Saarela, Tommi (2021) Pave Maijanen: Elämän nälkä 

Maijasen soolotuotanto ei ole teekuppini. Silti 500-sivuinen teos Paven elämästä on kiinnostava kokonaisuus, koska mies on ollut mukana niin monessa. Inhimillisestä puolesta oli oikein kiva lukea, vaikka (vai: koska) Pave ei koskaan ollut rokkisekoilija (ehkä sellaisia kirjoja on luettu riittävästi). Musiikin osalta tuotantojutut ovat kirjan keskeistä antia, ei teknisessä mielessä vaan projekteina, joissa kohdehenkilö on ollut mukana (mm. Wigwam, Hurriganes, Dingo). Samoin Royals ja soolohommat, joista on saatu musiikkimaailmaan liittyviä kiinnostavia huomioita irti. Niistä diggailu ei vaadi Paven musan diggailua. Suosittelen Pave-fanien lisäksi niille, joita kiinnostaa suomalainen musiikkikenttä akselilla proge – bluesrock –popiskelmä – dingo – euroviisut – mestaritareenalla. Rockabillymuotia Pave inhosi, siitä on mukana muutamia pistäviä kommentteja. 

Newton, Richard & Touna, Vaia toim. (2023) Fieldnotes in the Critical Study of Religion 

Tässä on poikkeuksellinen tapa käsitellä uskontotieteen ja laajemmin uskonnontutkimuksen oppihistoriaa. Otetaan yksi lainaus klassikolta, lähdetään purkamaan sitä ja kuljetaan toisinaan yllättäviinkin suuntiin. Lopputuloksena on inspiroiva kokoelma, joka on samalla epätasainen. Mukana on muutama loistava käsittely, muutama oivaltava kuljetus klassikosta nykypäivän metodologisiin keskusteluihin ja muutama rohkea, lopulta epäonnistuva yritys. 

Lövheim, Mia & Stenmark, Mikael toim. (2021) A Constructive Critique of Religion 

Teoksessa käsitellään kritiikkiä sen arkimerkityksessä eli arvoarvostelmina eikä niinkään ilmiöiden mahdollisuusehtoina. Tarkoituksena on tunnustella, miten kritiikki voisi olla rakentavaa uskonnon yhteydessä. Mukana on muutamia tärkeitä artikkeleita ja muutamia itseäni vähemmän inspiroivia, teologisempia tekstejä. Teoksen yleinen linja vaikuttaa hylkivän vahvaa uskontokritiikkiä ikään kuin uskontomyönteinen uskontokritiikki olisi rakentavaa. Mutta tässä on lähtökohta, jota voitaisiin perata syvemmin: vaikka kritiikin tulee olla rakentavaa vaikuttavuuden maksimoinnin mielessä, miksi kritiikin tulisi olla kohdettaan rakentavaa? Siksi minulle teoksen syvin anti on yksittäisissä vahvoissa, pääosin tuttujen kirjoittajien artikkeleissa, jotka voisivat olla toisessakin kontekstissa. Näiden teemoina ovat mm. erilaiset ateistiset kritiikit (S LeDrew), laki erit. Kreikassa (E Fokas) ja Ruotsin radikaalioikeisto (P-E Nilsson).

Kesälukemiset, kesäkuu

Kesä on lomailun aikaa. Itselleni se on useimmiten myös lukemisen aikaa. Tämä kesä on ollut monella tavalla poikkeuksellinen, mutta jonkin verran aikaa on jäänyt myös kirjoille. Raapustan muutaman pienen ajatuksen luetuista. Aloitetaan kesäkuusta. (Heinäkuussakin on luettu jotain, mutta niistä sitten myöhemmin.) 

Campbell, Heidi & Bellar, Wendi (2023) Digital Religion: The Basics.

Teos sopii johdannoksi niille, joita mietityttää uskonnon asema digitaalisissa ympäristöissä. Tämä on ikään kuin Campbellin versio tutkimuskentästä (eikä siinä mitään, hän on eittämättä keskeinen nimi). Kritiikkiä muutamista asioista: ei määritellä uskontoa, lähdeluettelo on valitettavan huonossa jamassa, ei käsitellä ateismia ja uskonnottomuutta osana digitalisoitumisen kenttää, eikä kunnolla edes mahdollista digitalisoitumisen kontribuutiota sekularisaatioon. Sinänsä teos tuo esiin useita, enimmäkseen yhdysvaltalaisia tapauksia, joissa uskonnon ja digitaalisten ympäristöjen suhteet kietoutuvat keskeisesti toisiinsa. 

Nagle, Angela (2017) Kill All Normies: Online Culture Wars from 4chan and Tumblr to Trump and the Alt-Right. 

Ajankohtainen, lyhyehkö ja kriittinen teos internetin oikeistolaisista ja äärioikeistolaisista verkostoista sekä niiden toimintalogiikoista. Siitä paljon plussaa. Moitteita tulee maisteriopiskelijan tasoisesta kulttuuriteorian ja transgression käsittelystä. Myös nämä ”nietzscheläinen nihilismi” -läpät ovat suunnilleen samaa tasoa kuin äärioikeistolaisten omat analyysit. 

Fader, Ayala (2020) Hidden Heretics: Jewish Doubt in the Digital Age. 

Erinomainen ja perusteellinen kuvaus ”kaksoiselämää” elävistä hasidistijuutalalaisista (ultraortodokseista) – niistä jotka eivät hyväksy kaikkia yhteisön oppeja mutta salaavat sen suurimmalta osalta yhteisöä. Jos olet katsonut sarjan Unorthodox tai dokumenttielokuvan One of Us, tässä on samaa huomattavasti perusteellisemmin ja monipuolisemmin. Teos osoittaa, miten keskeinen netti on epäilijöille, mutta myös sen, miten pitkälle yhteisö on valmis menemään pelätessään verkon vaikutusta yhteisölle. 

Kallioinen, Sanna (2004) Rannalla merirosvon morsiamen kanssa. 

Tätä luin pitkin kevättä työhuoneella tyhjinä hetkinä. Opinnäytteeseen perustuvassa teoksessa käsitellään feministiteoreetikoita (mm. Braidotti, Daly, Haraway) suhteessa ei-länsimaisuuteen, erityisesti australialaisen kulttuurintutkijan Meaghan Morrisin kirjoitusten kautta. Kovin perusteellista synopsista Morrisin tuotantoon tästä ei saa – ehkä sitä itse hain. Teos sopii lähinnä niille, jotka haluavat pohtia maantieteellistä ja käsitteellistä etäisyyttä ja siihen liittyvää kuvittelukykyä (tai sen puutetta) suhteessa muutamiin olennaisiin feministiteoreetikoihin. 

Berardi, Franco ”Bifo” (2019) Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika.

Kuten muissakin Bifon teoksissa, tässä on runsaasti ajatuksia jokseenkin hiomattomassa muodossa. Bifon ajattelussa on hienoa pyrkimys päästä eteenpäin, ei katsoa taaksepäin esimerkiksi vanhaan vasemmistoon tai sen ajan varmuuksiin prekaarin tietotyön kontekstissa. Ympäröivät voimat tulisi valjastaa toimimaan parempaa kohti. Konkreettisena esimerkkinä tästä on automatisoituminen: ei sitä kannata vastustaa, vaan sen mukanaan tuomiin muutoksiin tulee löytää poliittinen ratkaisu, joka palvelee monia, ei harvoja. Tämäkin Bifon teos on runsaudensarvi, jonka jokaisesta tulkinnasta ei tarvitse olla samaa mieltä saadakseen kirjasta paljon irti. 

Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi (2011) Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia.

Jostain syystä teos on odottanut lukemistaan pitkään ja jostain syystä se löytyy hyllystäni kaksin kappalein. Teos on yllä mainitun Bifon tavoin uudenlaisen vasemmiston teoretisointia. Molemmissa tapauksissa Deleuze ja Guattari ovat keskeisiä suuntaviittoja Marxin jälkeiselle ajalle. Molemmissa myös kieltäydytään alistumasta vallitseville kehityskuluille; sen sijaan tarkoituksena on löytää niistä jo oleva potentiaali haikailematta eiliseen. Siinä mielessä teos ei ole paluuta Marxiin. Se on paluuta Marxiin siten, että Marxin tuotannosta löydetään joitain työkaluja nykytilanteen analysointiin niin, ettei analyysi näytä perinteiseltä marxilaiselta analyysilta. Paikoin tuodaan esiin oivaltavaa analyysia, paikoin mennään sloganeilla ja uholla, joka ei aina tee oikeutta kritiikin kohteelle. Eroja kahdessa viimeksi mainitussa teoksessa on esimerkiksi siinä, että Bifon tapa käsitellä Antonio Negriä on huomattavasti kriittisempi.

Mediakäytännöt ateistista kulttuuria rakentamassa

Olen viime aikoina työstänyt tutkimusaihetta, jossa kartoitetaan, miten ateismia käsitellään uutismedioissa ja populaarikulttuurissa. Laajaan aihepiiriin kuuluvat perinteiset joukkoviestimet (sanomalehdet, televisio, miksei radiokin), internet ja sosiaalinen media, elokuvat (fiktiiviset ja dokumenttielokuvat), televisiosarjat ja populaarimusiikki. 

Yksi merkittävä huomio on tullut tehtyä: aikaisempaa tutkimusta on surkean vähän. Siitäkin osa on minun kirjoittamaa (osa vasta ilmestymässä). Siksi oli iloista huomata, että Hannah K. Scheidtin Practicing Atheism: Culture, Ritual, and the Media in the Contemporary Atheist Network (Oxford UP, 2021) on ilmestynyt. Se on mukava lisä ohueen pinoon. 

Teoksessa käsitellään ateistisen verkoston kulttuuria Yhdysvaltojen kontekstissa, erityisesti erilaisten nettiaineistojen kautta. Yksittäiset luvut analysoivat verkossa julkaistuja ateistisia kääntymyskertomuksia, ateististen hahmojen representointia televisiosarjoissa, ateistista nettiviihdettä (meemejä, fanitaidetta, sarjakuvia – tekijän sanoin visuaalista kulttuuria), striimattuja ja tallennettuja debatteja sekä ateistisia vanhemmuusblogeja. 

Suurin anti on rikas ja yksityiskohtainen kuvaus, ei niinkään yksittäinen teoreettinen väittämä. Näistä osasista ei muodostu kovin yhtenäistä kokonaisuutta, siis sellaista, joka voitaisiin koota yhden suuren ja riittävän kiinnostavan väittämän alle, mutta yksittäisissä luvuissa on tärkeitä huomioita. Joissain luvuissa haluaisin haastaa tekijän valitseman viitekehyksen (esim. onko rituaaliviitekehys todella paras ateismidebattien tarkastelussa vai olisiko se ikään kuin täydentävä näkökulma?). Ja paikoin tekijän tapa haastaa aikaisempaa tutkimusta on lievästi väkinäistä. 

Mutta yhtä kaikki, teos on tarpeellinen lisä kasvavaan mutta toistaiseksi vielä niin ohueen tutkimuskenttään. Nostan esiin kaksi asiaa, jotka erityisesti ilahduttivat: 

1. Kirjoitin muutama vuosi sitten tekstin, jossa selvitin, mikä rooli medialla voisi olla ateistiksi tulemisessa (tai uskonnon hylkäämisessä). Ehdotin, että medialla on kätilön rooli (en käyttänyt tuollaista ilmaisua): tavallisesti media ei yksin riitä, vaan pitää olla offline-kohtaamisia, mutta media tukee prosessia. Ihmiset löytävät informaatiota ja emotionaalista tukea erityisesti internetistä ja somesta, jos sitä ei ole omassa asuinympäristössä. Scheidtin analyysi tarjoaa tähän hienoja esimerkkejä Yhdysvalloista, ja määrällisesti yli kolmasosassa ateistiksi tulemisen kuvauksista mainittiin jokin media (kirjat, podcastit, tube, tv-ohjelma, striimatut debatit). Hän myös korostaa, ettei ajatus ateismista ole aina ensisijainen, jolle sitten haettaisiin tukea, vaan ateistiset näkemykset kiertävät verkossa tehden ateismista varteenotettavan vaihtoehdon. 

2. Scheidtin analysoimat televisiosarjat, erityisesti House M. D. ja Bones, toistavat joiltain osin stereotypiaa ateistista tunteettomana tai sosiaalisesti rajoittuneena tieteilijä-misantrooppina, mutta toisaalta ihmiset pystyvät samaistumaan niihin tai ainakin pitämään hahmoista. Scheidt nostaa hyvin esiin myös sen, miten näin rakennetaan käsitystä ateismista: ateismi assosioituu sankaritieteilijään, jolle tiede tarjoaa elämää kannattelevan merkitysrakenteen, erotukseksi uskonnosta, joka mielletään tieteen ja ateismin vastakohdaksi. Tässä on paljon samaa kuin omissa analyyseissani ateistisista elokuvista ja dokumenttielokuvista, tarjoten näin vertailumateriaalia ja esimerkkejä sarjoista, joita en itse ole seurannut. 

Tutkimukset, jotka keskittyvät nettikeskusteluihin ja nettimeemeihin, perustellaan usein osallistavan kulttuurin tarkastelun tärkeydellä: media ei ole enää yksisuuntaista keskuksesta vastaanottajille suuntautuvaa viestintää, vaan monikeskeistä, jossa käyttäjistä tulee kommentoijia ja sisällöntuottajia joskus jopa niin, että perinteinen media juoksee nettiaktivistien perässä etsimässä juttuaiheita. Silti minua ihmetyttää, miten niin moni tutkija ei integroi valtavirtamediaa ja yhteiskuntaa mukaan nettiin keskittyviin tutkimuksiinsa. Niitä lisää, niin ainakin minä olisin tyytyväisempi. Silti kokonaisuutena Scheidtin teos on tärkeä, ja ainakin omissa aihepiiriä käsittelevissä teksteissäni tulen viittaamaan hänen huomioihinsa siitä, miten ateismia harjoitetaan verkottuneesti ja miten ateismia kuvataan eri medioissa.

Tutkimuskauden satoa

Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on tapana mahdollistaa opetushenkilöstölle puolen vuoden tutkimuskausi kerran viidessä vuodessa. Itse aloitin työskentelyn kyseisessä paikassa hieman yli viisi vuotta sitten uskontotieteen yliopistonlehtorina ja nyt olen pian viettänyt ensimmäisen tutkimuskauden. Mitä siitä jää käteen? 

Koronaepidemian myllertäessä vierailut ulkomaisiin yliopistoihin ja tutkimusinstituutteihin eivät olleet mahdollisia. Vaikeaksi tuli myös ajatella matkustavansa jonnekin lämpimään paikkaan kirjoittelemaan terassilla espressokupin tai viinilasin äärellä tapaksia nauttien. Kenttätyöt ja arkistotyöt olisivat nekin olleet haasteellisia. Valitsin osittain olosuhteiden pakosta tylsän kuuloisen mutta periaatteessa houkuttelevan vaihtoehdon: kotona hengailun ja maailmasta vetäytymisen. Siinä suhteessa tutkimuskauteni ei kai poikkea monien ihmisten normaalista elämästä vuonna 2020. Jotain kuitenkin sain aikaan. Iso osa saldosta on aikaisemmin aloitettujen juttujen viimeistelyä, mutta on joukossa jotain uuttakin. 

Kesällä, tutkimuskauden alussa, viimeistelin Implicit Religion -lehteen toimittamani tuplateemanumeron Twenty Years After The Ideology of Religious Studies, josta olen kirjoittanut täällä aikaisemmin. Numero sisälsi pari tuotostani: yhdessä Suzanne Owenin kanssa kirjoitetun johdannon ja oman artikkelin, jossa pohdin uskonnon kategoriaa ja uskontotieteen identiteettiä Timothy Fitzgeraldin 20 vuotta sitten ilmestyneen teoksen kautta. 

Sitten tuli aika viimeistellä monta valmisteilla ollutta tekstiä. ”The Negotiation of Religious Authorities in European Journalism” ilmestyi lokakuussa uskonnon ja journalismin suhteita käsittelevässä teoksessa The Routledge Handbook of Religion and Journalism (Routledge, 2020). ”Internet and the Social Media Revolution” oli annettu otsikko, jonka alla pohdin netin ja somen merkitystä nykypäivän ateismin jäsentämisessä. Se ilmestyy ensi vuonna massiivisessa 60 artikkelia sisältävässä teoksessa The Cambridge History of Atheism (Cambridge University Press, 2021). Samassa teoksessa ilmestyy toinenkin artikkelini, ”Atheism in Nordic and Baltic Countries”, jonka kirjoitin yhdessä Atko Remmelin ja Anton Janssonin kanssa. 

Eikä siinä kaikki. Representing Religion in Film (Bloomsbury, 2021) ilmestyy ensi vuonna ja siihen tulee artikkelini ”Atheistic Documentaries and the Critique of Religion in Religulous”. Toivoakseni ensi vuonna ilmestyy myös toimitettu teos Fabricating Authenticity (Equinox), josta tulee löytymään autenttisuuden ajatusta uskonnon ymmärryksessä kriittisesti käsittelevä lyhyt teksti. Näiden(kin) työstäminen oli alkanut jo ennen tutkimuskautta. 

Ensimmäinen versio median ja ateismin suhteita käsittelevästä artikkelista on valmistunut tänä syksynä ja pienten täydennysten ja korjausten jälkeen se lienee lopullisessa muodossaan. Sen on tarkoitus ilmestyä teoksessa The Handbook of Religion and Communication (Blackwell). Lähes valmis on myös samansuuntainen mutta hieman toisin painottunut ensimmäinen artikkeliversio ”Secularism, Atheism and Digital Media”. Se on pyydetty aihe teokseen The Oxford Handbook of Digital Religion (Oxford University Press). Viimeistelyssä on myös uskontoa tavallisena päivänä suomalaisessa mediassa käsittelevä englanninkielinen yhteiskirjoitettu artikkeli, mutta siitä lisää joku toinen kerta. Arvioinnissa on uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteiskirjoitettu artikkeli, mutta siitäkään ei viitsi tässä vaiheessa pitää liikaa ääntä. Ja mikäli neuvottelut kustantajan kanssa menevät toivotulla tavalla, Oxfordissa koronapandemian aaton aikoihin pitämääni puheeseen perustuva artikkeli ”Religionization of Minorities and Culturalization of Christianity”, saa kustantajan. Sen on tarkoitus tulla toimitettuun teokseen, jonka työotsikkona on Seeing Through ’Religion’: A Practical Handbook of Critical Approaches. 

Ja sitten ajattelin, että pitäisi kirjoittaa joulukuussa tai viimeistään tammikuussa lyhyt, maailmanuskontojen käsitettä kriittisesti perkaava teksti teokseen Contested Concepts in the Study of Religion (Bloomsbury), mutta sen deadline siirtyi neljällä kuukaudella aikaan, jolloin Kanadan uskontotieteen historiaa Euroopan tilanteeseen peilaavan review-artikkelin tulisi olla valmis. Nämä eivät mene maaliin tutkimuskauden aikana. 

Yllä olevat ovat niitä yksittäisiä artikkeleita, jotka ovat paikoitellen meinanneet viedä ajan pääasialliselta projektilta. Alkuvuodesta pitäisi kuitenkin saada arvioon kirjakäsikirjoitus Taking ”Religion” Seriously: Essays on the Discursive Study of Religion, josta on aiesopimus Brillin kanssa. Sitä olen hionut tutkimuskaudella useiden viikkojen ajan. Teos perustuu reippaasti uudelleenkirjoitettuihin, aikaisemmin julkaistuihin teksteihini, mutta mukana on myös muutama täysin uusi luku. 

Kuin yllättäen löysin itseni myös toimittamasta noviiseille tarkoitettua teosta Atheism in Five Minutes (Equinox). Kirja koostuu lyhyistä asiantuntijoiden vastauksista aiheesta vähän tietävien kysymyksiin. Kesällä syntyneestä inspiraatiosta meni muutama päivä siihen, että kustannussopimus oli tehty. Tällä hetkellä kirjasta on yli puolet kasassa. Sen tekeminen on ollut pääosin hauskaa, mutta kun kirjoittajia on yli 40, vaatii homma käsittämättömän määrän sähköpostien vaihtamista. Itse kirjoitan siihen esipuheen lisäksi useamman lyhyen, noin 1000 sanan vastauksen. 

Kaiken tämän lisäksi olen yrittänyt löytää aikaa yhteen uuteen aluevaltaukseen. Kutsuttakoon sitä työnimellä ”uskontosuhteet länsimaisen populaarimusiikin historiassa”. Tässä yhdistyy uudella tavalla työ ja harrastus. Aloitin projektin täysillä vuosi sitten, kesälomalla riippumatossa lukien, ja olen jatkanut sitä silloin tällöin, kun aikaa on löytynyt. Tavoitteena on, että jonkin ajan kuluttua voisin julkaista aihetta käsittelevän johdantotasoisen suomenkielisen kirjan, mutta mitään neuvotteluja en ole kustantajien kanssa käynyt. Raakatekstiä on tällä hetkellä yli 160 sivua ja tarkoituksena olisi opettaa aiheesta kanditasolla ensi lukuvuonna, jos opetuspalettiin sellainen kurssi mahtuu, joten katsotaan vähän kerrallaan, mitä tästä tulee. Hauska ja innostava projekti tämä on joka tapauksessa ollut, ja sitä on tehty musiikki edellä. 

Kirjoitusputki on katkennut monta kertaa erinäisistä syistä. Arviointitehtäviä on tullut tehtyä muutamalle kansainväliselle kustantajalle. Niiden hauska puoli on se, että kirjapalkkioilla voi kartuttaa osaamistaan ja täydentää entuudestaan ahtaaksi käynyttä kirjahyllyä. Satunnaisia zoom-pohjaisia puhevierailuja olen tehnyt esimerkiksi Groningenin yliopiston opiskelijoiden pariin Hollantiin ja pohjoismaiseen uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksen konferenssiin. Lisäksi teimme kansainvälisten kollegojen kanssa opetuskäyttöön paneelikeskustelun uskonnon ”kulttuuristumisesta”. Mediaesiintymisiä on ollut hyvin maltillisesti – radiohaastattelu, asiantuntijakommentti juttuun sekä televisiovierailu Docventuresissa. Omassa blogissani en ole häärännyt, mutta kirjoitin yhden tekstin Katsomukset-portaalin blogiin uskonnosta ja koronasta. 

Välillä on ehtinyt lukeakin uutta, mutta en niin paljon kuin olisin toivonut tutkimuskaudelta. Tai määrällisesti olen lukenut paljon, enemmän kuin vuosiin, mutta painopiste on ollut tuossa yllä mainitussa musiikkiprojektissa. Sen sijaan podcasteja olen kuunnellut enemmän kuin koskaan. Olen keskittynyt sekä musiikkiaiheisiin että uskontoon. Jälkimmäisen osalta tärkein on ollut New Books in Religion -sivusto, jossa kirjoittajat puhuvat tuotoksistaan. Laajemmasta New Books Network -sivustosta olen poiminut podcasteja myös muilta aloilta, erityisesti median, journalismin ja populaarimusiikin tutkimuksen aloilta, ja muutaman antropologiasta ja filosofiasta. Näitä on tullut kuunneltua erityisesti kävelyillä sekä kuntosalilla. Salilla olen käynyt yleisen hyvinvoinnin lisäksi kuntouttamassa loppukesästä operoitua polveani, jonka vuoksi työkykyni oli tovin rajallinen. Tässä pandemian ja tutkimuskauden yhdistelmässä kuntoutus ei kuitenkaan ole estänyt lähes täysipainoista työntekoa. 

Kuten voi huomata, blogin päivittämisen jätin lähes kokonaan tutkimuskauden ajaksi. Jää nähtäväksi, aktivoidunko sillä saralla tutkimuskauden päätyttyä. Eipä toisaalta kukaan ole kysellyt blogihiljaisuudesta.

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 9: Sosiaalisen median lyhyt historia

Termin ”sosiaalinen media” alku on suunnilleen vuodessa 2005. Se vakiintui parin seuraavan vuoden aikana. Suomen kieleen se alkoi syöpyä viimeistään vuonna 2009, kun Kielikellokin pohti, voisiko sosiaalisen media asemesta puhua yhteisöllisestä mediasta. Vuonna 2013 ilmestynyt Sosiaalisen median lyhyt historia, kirjoittajina Jaakko Suominen, Sari Östman, Petri Saarikoski ja Riikka Turtiainen, mainitsee nämä seikat, mutta se keskittyy kronikoimaan vuosi kerrallaan itse ilmiön merkittävimmät käänteet.

Sosiaalisen median määritelmät ovat moninaiset, mutta sillä tarkoitetaan suunnilleen joukkoa verkkopalveluja, joissa on sisältöä tuottavia, jakavia ja kommentoivia käyttäjiä tai keskenään kommunikoivia käyttäjiä.

Kun yli 90 prosenttia suomalaista käyttää nettiä ja somejohtaja Facebookilla on Suomessa kaksi miljoonaa päivittäiskäyttäjää, niin aivan mitättömistä asioista ei ole kyse.

Teos kyllä tuo jonkin verran esiin someteoretisointia, mutta mitään omaa siinä ei tässä mielessä ole. Se esittää teoreettiseksi viitekehyksekseen ajatuksen kulttuurisesta omaksumisesta, jonka mukaan ”uutuus leviää paitsi ihmisten arkielämään myös erilaisiin poliittisiin ja taloudellisiin rakenteisiin, koulutusjärjestelmiin ja kielenkäytön yleisiin tapoihin.” Tämä ei kerro mitään siitä, millä tavalla leviäminen tapahtuu tai mitä kokonaisvaikutuksia sillä on elämäämme. Teoksen vahvuus onkin suomikeskeinen – mutta ei suomirajoitteinen – katsaus siihen, millaiset sovellukset ja keskustelut ovat hallinneet sosiaalisen median ilmiötä vuodesta 2003 vuoteen 2012 ja millainen sovellusten hautausmaa taaksemme jää.

Sen sijaan että kirjoittaisin yksityiskohtaisesti itse teoksesta päätin poimia tähän kirjan uskontoaiheiset esimerkit. Se, että niitä löytyy, kertoo siitä, että uskonto on kaiken muun ohella someen ujuttautuva ja somessa muokkautuva ilmiö.

Vuonna 2003 IT-viikko kirjoitti: ”Hieman yllättävä pidetään uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien [keskustelu]palstojen kohoamista suosituimpien joukkoon […] Suosituimmat keskustelupalstat vuonna 2003 ovat olleet Huuhaa, Maailman menoa, Suomalaiset julkkikset, Yleistä autoilusta ja Lestadiolaiset.” (s. 44.) Tämä muistuttaa, että uskonto on ollut keskeinen osa sosiaalista mediaa jo sen ”esihistoriassa” keskustelupalstoilla.

Jo teoksen aloittava esimerkki on uskontoaiheinen: siinä kontrastoidaan vuoden 2005 ja 2013 paavien virkaanastujaiset. Edellisissä kuvissa on muutama simpukkapuhelin, mutta jälkimmäisissä älypuhelinten ja padien meri. Kuva- ja äänitallenteiden helppous on tuonut ne kaikkeen, ja someenhan kuvat ja videopätkät tuupataan nähtäviksi, jaettaviksi ja kommentoitaviksi.

Muuten uskontoesimerkit on ripoteltu pitkin vuosia. Vuodelta 2006 mainitaan  Mohamed el-Fatatryn  perustama ja Suomesta ylläpidetty MuslimSpace, joka muuttui Muxlim.comiksi – muslimeille tarkoitettu verkostoitumissovellus. Se on ollut jo vuosia suljettuna, mutta sijoittajien ja veronmaksajien rahat se kuppasi. Tähän keissiin voi tutustua vaikkapa katsomalla vuonna 2015 valmistunut Netizen Mo -dokumentti.

Virtuaalimaailma Second Life on kiinnostanut verrattain paljon uskontotieteilijöitä ja siitä kirjoitetaan tässäkin teoksessa. Maininnan saa myös katolilainen Isä Antonio Spadaro, joka kehotti katolilaisia viemään Herran sanaa virtuaalipakanoille vuonna 2006.

Vuodelta 2010 on kolme esimerkkiä. Ensinnäkin se, miten al-Qaida käytti järjestelmällisesti Youtubea, Facebookia ja keskustelupalstoja viedessään sanomaansa eteenpäin. Myöhemmin tässä on kunnostautunut vielä tehokkaammin ISIS, mutta se ei ehtinyt tähän teokseen. Toiseksi Iranin islamilaisen vallankumouksen juhlapäivän paikkeilla Iran rajoitti tiedonvälitystä, jolloin tieto levisi maailmalle tukahduttamisyrityksistä huolimatta Facebookin, Twitterin ja YouTuben välityksellä. Kolmanneksi on kotoinen Ajankohtaisen kakkosen Homoilta. Siinä somella – kohulla ylläpitämisellä ja eroakirkosta -sivustolla – oli osansa, mutta itselleni se on ensisijaisesti esimerkki mediakonvergenssista: siitä, miten ”vanha” ja ”uusi” media linkittyvät ja tuottavat uudenlaisia ja yllättäviä kuvioita.

Maininnan saa myös vuoden 2011 arabikevät. Sitä pidettiin laajalti sosiaalisen median aikaansaamana ilmiönä. Kuten Homoillassa, myös tässä voi muistuttaa, että yksioikoiset tulkinnat somen mahdista eivät välttämättä ole perusteltuja, vaikka sosiaalisen median buustaavan vaikutuksen myöntäisikin. Esimerkiksi Emad Mekay kirjoitti, että ”Arabikevään laukaisseet sovellukset eivät kuitenkaan olleet Google, Facebook ja Twitter. […] Yksi toiminta-alusta oli perjantai. Ihmiset ovat tottuneet kokoontumaan perjantaisin ulos puolenpäivän rukouksiin, joten siihen yhteyteen oli helppo kerätä suuria kansanjoukkoja.” (s. 236)

Ja vuonna 2012 paavi aloitti tviittaamisen.

Uskonto ei ole poikkeuksellinen ilmiö. Uskonnolliset ryhmät käyttävät sosiaalista mediaa ja sosiaalisen median toimintamuodot muokkaavat uskonnollisten ryhmien mahdollisuuksia ja olosuhteita. Ylipäätään sosiaalinen media on tullut arkiseksi osaksi elämäämme alle kymmenessä vuodessa jopa siinä määrin, että tuntuu vaikealta kuvitella, mitä arki olisi ilman itselle läheisimpiä sovelluksia.

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 3: Media markkinoilla

Kolmantena joulupinoon oli päässyt Hannu Niemisen ja Mervi Pantin kirjoittama Media markkinoilla. Johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen (2004). Kotiini se löysi tiensä, kun koukkasin yli vuosi sitten Rosebudin myymälän kautta. Viiden euron teos oli lukupinossa pitkään, mutta aina joku muu kirja singautti itsensä käsiini ennen tätä. Nyt vihdoin löysin aikaa lukea sen läpi.

Nyt jo yli kymmenen vuotta vanha johdantoteos lähtee liikkeelle siitä suositeltavasta ajatuksesta, että mediakulttuurin tarkastelussa täytyy pohtia myös taloudellisia ja poliittisia tekijöitä. Toinen niin ikään ymmärrettävä lähtökohta on ajatus median kulttuurisen ja yhteiskunnallisen merkityksen kasvusta viime vuosikymmeninä. Toisin sanoen medialla on merkittävä rooli siinä, miten ihmiset merkityksellistävät todellisuutta, suuntaavat toimintaansa ja jäsentävät arvojansa. Kolmas tärkeä lähtökohta on ajatus uusliberaalin ideologian ohjaamasta markkinoitumisesta. Median kontekstissa sillä tarkoitetaan 1990-luvulle paikannettavaa siirtymää julkisen palvelun ideaaliin perustuvasta mediakulttuurista taloudellis-kaupallisten periaatteiden ohjaamaan mediaan. Tätä havainnollistetaan monin esimerkein teoksen alkupuolella.

Johdannon jälkeen teos jakautuu osiin, joissa käsitellään median ja yhteiskunnan suhteita, mediataloutta ja -tuotantoa, mediaesityksiä, yleisöjä ja lopuksi viimeaikaista mediamurrosta.

Median ja yhteiskunnan suhteita ruotivassa luvussa käsitellään laajasti mediasääntelyä ja sen purkamista ollakseen johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen. Tämä on kuitenkin mielenkiintoista. Kohdennus on Suomessa ja siihen vaikuttavissa kansainvälisissä direktiiveissä.

Erilaisia normatiivisia näkemyksiä mediaan ja sääntelyyn hahmotetaan kolmen katsontatavan kautta: liberalistinen kilpailu- ja markkina-ajattelu, moniäänisyyteen tähtäävä ja julkisuutta intressien sovittelun areenana pitävä pluralistinen näkemys sekä kriittinen kansalaisten sivistämiseen ja tiedollisten valmiuksien kasvattamiseen tähtäävä käsitys. Tekijöiden sympatiat kasvavat liberalistisesta pluralistiseen ja edelleen pluralistisesta kriittiseen.

Mediataloutta ja -tuotantoa esittelevä osio alkaa väitteellä, jonka mukaan omistajuussuhteet vaikuttavat mediaesitysten sisältöihin. Tämä on tärkeää, koska mediaesitykset osallistuvat aktiivisesti kamppailuun hegemonian saavuttamisesta yhteiskunnassa. Mikäli mediaesitykset ovat omistavan luokan mukaisia, keskustelukehykset ja sisällöt tuppaavat määrittymään niille suotuisiksi.

Tosin on epäselvää, millä tavalla omistajuus määrittää mediaesityksiä konkreettisissa tapauksissa. On helppo ottaa esimerkkejä vaikkapa Rupert Murdochin lehdistä Britanniassa, kun Sun ja Times siirtyivät kannattamaan konservatiiveja työväenpuolueen sijaan saatuaan tarpeeksi New Labourista 2000-luvulla tai puolsivat Brexitiä 2016. Silti esimerkiksi Nick Davies korostaa kirjassaan Flat Earth News (2008), että omistajuuden vaikutus on muuttunut radikaalisti. Jos ennen omistajat olivat patruunoita, jotka sanelivat melko suoraan lehden kannan useisiin asioihin, nyt kaupallisten etujen takaaminen (eivät vahvat poliittiset mielipiteet) muodostaa omistajalle lähes ainoan perusteen puuttua sisältöön. Daviesin esimerkkinä on juuri Murdoch.

Mediatalous ja -tuotanto on toki laajempi aihepiiri. Siihen kuuluvat esimerkiksi keskustelut omistajuuksien keskittymisestä (monomediakeskittyminen ja monimediakeskittyminen) ja toimituskäytännöistä (esimeriksi uutiskriteereistä).

Mediaesityksiä koskeva osio esittelee peruskäsitteitä representaatiosta stereotyyppiin ja genreen. Asetelmaa jäsennetään kulttuuriteollisuutta koskevan teoretisoinnin (Adorno ja Horkheimer) ja kulttuurintutkimuksellisen lähestymistavan eroilla. Edellisessä mediaesitykset standardoituvat kaupallisten menestysreseptien mukaisesti näin passivoiden yleisöjä; jälkimmäisessä tekstit nähdään lähtökohtaisesti niin monimerkityksellisiksi, että tilaa jää myös luoville tulkinnoille. Yllättävänkin suuren osa tästä osiosta vievät pohdinnat siitä, miten arvioida esitysten laatua.

Mediayleisöjen tarkastelussa lähtökohtana on ajatus viestinnästä vuorovaikutuksena, ei vain viestin siirtona tai yhteisöllisyyden tuottamisena. Siksi kysytään, miten yleisöt tulkitsevat ja käyttävät mediaa sekä miten yleisöihin pyritään vaikuttamaan (myös: miten yleisöjä pyritään kontrolloimaan).

Tutkimusperinne jaetaan neljään osaan: 1) vaikutustutkimuksiin, joissa median on katsottu välittävän vaikutuksen passiiviselle yleisölle (samaan lokeroon menevät agendatutkimukset, joiden mukaan media luo pikemminkin keskustelunaiheet kuin näkökannat), 2) käyttötarkoitustutkimuksiin, joissa on keskitytty aktiivisen yleisön tapoihin käyttää mediaa motiiviensa ohjaamana, 3) vastaanottotutkimuksiin, joissa aktiivinen yleisö voi uloskoodata sisäänkoodatun viestin tai esityksen monin eri tavoin ja 4) mediaetnografiaan, jossa on painottunut yksittäisten teosten tarkastelun sijaan arjen mediakäyttö esimerkiksi kodissa. 

Median murrosta käsittelevä loppuluku on kaikkein vanhentunein. Teoksen julkaisuajankohdan jälkeen on tapahtunut niin paljon, että tuolloin ajankohtainen puhe siirtymisestä digibokseihin ja netin laajakaistan kalleudesta on historiaa. Tosin siinäkin osiossa olennaista on muistutus siirtymästä viestinnän käsitteestä mediaan. Muutos tarkoittaa, että faktapainotteisen informaatiosiirron välineiden tutkimisesta on siirrytty kokonaisvaltaisempaan viestimien roolien tarkasteluun yhteiskunnassa ja ihmisten arjessa. Tämä sisältää myös viihteellisemmän mediakulttuurin.

Teoksesta on ilmestynyt kolmas uudistettu painos vuonna 2012. Itse en ole siihen tutustunut, mutta se on varmasti tarpeellinen. Suurin osa vuoden 2004 painoksesta kuitenkin toimii, sillä teoriat ja kentän historialliset kehityskulut eivät tarvitse päivitystä yhtä usein kuin viime vuosien vempaimista ja niiden implementoinnista kertovat osiot.

 

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 2: Journalismi murroksessa

Jouluna kootussa mediaa ja journalismia käsittelevien teosten pinossa toinen lukemista odottanut kirja oli Esa Väliverrosen toimittama Journalismi murroksessa (2011). Se tuli ostettua alennuslaarista viidellä eurolla viime syksynä. Se on monella tavalla hyödyllistä luettavaa otsikkonsa mukaisesta aiheesta.

Teoksessa on johdannon lisäksi 14 artikkelia. Yksittäiset artikkelit pohtivat esimerkiksi sitä, millaisessa kriisissä journalismi on vai onko kyse lähinnä kriisipuheesta. Vastaus on, että kriisiä on toistaiseksi ollut huomattavasti vähemmän kuin kriisipuhetta, sillä muutoksista ja haasteista huolimatta – esimerkiksi printtimediaan kohdennettujen mainosrahojen valuminen toisaalle ja vähentyneet tilaajat – mediakonsernit tekevät voittoa. Vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut taantuma koski myös mediaa, mutta on vielä liian aikaista sanoa, kuinka syvästä rakenteellisesta digikriisistä – siis talouden lyhyen aikavälin heilahteluista jokseenkin riippumattomasta kriisistä – on kyse. Tämä selviää vasta tasaisemman taloudellisen ajanjakson aikana.

Kiinnostavia ovat myös käsitteiden esittelyt. Tulosjournalismi, konsernijournalismi ja mediajournalismi tulevat tutuiksi, samoin kuin ”yhteiskunnan kameraistuminen” lehtikuvan digimurrosta käsittelevässä tekstissä ja ”journalismin tunteellistuminen”. Yhteiskunnallinen journalismi ja markkinaehtoinen journalismi ovat kaksi erilaista projektia, sillä edellinen jäsentyy tärkeyden ja jälkimmäinen kiinnostavuuden varaan. Ne tosin leikkaavat toisiaan, koska molempia määrittää ihmisläheinen journalismi.

Artikkelikokoelman formaatti ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuutta selvittää, miten nämä kaikki käsitteet liittyvät toisiinsa, jos liittyvät. Välillä tuntuu, että kukin ottaa käsitteen, joka sopii aiheeseensa, ja ehdottaa, että journalismi on menossa siihen suuntaan. Mutta voiko se mennä kaikkiin mainittuihin suuntiin samanaikaisesti? Jos voi, pitäisi tietää, miten painotuksiltaan erilaiset asiat ovat osa suurta tarinaa journalismin muutoksista ja murroksista.

Luvuissa käsitellään myös blogeja, toimitustyön muutosta etnografisen tutkimuksen näkökulmasta, aikakauslehtien tutkimusta, journalismin etiikkaa kouluampumistapausten kautta, henkirikosuutisoinnin muutosta, haastattelulohkaisujen roolia uutisoinnissa, skandaaleja ja toimittajuuden muuttumista erikoissivuista vastaavaksi tuottajuudeksi (mikä tarkoittaa lähinnä perinteisten tehtävien laajentumista tulosvastuullisemmiksi ja uutispäällikkömäisemmiksi toimenkuviksi).

Yksi vahvimmin teoreettisiin keskusteluihin kiinnittyvä teksti on Jari Väliverrosen ja Risto Kuneliuksen ”Politiikan journalismi medioitumisen aikakaudella”. Se argumentoi empiirisen aineiston perusteella, ettei ajatus politiikan mediatisoitumisesta (tässä tekstissä: medioitumisesta), eli median kasvavasta kyvystä ohjata ja hallita politiikkaa, ole kovinkaan selvä kehityskuvio. Muutoksia on tapahtunut, mutta ei niin radikaalisti kuin mediatisaatioteesin vahvan version puolustajat esittävät. Pikemminkin journalismi heijastaa laajemman valtajärjestelmän puitteissa esitettäviä näkemyksiä. Toimittajilla on medioimisen valtaa (esitystavat ovat muuttuneet), mutta ei valtaa päättää, mitkä poliittiset kysymykset ovat politiikassa sisällöllisesti tärkeitä.

Muutamissa teoksen luvuissa nostetaan esiin viimeisimpänä innovaationa toimintatutkimus, jonka tarkoituksena on yhdessä mediatoimijoiden kanssa kehittää toimintaa tutkimuksen avulla. Jäin miettimään, miten konsepti sopii journalismin tutkimukseen – onko tutkijan roolina olla journalismille ulkopuolinen tutkija vai sen kehittäjä tutkimuksellisin keinoin? – ja miten ajatus kääntyy eri tieteenaloille ja eri tutkimuskohteisiin. Varmaankin natsismin tutkijan interventionistinen toimintatutkimus natsismin kehittämiseksi kohtaisi vastustusta, mutta missä menee raja sopivan kohteen valinnassa ja mitkä tahot määrittävät tuon rajan?

Kirjoittajat eivät pohdi tällaisen tutkimuksen oikeutusta, joten ehkä se ei ole ainakaan näille kirjoittajille ongelmallinen kysymys. Tosin itseäni häiritsee yksi luku, jossa kerrotaan tällaisesta tutkimuksesta ”erikoislehdessä”. Siis jos kehitetään lehteä ja samalla salataan sen nimi, ollaan alueella, joka vaatisi pohdintaa. Lisäksi tästä ”erikoislehdestä” kirjoittamisesta saa ainakin tässä kontekstissa irti huomattavasti vähemmän kuin jos tietäisi, mistä lehdestä on kyse – pystyisi verrata, vastaavatko eri osapuolten käsitykset lehdestä omaa ymmärrystä.

Oma tieteenalani, uskontotiede, on erinomainen esimerkki harmaasta alueesta. Osa uskontoa tutkivista suhtautuu siihen interventionistisen toimintatutkimuksen tavoin. Osa taas suhtautuu vastaavalla tavalla ateistisiin yhdistyksiin. Osa vastustaa jyrkästi molempia.

Itse lähden liikkeelle siitä, että vaikka tutkimuksella on erilaisia vaikutuksia, en pyri lähtökohtaisesti tekemään uskonnollisesta tai uskontokriittisestä toiminnasta tehokkaampaa. En edes silloin kun olen käynyt puhumassa uskonnottomien yhdistyksissä, uskonnonopettajien tilaisuudessa tai kirkon viestintää ruotivissa kehittämistapahtumissa. Silloinkin puhun tutkijana, jonka sanomisista kuulijat voivat halutessaan napata jotain näkemyksiä siitä, mihin suuntaan he voisivat kehittää omaa toimintaansa, mutta se jää heidän vastuulle.

Uskonto, media ja yhteiskunnallinen muutos

Uskonnon ja median tutkimuksessa on ollut sosiologian mentävä aukko. Vastaavasti uskontososiologiassa on kiinnostuttu vain vähän mediasta ja populaarikulttuurista. Tästä havainnosta lähtee liikkeelle artikkelikokoelma Religion, Media, and Social Change (Routledge 2015). On varmasti liioiteltua väittää, että yksi teos paikkaisi aukon, mutta ainakin se pyrkii tarjoamaan aineksia eteenpäin.

Kirjassa on toimittajien johdannon lisäksi 10 tutkimusartikkelia. Ne käsittelevät aihepiiriä laajasti. Artikkeleissa tutkitaan perinteistä massamediaa, populaarielokuvia ja uusmediaa. Niissä viljellään esimerkkejä useista maista, mutta painopiste on niin sanotuissa länsimaissa. Artikkelit eivät (onneksi) rajoitu yhteen uskontoperinteeseen eivätkä niin sanottuihin maailmanuskontoihin. Teoksen sisällöllinen viesti on, että mediaympäristöllä on entistä suurempi vaikutus uskonnollisten ideoiden, identiteettien ja katsomusten rakentumiseen, mutta se ei väitä, että vaikutus olisi yksisuuntaista.

Oma tekstini käsittelee uskonnottomuutta ja sen käsittelyä mediassa. Jaoin tarkastelun kolmeen tavanomaiseen osa-alueeseen, mediatuotantoon, kulutukseen ja sisältöön.

Mediatuotannon osalta tarkastelen, miten uskonnollisia tai uskonnottomia media-alan ammattilaiset ovat. Keskeinen havainto on, että vaikka mediatyöläiset ovat tilastojen mukaan useissa maissa vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin, uskonnollisista aiheista kirjoittavat ovat selvästi uskonnollisempia ja uskontoon myönteisemmin suhtautuvia kuin muut media-ammattilaiset. Tästä voidaan päätellä, ettei media ei lähtökohtaisesti uskonnonvastainen siinä, miten uskontoa käsitteleviä aiheita lähdetään työstämään. Tietenkin on olemassa monia tuotannollisia tekijöitä, jotka tekevät käsittelystä ongelmallista (rahan puute, myyntitavoitteet, osaamisvaje, aikapula, uutisarvo), mutta joidenkin mielikuvien vastaisesti media ei ole ateistien tyyssija.

Mediakäytön osalta keskityn korostamaan, miten uusmedia on luonut nostetta ateistien ja uskontokritiikin näkyvyydelle. Uusmedia mahdollistaa yhteydenpidon ateistien välillä (”bonding”), mutta satunnaisesti se auttaa myös tuomaan aihioita valtavirran mediaan (”bridging”). 

Mediasisältöjen osalta tarkastelen lähinnä sanomalehtiä, televisiota ja dokumenttielokuvia. Tarkastelun johtopäätös on se, ettei valtamedia suhtaudu uskontokritiikkiin myönteisesti. Se kuitenkin tarjoaa uskontokritiikille kanavan: otetaan aiheita ja kuunnellaan, mutta sen jälkeen kritisoidaan. Toinen viime vuosina suosiota saanut väline on dokumenttielokuva, josta yhtenä esimerkkinä analysoin Bill Maherin isännöimään huumoridokumenttielokuvaa Religulous.

Ylipäätään uskonnottomuus ruumiillistuu mediassa uskontokriittisiin aktivisti-ateisteihin, jotka ovat yleensä luonnontiedettä puolustavia valkoisia miehiä. Ne, jotka mieltävät itsensä uskonnottomiksi mutta suhtautuvat uskontoon jokseenkin välinpitämättömästi tai jopa myönteisesti, eivät näy mediassa. Media on aktiivisessa roolissa määrittämässä sitä, millainen uskonnottomuus ja ateismi saa näkyvyyttä.

Kirja on ilmestynyt vain kovakantisena. Sen hinta ei ehkä houkuttele yksityisasiakkaita, mutta kiinnostuneet ottanevat yhteyttä kirjastoihin.

http://www.routledge.com/books/details/9780415742825/

Digihiki ja mediakonvergenssi

Kun on viettänyt aikaa tutkimalla uskontoa mediassa, on välillä syytä päivittää osaamistaan digimediaa koskevilla keskusteluilla. Siihen tuli oiva tilaisuus, kun Lontoossa tuli vastaan käytettynä Graham Meiklen ja Sherman Youngin Media Convergence: Networked Digital Media in Everyday Life (2012). 

Kuten niin monien muiden teosten kohdalla, suuri osa tästä tuli luettua lentokoneessa ja lentokentillä. Itse teksti tuli kirjoitettua junassa matkalla Berliinistä Leipzigiin.

Teos on johdatteleva katsaus, jossa esitellään tutkijoiden käsitteitä ja näkemyksiä sekä tarjotaan suuri määrä esimerkkejä. Tekijät eivät aja vahvasti yhtä oikeaksi katsomaansa linjaa, mutta ottavat selkeästi kantaa, kun ajattelevat jonkin käsitteen tai näkemyksen olevan heikko tai väärä.

Kun en ole sellainen spesialisti, joka juoksisi jokaisen uuden tämän alan käsitteen perässä, olin myönteisesti yllättynyt, miten selkeästi Meikle ja Young esittelevät ja arvioivat alan keskustelussa (ja yhtä lailla arkipuheessa) viliseviä käsitteitä, kuten remediaatio, remix, multimedia ja transmedia. Heidän päätavoitteensa on kuitenkin selittää, mitä on mediakonvergenssi ja mitä se tarkoittaa eri tasoilla käyttäjistä suuryrityksiin ja valtioihin.

Tekijät hylkäävät uusmedian ja digitaalisen median käsitteet. Kun on vaikea sanoa, milloin uusi ei enää ole uutta, on parempi hyllyttää käsite. Kun myös perinteinen massamedia on ainakin osittain digitaalista, ei termi erottele, joten myös digitaalisen median käsite voidaan laittaa syrjään, erityisesti jos sillä yritetään tehdä ero ei-digitaaliseen mediaan. Sen sijaan mediakonvergenssi on heidän suosimansa käsite, jolla yksinkertaisesti tarkoitetaan aikaisemmin erillään olleiden medioiden tulemista yhteen. Konvergentti media on siten verkostoitunutta digitaalista mediaa.

Meikle ja Young kritisoivat mielestäni uskottavasti yhtä mediakonvergenssista kirjoittanutta tutkijaa, Henry Jenkinsiä, siitä, että aktiivisten faniyhteisöjen tutkimus hallitsee hänen teoretisointiaan. Aktiivifanien toimet eivät kuitenkaan ole tavanomaisia esimerkkejä mediakäytöstä. Siten Jenkinsin näkemyksiä sovellettaessa on tehtävä aktiivista käännöstyötä. On selvitettävä, miten ja missä määrin ne istuvat muihin kuin aktiivisiin faneihin.

Koska olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, miten uskonnon ja median tutkimuksessa digi-innostus on saanut toiset vähättelemään valtavirran mediatalojen tuottaman sisällön tarkastelua, Meikle ja Young tarjoavat tukea näkemykselleni.

He esittävät, että vaikka internet tarjoaa mahdollisuuden käyttää useita lähteitä, Yhdysvalloissa 21 prosenttia kertovat saavansa valtaosan uutisistaan yhdestä lähteestä. 57 prosenttia vastasi saavansa uutisensa vähintään kahdesta ja maksimissaan viidestä lähteestä. Tutkimuksen mukaan Twitterissä uudelleen twiitatuista linkeistä 72 prosenttia oli peräisin muutamista valtavirran mediataloista. Jopa blogosfääriä hallitsevat muutamat erittäin suositut kirjoittajat: lukijat eivät surffaa yhdestä blogista toiseen. Nämä ovat olennaisia uskonnon kannalta siksi, etteivät läheskään kaikki ihmiset aktiivisesti etsi uskontouutisointia – moni tyytyy yhteen lähteeseen, joka on usein jokin suuri mediaorganisaatio. Siksi aktiivisten uskontosisältöjen etsijöiden ja heidän mediakäyttönsä tutkimus ei yksinkertaisesti riitä, jos halutaan ymmärtää uskonnon ja median kytköksiä.

Sen sijaan uutta myös uskontouutisoinnin kannalta on se, että perinteinen lehden uutispaketti on pirstoutunut. Kun ihmiset lukevat uutisensa yhä useammin linkkeinä, he pikemminkin etsivät haluamansa ensiksi ja jatkavat niin pitkään kuin huvittaa, mutta verkossa he eivät yleensä lue perinteisten sanomalehtien tapaan jäsennettyjä ja pakattuja uutiskokonaisuuksia. Lisäksi uutisiin törmätään jaettujen linkkien kautta ja ihmiset itse jakavat linkkejä (tosin linkeistä valtaosa vie suuriin mediataloihin). Uutisiin tulee myös keskustelu-ulottuvuus perinteisestä eriytyneestä mediasta poikkeavalla tavalla. Keskustelu-ulottuvuus tarkoittaa esimerkiksi uutisen perässä olevia kommenttiketjuja, mutta ehkä vielä tärkeämpää on se keskustelu, jolla esimerkiksi Facebookiin linkitettyä uutista ruoditaan ja tulkitaan.

Meikle ja Young eivät esitä mitään radikaalia tulkintaa. Sen sijaan teoksen vahvuus on maltillisessa mediakonvergenssin introdusoinnissa ja erittelyssä. Siinä yli-innokkaiden digihiki kuivuu, vaikka tekijät näkevätkin mullistusten tapahtuneen ja jatkuvan.