Uskonto ja materiaaliset käytännöt

Jos käy uskontotieteen kansainvälisissä konferensseissa, on vaikea välttyä tutustumasta Graham Harveyn semieksentriseen ja ystävälliseen persoonaan. Ison-Britannian Open Universityssä työskentelevä Harvey tunnetaan alan järjestöllisten aktiviteettiensa lisäksi erityisesti pakanuuden ja animismin tutkijana. Hänen tuorein monografiansa ilmestyi vuonna 2013. Sen nimi on Food, Sex and Strangers: Understanding Religion as Everyday Life (Acumen 2013).

Kirjan idean voisi tiivistää seuraavasti: Se pyrkii osoittamaan, ettei uskonto ole (ainakaan ensisijaisesti) uskomusten asia, vaan kyse on materiaalisista ja relationaalisista käytännöistä. Näin se haastaa perityt länsimaiset ja protestanttiset kategoriat ja erottelut, joiden avulla olemme tottuneet jäsentämään uskontoa. 

Toistaiseksi kaikki hyvin. Erittäin hyvin.

Teoksessa onkin paljon sellaista, johon suhtaudun erittäin myötämielisesti. Harvey muistuttaa toistuvasti, ettei uskomuksiin ja pyhiin teksteihin keskittyvä tutkimus kerro riittävästi siitä, miten ihmiset harjoittavan uskontoaan arkisissa käytännöissä. Lisäksi hän osoittaa, miten joustavia erilaiset rajat ja identiteetit ovat verrattuna oppikirjamaisiin ja myös julkisessa keskustelussa esiintyviin käsityksiin. Ateistijuutalaiset osallistuvat ultraortodoksien pyhiinvaellusjuhlaan. Ihmiset identifioivat itsensä kveekaripakanoiksi ja buddhalaisiksi kristityiksi. Ja niin edelleen.

Jossain mennään kuitenkin oudoille vesille.

Harveyn tehtävänä on osoittaa, ettei uskonto ole uskomusten asia, vaan sitä mitä ihmiset tekevät. Tätä hän perustelee tarkastelemalla ilmiöitä ja perinteitä, joita antropologisessa katsannossa tavataan nimittää uskonnollisiksi tai uskonnoiksi. Mielestäni hän ei onnistu uskonnon käsitettä koskevan keskustelun jäsentäjänä. Hän kirjoittaa jatkuvasti uskonnosta ikään kuin se olisi jokin olemassa oleva asia, jota voidaan haistaa ja tuntea. Mutta mitä teemme väitteellä ”uskonto ei ole ensisijaisesti uskomuksia”, jos ei samalla tarjota edes alustavaa määritelmää siitä, miten uskonto lähtökohtaisesti tunnistetaan? Miten voimme ilman määritelmää tietää, onko tunkion haistaminen jotenkin enemmän uskontoa kuin temppelin suitsukkeen?

Harvey kirjoittaa: ”I will argue that Paganism is more deserving of the label ’religion’ than Christianity-as-beleif-system is.” (s. 171.) Ensimmäinen kysymys, joka tulee mieleen on se, mihin uskonnon määritelmään näitä verrataan. Kun tähän ei anneta vastausta, jää väite ilmaan.  Ratkaisuna olisi kenties aloittaminen perheyhtäläisyyden kautta määrittelystä, mutta tällaista ehdotusta tai eksplisiittistä pohdintaa määritelmien tavoista ja merkityksistä ei löydy.

Samasta syystä ajatus ”What I do in this book is to work towards a definition of ’religion’ that better fits what the majority of people who do religion do when they do religion” (s. 19) on sekava: voimme määritellä paremmin vasta kun on jo alustava määritelmä, jonka avulla tunnistamme etsimämme (lainauksessa toisena tuleva religion). Jos lukijalle ei kerrota, mikä tämä määritelmä on, teoksen perustukset ovat jääneet muuraamatta.

Viimeisillä sivuilla tullaan kohti jonkinlaisia määritelmiä. Uskonto on lajien kunnioituksen performanssi, etiketti (käytöstapa) tai kurinalaista elämistä (”disciplined living”). Mutta kun pitäisi pohtia, mitä se tarkoittaisi, jos kaikkia kunnioituksenosoituksia tai käytöstapoja nimitettäisiin uskonnoiksi, miksi niitä pitäisi kutsua toisella nimellä (uskonto) ja mitä jää tällöin uskonnon ulkopuolelle, siirrytään taas johonkin toiseen asiaan.

Toisaalta tähän Harvey päätyy – uskonto ei ole rajattu tutkimusalue. Samoin kuin sukupuolen tai etnisyyden tutkijat voivat käsitellä mitä tahansa ilmiötä, myös uskonnontutkija Harveyn mukaan voi. Niin kai, mutta silloin täytyisi aloittaa siitä, mitä uskonnontutkija tutkii missä tahansa ilmiössä (vrt. sukupuolijärjestelmä) eikä uskonnoiksi kutsuttujen ilmiöiden tai perinteiden tarkastelusta. Nämä tulisi pitää analyyttisesti erillään. Eihän sukupuolijärjestelmän tutkijakaan pohdi, ansaitseeko X sukupuolijärjestelmän leiman vai ei (vrt. Harvey pakanuuden ja kristinuskon vertailusta). Lisäksi, kun sukupuolijärjestelmän tutkija lähestyy mitä tahansa ilmiötä sen mukaan, millaisia sukupuolittuneita käytäntöjä siinä on, hänellä on oltava mielessään määritelmä siitä, miten sukupuolittunut käytäntö määritellään ja tunnistetaan.

Toinen heikko kohta on Harveyn ”materialismi”. Se on ensisijaisesti aistien ja esineiden keskeisyyden korostamista sekä luonnon ja kulttuurin välisen eron kyseenlaistamista Bruno Latourin hengessä (”Emme ole koskaan olleet moderneja” eli kyenneet pitämään luontoa ja kulttuuria erillään). Materiaalisuus on sen muistuttamista, että elämme suhteissa. Tässä ei ole huomautettavaa, mutta lopultakin Harveyn materialismi on, paradoksaalisesti, vailla materiaalisia olosuhteita. Hän ei esimerkissään selitä ”uskonnollisia” käytäntöjä materiaalisilla olosuhteilla tai edes pohdi, mikä on kahden hyvin erilaisen materialismin suhde. Siksi ei ole ihme, ettei kirjasta löydy viitteitä esimerkiksi kulttuurimaterialisti Marvin Harrisin analyyseihin, vaikka Harvey käsittelee muutamia hyvin samanlaisia tapauksia (esimerkiksi tabuja ja ruokakieltoja).

Kolmas heikko kohta on yleisempi. Käsittelyä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa systemaattiseksi. Tekijä poukkoilee aiheesta toiseen ja lukijan ei ole helppo ennakoida, mihin seuraavaksi siirrytään ja miksi. Samoin Harveyn luoma kuva ”vihollisista” on paikoin ylimalkainen. Vain harvoin annetaan konkreettisia esimerkkejä ja nimetään tutkija, jonka näkemystä vastustetaan.

Lisäksi teoksen ongelmana on Harveyn halu jakaa ympäristötietoisuuttaan. Sen paikka olisi muualla, sillä tässä se vain haittaa hänen suosimansa uskontotieteellisen käsitteistön puolesta argumentointia. Mutta näitä hän ei erota, vaan luo melko romanttisen kuvan ihmisistä, jotka elävät merkityksellisessä suhteessa luontoon. Tämän vastakohta on paha, paha moderniteetti, modernismi, most-moderni (ei post, vaan most) – termit, joita ei selitetä kunnolla eikä niiden välille tehdä mitään erottelua.

Harvey kysyy, miksi uskonnontutkija ei voisi promotoida tutkimiensa uskontojen näkemyksiä samaan tapaan kuin Shakespearen tutkija pitää teoksia korkeakirjallisuutena, jota muidenkin pitäisi lukea. Itse kääntäisin asetelman toisin: Miksi toiset ovat niin haluttomia kysymään tiettyjä kysymyksiä tutkimuskohteiltaan? Siksi, että he ovat niin kiireisiä promotoimaan kohteidensa käsityksiä.

Kuten tästä käy ilmi, lukukokemukseni herätti ajatuksia ja tunteita kahteen äärilaitaan: ärsyyntyminen puutteista ja haltioituminen vahvuuksista. Harveylla on paljon hyviä esimerkkejä, jotka haastavat käsityksiä, jotka usein liitämme uskontoon pitämällä kristinuskoa mittatikkuna ja esimerkkinä siitä, mikä on yleistä. Sikäli teoksessa on ruokaa ajattelulle. Systemaattinen teoreetikko Harvey ei kuitenkaan tämän teoksen perusteella ole.