Media, uskonto ja kulttuuri -konferenssi

Joka toinen vuosi järjestettävä median, uskonnon ja kulttuurin tutkimuksen seuran konferenssi pidettiin tänä vuonna Englannissa, Canterburyssa. Osaltani tämä oli kolmas vastaava tapahtuma: ensimmäinen minulle oli Toronto 2010 ja toinen Eskisehir 2012. Kuten aina, käteen jäi paljon käyttökelpoista ja jonkin verran nupistavaa.

Puitteet konferenssille olivat hienot. Canterburyn katedraalialueella, itse katedraalin vieressä, on Cathedral Lodge, jossa tapahtuma pidettiin. Järjestelyt toimivat moitteettomasti tai oikeastaan täydellisesti. Alle 150 osallistujaa tarkoitti myös kompaktia porukkaa, jossa ei pääse kadottamaan kaikkia. Jokaista esitelmää ei ehdi kuunnella, mutta mukana oli kiinnostavaa tutkimusta tekeviä ihmisiä, joiden kanssa oli ilo jutella tauoilla ja iltaisin varsinaisen ohjelman päätyttyä.

Oman tutkimukseni kannalta keskeisin anti oli oma paneeli, joka koostui neljästä esitelmästä. Niissä käsiteltiin maakohtaisesti sitä, miten uskonto on läsnä pohjoismaisessa mediassa. Paneeli vei eteenpäin julkaisusuunnitelmiamme niin, että nyt tiedämme hieman paremmin, mitä yhtenäisyyksiä ja eroja Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Norjan välillä on. Samoin tiedämme, millaisten kysymysten ja jaettujen teemojen varaan yhteisjulkaisua voi rakentaa.

Toinen erityisen mielenkiintoinen sessio käsitteli uskonnosta uutisoinnin käytäntöjä klikkijournalismin aikakaudella. Mukana oli, kuten kuvasta näkyy vasemmalta oikealle, pari amerikkalaista akateemista julkkista, Anthea Butler ja Diane Winston, Pohjois-Irlannin BBC:llä työskentelevä William Crawley sekä 25 vuotta Timesin uskontoreportterina työskennellyt Ruth Gledhill (kirjoittaa nykyisin katoliseen viikkolehteen The Tablet). Heidän julkkis-statuksesta kertonee yhteenlaskettujen Twitter-seuraajien määrä – melkein 80000. Sessio toi mieleen vuodet, jolloin asuin Leedsissä ja osallistuin melko usein samansisältöisiin tapahtumiin. Tuntui kuin olisi kenttätöissä, vaikka paneelissa oli myös akateemista sisältöä.

Yksi suurimmista seuran varjopuolista on sisäänlämpiävyys ja tietynlainen harkittu eristyneisyys. Tämä näkyi konferenssissa muutamilla tavoilla. Kaikki pääpuhujat olivat yhdysvaltalaisia, joiden aiheet keskittyivät omaan maahansa ja jotka eivät tehneet kovin perusteellisia laajempia teoreettisia linkityksiä tai yleistyksiä. Itselläni on tietty mielikuva siitä, millainen on hyvä keynote-esitelmä. Tässä konferenssissa olin pettynyt.

Jos järjestetään konferenssi Englannissa, niin totta kai siellä tulisi olla edes yksi englantilainen pääpuhuja, joka kertoisi konferenssin aiheeseen liittyvistä kysymyksistä kyseisen maan kontekstissa. Lisäksi tämä olisi ollut upea mahdollisuus saada mukaan niitä brittejä, jotka tutkivat uskontoa mediassa mutta jotka eivät ole osallistuneet seuran tapahtumiin. Tältä osin konferenssi oli menetetty mahdollisuus.

Kirjoitin aikaisemmin tuoreesta Jeffrey Mahanin kirjasta Media, Religion and Culture: An Introduction (Routledge 2014) ja totesin, että siitä on paneeli konferenssissa. Pohdin, nouseeko kirjoitukseni kriittisistä kommenteista mikään esiin paneelissa. Ei noussut. Panelistit tekivät kiinnostavia huomioita kirjan kompositiosta ja tekoprosessista, mutta mitään kritiikkiä ei esitetty. Se  jäi minun vastuulleni. Valitsin kirjoituksestani pari mielestäni keskeisintä pointtia, jotka esitin sessiossa. Mahanin vastaus oli omituinen. Hieman oiottuna se kuului: ”En ole eri mieltä kuvauksestasi.” Session jälkeen muutama läsnäolija tuli kiittämään kommentistani todeten jakavansa käsitykseni. Samoin muutamat ihmettelivät Mahanin haluttomuutta vastata kritiikkiini. Jotenkin sitä toivoisi, että asioista voisi keskustella kriittisesti säilyttäen sen hyvin ystävällisen hengen, joka tapaamisissa on aina ollut.

Konferenssi-illallisen aikana kuultiin seuran kantavan voiman Stewart Hooverin juhlapuhe (seuran historian ensimmäinen ”Presidential Address”). Siinä katsottiin tutkimusalaa taakse- ja eteenpäin. Puheenvuoro oli tarpeellinen, koska se auttaa hahmottamaan, millaisesta seurasta on kyse. Esimerkiksi Toronton konferenssissa ei ollut keynote-esitelmiä laisinkaan, joten se saattoi jäädä monille akateemisesta tutkimushistoriasta irralliseksi konferenssiksi. Hoover esitti, että tutkimuskentän on oltava enemmän kuin osiensa summa, sen on tarjottava jotain takaisin niihin emotieteisiin, joista osallistujat tulevat. Yksi ohjenuora, jota hän painotti, oli historiallistaminen.

Olen aikaisemminkin todennut, että vaikka tällä alueella on useita uskontotieteilijöitä, mediatutkimus muodostaa ensisijaisen emotieteen. Hooverin puheessa tämä oli päivänselvää: kaikki viitteet konkreettisiin tilanteisiin, joissa tutkimusalaa on vakiinnutettu olivat mediatutkimuksen konferensseja tai alan suurten tieteellisten seurojen toimia.  Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta se on tiedostettava, kun pohditaan, mikä näitä konferensseja järjestävä organisaatio oikein on ja millaiset keskustelut, toiveet ja konteksti ohjaavat konferensseja.

Seuraava konferenssi järjestetään Koreassa vuonna 2016. Nähtäväksi jää, onko itsellä mitään mahdollisuuksia osallistua sinne.