Musiikillisena
genrenä kenkientuijottelu eli shoegazing kehitettiin Briteissä – ja erityisesti
eteläisessä Englannissa – 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Nimi tuli
siitä, että tietyillä bändeillä tyyliin kuului introspektiivisyys ja
etääntyneisyys. Pysyttiin paikoillaan ja vältettiin aktiivista katsekontaktia
yleisöön. Ne siis tuijottelivat kenkiinsä.
Musiikillisesti
bändit koostuivat kitaravetoisista äänivalleista, keskitempoisista (tai
hitaammista), yleensä melodisista kappaleista, joiden lauluraidat sekoittuivat
muihin instrumentteihin. Sanoista ei yleensä saanut selvää. Tyypillisiä
shoegaze-bändejä olivat My Bloody Valentine, Ride ja Slowdive.
Shoegazen
kulta-aika tuli minulle pari vuotta liian aikaisin. Tutustuin useimpiin
bändeihin vasta niiden noustua pinnalle. Suurin osa ostoksistani tapahtui
alennusmyyntien tai käytettyjen levyjen myyjien kautta. 1990-luvun puoliväliin
mennessä olin hyvin selvillä, mitä ovat yllä mainitut bändit tai Lush, The
Jesus & Mary Chain, Chapterhouse, Swervedriver ja Catherine Wheel, jonka
sisällyttämistä genreen en ymmärrä. Näistä rakkain oli The Jesus and Mary
Chain, joka on paljon enemmän kuin shoegaze-yhtye. Slowdivea nauhoitin
c-kasetille, mutta se jäi kuriositeetiksi.
Kun
Slowdive koottiin uudelleen ja näin yhtyeen Barcelonassa keikalla, olin
myönteisesti yllättynyt. Oliko yhtye oikeasti näin mainio. Keikalla se kuulosti
paremmalta kuin genren kuningas My Bloody Valentine. Tosin näin Slowdivesta
vain osan, kun katsoin ensiksi hetken Sharon van Ettenia ja jännitin Slowdivea
seuranneen Pixiesin näkemistä. Nyt tuli aika testata, millaiselta Slowdiven
albumit kuulostavat vuonna 2014.
Just for a Day (1991) palauttaa
välittömästi mieleen, miten teininä olin piirun verran liian levoton
nauttiakseni tällaisesta musiikista niin paljon, että olisin sännännyt kauppaan
ostoksille ja pakottanut tuttuja kuuntelemaan sitä. Eteeristä, kuulasta,
etäistä ja kaunista, mutta jokin koukku, joka olisi pannut levottoman nuoren
paikoilleen, tästä edelleen puuttuu. Samoin mieleen palautuu heti Primaveran
keikka, Barcelonan pimenevä kesäilta suurella lavalla. Sinne tällainen musiikki
sopii täydellisesti. Yksittäisistä biiseistä on vaikea kirjoittaa, mutta ”Catch
the breeze” voisi olla aloittelijan valinta. Ja muidenkin. Itse albumi sai
verrattain nuivan vastaanoton ilmestyessään. Fanit olivat sitä mieltä, ettei se
noussut aikaisemmin julkaistujen ep-levyjen tasolle (ne ovat tässä bonuksena
toisella cd:llä). Rokkipoliisit yhtye sai raivoihinsa. Bändi ei oikein
ymmärtänyt, miksi he saivat jopa tappouhkauksia. Vaikka tajuan, mitä joskus
tästä jäi puuttumaan, olen ehkä muuttunut vähän teiniajoista, koska albumi ei
ole koskaan kuulostanut näin hyvältä.
Bonus-cd:n
ep:t ja kolmen biisin Peel-sessio ovat yhtä lailla hienoa kuunneltavaa.
Souvlaki (1993) on hieman
”kaupallisempi”, jos termiä voi tässä yhteydessä käyttää. No, ehkä se on hieman
helpompi tuotannollisesti ja sanoista saa selvän. Kakkosraita ”Machine gun” on
yhtyeen linjassa selvä hitti, ”Souvlaki space stationilla” on mukana vankka
dub-elementti, joka sopii oudon hyvin bändin tyyliin, ja ”When the sun hits” on
suoranaista brittipoppia. Albumilla Brian Eno kävi vähän nauhoittamassa ja
soittamassa koskettimia. Tai oikeammin sanottuna bändi teki session Enon kanssa
ja siitä päätyi pari biisiä levylle. Mutta mistä tulee albumin nimi? Miksi
nimetä eteerinen poplevy kreikkalaisen lammasruuan mukaan? Se selviää nykyisen
cd-painoksen vihkosesta. Tarinan toistaminen veisi liikaa tilaa, joten en toista
sitä tässä, mutta se pohjautuu amerikkalaisen komediaparin vitsiin, jonka tässä
typerältä kuulostavassa punchlinessa on ilmaisu ”She’ll suck your cock like
Souvlaki”. Albumi jäi brittipopin varhaisbuumin, erityisesti Sueden ensialbumin
ja Auteursin New Waven jalkoihin,
mutta kulttiklassikko siitä tuli. Jos ei muuten, niin Pitchforkin 93/100 antaa
osviittaa, että kunnon hipsteri ei Slowdivea dissaa.
Bonus
cd:llä on ep:itä ja b-puolia, esimerkiksi Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran
”Some velvet morning”, jonka myös Primal Scream levytti myöhemmin. Debyytin
mukana tullut cd on yhtyeen keskeistä tuotantoa, mutta tämän repaleisen, toisen
albumin uuden painoksen kylkiäisen voi jättää pölyttymään hyllyyn.
Pygmalion (1995) on selkeä askel pois
edellisten levyjen linjasta. Sitä ei enää tunnista shoegaze-genreksi, vaan se
on jotain kokeilevaa, edelleen eteeristä äänimaisemaa, josta puuttuvat
melodiset popkoukut ja kitarasurina. Levyn tempo on edellisiä hitaampi. Se on
jopa unettava. Voin kuvitella, että tällekin löytyy puolustajansa, mutta minun
Slowdive se ei ole.
Jostain
syystä en ole pahemmin ajatellut sellaista ilmiselvää asiaa, että nykypäivän
post-rock-yhtyeet ovat Slowdivelle ja muille kenkiintuijottelijoille velkaa
lähes kaiken. Osa on vain lisännyt mahtipontisuutta, draamaa, metallisuutta,
tempoa ja biisien kestoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti