Derrida ja uskonnontutkimus

Kymmenen vuotta sitten kuollut ranskalaisfilosofi Jacques Derridan tuotanto ei kuulunut opetusohjelmaan opiskellessani uskontotiedettä 1990-luvulla. Hänen valikoidut ajatuksensa tulivat tutuiksi muilla luennoilla ja vielä enemmän kirjoista.

Suomalaisessa uskontotieteessä Derridan tuotanto on jäänyt vähälle käsittelylle. Yksi mieleen tulevista teksteistä on Kimmo Ketolan ”Derrida ja samarialainen kaivolla” (1997), jossa lyhyen johdannon lisäksi annettaan esimerkki dekonstruktiivisesta raamatuntulkinnasta, erityisesti Stephen Mooren avulla.

Derrida käsitteli uskontoa eksplisiittisesti myöhäistuotannossaan, mutta yhtä lailla hänen varhaisempia kirjoituksia voidaan pitää relevantteina uskontotieteelle, ainakin teoriakeskusteluille. Empiiriseen uskontotieteeseen Derridan vaikutus on ollut vähäistä.

Dawne McCancen lyhyt johdantoteos Derrida on Religion: Thinker of Differance (Equinox 2009) lojui hyllyssäni muutamia vuosia ennen kuin päätin lukea sen. Se esittelee Derridan elämänkulkua, valikoituja kirjoituksia ja käsitteitä sekä uskontokirjoituksia erityisesti.

Valitettavasti teos ei ole paras mahdollinen johdanto. Sen asenne on aivan liian palvova. Derridasta ei löydetä mitään kriittistä sanottavaa. Kritiikin esittely olisi kuitenkin välttämätöntä hyvässä johdannossa. Siinä myös seurataan liiaksi Derridaa, joka kiisti itseensä asetetut nimikkeet ja leimat. Kun Derrida esimerkiksi sanoi, ettei ole jälkistrukturalisti, hyvä kirjoittaja kertoisi vähintään parilla lauseella, miksi häntä kutsutaan sillä nimellä ja miksi hän ei istu siihen leimaan. Tällaista teoksessa ei ole.

Tästä seuraa se, että Derridasta tulee puoliksi kaikesta irrallaan oleva ajattelija, vaikka teos alkaa Derridan omalla selvityksellä siitä, miten olemme kaikki perineet tietyn ajattelun, jonka suhteen itse ajattelemme. McCance selvittää Hegelin, Husserlin ja Heideggerin merkitystä, mutta aikalaisiinsa Derridalla ei tämän teoksen perusteella luoda harkittua ja erittelevää suhdetta.

Teoksessa esitetään useaan otteeseen, että Derridan antia uskontotieteelle on mahdoton kiistää. Olen periaatteessa samaa mieltä, mutta tässä yhteydessä uskontotiede tarkoittaa tekijälle uskonnonfilosofiaa ja teologiaa. Hän ei tuo esiin empiirisen uskontotieteen tutkimuksia, joihin Derridan ajattelulla tai käsitteillä olisi ollut merkittävä vaikutus. Sen sijaan Derridan suuri vaikutus uskonnonfilosofiaan ja teologiaan erityisesti Yhdysvalloissa selvitetään bibliografisen esseen tavoin.

Tekijä tuntee Derridan tuotannon perusteellisesti, mutta tämän teoksen perusteella jää epäselväksi, kuinka hyvin hän tuntee muita ajattelijoita, joiden avulla Derridan ajattelua olisi voinut avata ja joihin Derridaa olisi voinut suhteuttaa. Hän tuo esiin vaikkapa Derridan debatit Habermasin ja Gadamerin kanssa, mutta ei kerro kuin pintapuolisesti, mistä niissä oikein oli kyse. Näistä mainituista syistä teos ei ole pedagogisesti täysin onnistunut. Sitä on helpompi ajatella käsikirjana, josta katsotaan, mikä Derridan teos on sopiva kuhunkin tarkoitukseen.

McCancen avulla saa johdantoteoksen kannalta riittävän selvyyden Derridan elämästä tuotannon massiivisuudesta sekä siitä, miten suuri osa tuotannosta on relevanttia uskontoaiheen kannalta (lähinnä teorian, uskonnonfilosofian ja teologian osalta). Elämänvaiheisiin ja tuotannon massiivisuuteen tuo hyvin selvyyttä myös Jason Powellin Jacques Derrida: A Biography (Continuum 2006), joka on näiltä osin perusteellisempi.

Keskiviikkona 8. lokakuuta on kulunut 10 vuotta Derridan kuolemasta.