tiistai 11. marraskuuta 2014

Studioalbumit osa 42: Queen

Queen on yksi kaikkien aikojen suurista bändeistä. Minulle se ei ole koskaan merkinnyt juuri mitään. Olen pitänyt sen musiikkia pöhöttyneenä ja jopa tyhjänpäiväisenä. Samalla olen tietänyt, että siinä on paljon elementtejä, joita on vaikea olla arvostamatta.

Bändi tuli tutuksi VHS-kaseteille nauhoitetuista hevivideokokoelmista, jonne oli mahtunut sekaan pari biisiä Queeniä. ”I Want to break free” ja ”Breakthru” olivat kummajaisia hiuslakalle tuoksuvan kevythevin joukossa. Myös ”Bohemian rhapsody” tuli biisinä tutuksi, mutta sitä en osaa sijoittaa mihinkään tapahtumaan. Myöhemmin, noin 17-vuotiaana, oli mahdoton välttyä biisiltä ”Show must go on”, joka Freddie Mercuryn sairastuttua ja kuoltua aidsiin soi koko ajan ja joka paikassa.

En ole koskaan omistanut yhtään Queenin albumia enkä omista vieläkään. Kun olen katsonut yhtyeen uraa käsittelevän dokumentin, olen alkanut arvostaa yhtyettä enemmän ja suhtautumaan myös henkilökohtaisella tasolla suopeammin. Puhutteleva se ei edelleenkään ole. Koska tässä sarjassa olen kuunnellut muitakin dinosauruksia, jättiläisiä ja ehkä hirviöitäkin Rollareista Rushiin, ei Queeniin tarttuminen vaadi sen syvempiä perusteluita. Antaa mennä vaan. Pyydetään kuitenkin faneilta anteeksi etukäteen.

Queen (1973) lähtee liikkeelle singlenäkin julkaistulla ”Keep yourself running” -kappaleella. Siinä on vahvaa riffittelyä, joka laittaa bändin alkutaipaleen brittiläisen hard rockin, glamin ja ehkä progenkin risteykseen. Mercuryn teatraalinen ääni on niin tunnistettava, että se vie huomion. Albumi on raakile, jos sitä vertaa siihen Queeniin, josta tuli yksi suurista stadionbändeistä. Se on ehkä lupaava, mutta valitettavan tylsä, jos ei oteta lukuun kiekumista ja tempovaihdoksia kappaleessa ”My fairy king” (pesin biisin tahdissa astioita, fairylla tietenkin).

Queen II (1974) ilmestyi seuraavana vuonna. Se sai myönteisen vastaanoton ilmestyessään ja muodostui klassikoksi viimeistään hevipettereiden ja indiejamppojen hehkutusten seurauksena. Esimerkiksi Axl Rose, Steve Vai ja Billy Corgan ovat kukin tahoillaan ylistäneet albumia tai vähintään noteeranneet sen merkityksen omalle kehitykselleen. Eikä ihme, albumi on huima harppaus eteenpäin. Se ei tosin tarkoita, että saisin henkilökohtaisesti siitä mitään merkittävää irti. Se on tuotetumpi, mahtipontisempi ja tasapainoisempi, mutta en keksi montaa syytä kuunnella tätä kotioloissa. Tai onhan siellä taas tasaisen flow’n katkaisevaa kiekumista b-puolen aloittavassa kappaleessa ”Ogre battle”. Samoin ”The march of the black queen” on aika timmiä kailotusta.

Sheer Heart Attack (1974) alkaa ”Brighton Rockilla” sen verran suoran mahtipontisesti, että siitä tulee mieleen seksi ilman esileikkiä. Tai tilanne, jossa tavoittamaton unelmien kohde sanoisi yllättäen, että tässä nyt olen nakuna, eiköhän ryhdytä toimeen. Siihen tietysti vastataan, että ei nyt ihan tällä tavalla… Biisin kitarasoolo on jonkinlainen klassikko. Ihan holtitonta perusrokkiahan tämä on. Sen jälkeen Beatlesista muistuttava ”Killer queen” – albumin tunnetuin kappale – tuntuu hyvin kontrolloidulta ja harkitulta. Erittäin onnistunut biisi, jos Beatlesista tykkää. Kolmas raita, ”Tenement funster” on toimiva synteesi kahden ensimmäisen vahvuuksista. Sitten alkaa tasainen setti, jonka rikkoo paikoitellen Mercuryn kiekuminen. Luen samalla vanhasta Soundista Jarvis Cockerin haastattelua Pulpin mestariteoksen This is Hardcoren ajalta ja mieleni tekee vaihtaa levyä. Sitten tulee ”Stone cold crazy”, jossa tulee taas hard rockia päin pläsiä. Alan miettiä, onko yhtyeellä mitään herkkyyttä. Ei ainakaan tällä levyllä. Queenin kolmatta albumia pidetään tuotoksena, jolla yhtye hitsautui siihen muottiin, josta se tultiin myöhemmin muistamaan.

A Night at the Opera (1975) on se ”Bohemian rhapsodyn” koti. Biisi on taitava ja kokeellinen, mutta lopulta kohtuullisen luotaantyöntävä klassikko. Levy on kokonaisuutena tasapainoinen ja hallittu yhdistelmä hupsuttelevaa ja mahtipontista rokkia, jossa mausteena on myös Kinks-henkistä peribrittiläistä poppia. Se on vähemmän hengästyttävä kuin edeltäjänsä, mutta en voi sanoa pitäväni tästäkään erityisen paljon. Knoppitiedon ystävien on muistettava, että albumi oli aikanaan kallein levytys. Yhtyeen myöhemmän historian valossa huvittava yksityiskohta on se, että albumiin on painettu teksti ”No synthesizers!”

A Day at the Races (1976) on edeltäjänsä siivittämä myyntimenestys. Alkuun vähän blues-pohjaista tylsää perusrokkia ja sitten perään vaivaannuttavaa Mercuryn kiekumista, joka vaihtuu tylsäksi pianoballadiksi. Ei ole kovin lupaava alku. Seuraava ”Long away” on Mayn laulamaa sixties-tyylistä poppia ja askel parempaan. Ei nuolaista vielä. ”The millionaire waltz” on moniosainen hupsuttelu, joka on lähinnä kiusallinen ”Bohemian rhapsodyn” onnistumisen jälkeen. Alkaa tuntua, että eniten ärsyttää Mercuryn ääni. Ymmärrän, ettei tämä ole hyvä lähtökohta Queenin kuuntelemiseen. Mutta sitten ”You and I” onkin toimiva, simppeli poplaulu. Huh, se oli vasta ensimmäinen puolisko. Toinen onkin sitten vähemmän tunteita herättävää, tasapaksua Queenia. Ei ärsytä, ei saa innostumaan. Ihan kivaa. 

News of the World (1977) siirsi bändin hieman suoremman ilmaisun pariin. Levyn aloittaa ”We will rock you” ja heti perään tulee ”We are the champions” – veisut, joille on paikkansa urheilutilaisuuksissa, mutta joita oletukseni mukaan ei kukaan täysjärkinen kuuntele kotistereoissa. Sitten tyyli vaihtuu täysin, kun kuullaan vauhtirokki ”Sheer heart attack” ja perään siedettävä pianoballadi. Sen jälkeen on vuorossa tylsää perusrokkia, kunnes seksuaalinen viisu ”Get down, make love” tekee särön. Vaikka en biisistä suoranaisesti pidäkään, on mainittava, että sen on levyttänyt myös Nine Inch Nails, jolle biisi on kuin tehty. Sen perään tulee bluesia hieman ZZ Topin hengessä, joskin aivan järkyttävän paljon tylsempänä. Seuraavaksi onkin kornia espanjankitaraa mitäänsanomattoman sävellyksen kera. Albumi on myyntimenestys. Onnea ostajille.

Jazz (1978) ja hieno levynkansi. Kerrankin tällä yhtyeellä. Sisältö alkaa ”Mustaphalla”, joka saattaa olla poliittisesti epäkorrekti samaan tapaan kuin PP:n ja Aaken nunnukanunnukat. Tosin se on ihan viihdyttävä höpsöttely, jolla Mercury avaa äänensä. Levyn tunnetuimpiin kuuluu ”Fat bottom girls”, joka ei ole kammottava raita, ja saattaa se olla jonkun mielestä jopa hauska. ”Bicycle race” on se toimiva ja taitava huumoritsibale, jonka videolla alastomat naiset pyöräilevät. En kyllä ymmärrä, miten tällaisten sekaan sopivat umpipateettiset pianoballadit. Ehkä ne tuovat vaihtelua. Tässä kuitenkin kiteytyy Queen: täyttä huumorimusiikkia tai sitten totaalista patetiaa. Mitään siltä väliltä yhtye ei tunne. Ei herkkyyttä, ei nyansseja, paitsi aivan poikkeuksellisina hetkinä. Levyn loppupuolelta löytyvä ”Don’t stop me now” on melko hieno. Siinä on tarttuva tunnelma, melodia ja taitoa ilman, että osaamista osoitetaan sormella.

The Game (1980) sisältää taas tuttuun tapaan monenlaista musiikkia. Klassikoista siellä on ”Another one bites the dust”, jonka bassokuviosta ei voi olla pitämättä edes kaltaiseni valittaja (okei, muuten se on aika tylsä biisi), ja rockabillyyn kiilaava ”Crazy little thing called love”, josta myös neorockabillya soittava brittiläinen The Nitros teki versionsa yli kaksikymmentä vuotta sitten (ja kaiketi moni muukin, esimerkiksi kantriartisti Dwight Yoakam). Avauskappale ”Play the game” on ihan hieno, yhtyeelle tyypillinen mahtipontinen viisu ja Guns’n’Rosesin livenä esittämä ”Sail away sweet sister” on levyn parhaimmassa kolmanneksessa. Muita en pidä maininnan arvoisina. The Game on ainoa Queenin levy, joka nousi Yhdysvalloissa listaykköseksi. Vuoden 1975 julistus ”No synthesizers!” oli bändiltä unohtunut.

Flash Gordon (1980) on soundtrack, mutta se listataan normaalisti yhtyeen studioalbumeihin. Teos on yhtä turha kuin soundtrackit keskimäärin. On vaikea kuvitella, että kovin moni kuuntelisi tätä huvikseen kotona. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kolmannen kerran eri raidassa tulee jo ensisekunneilla kuultu ”Flash – kiekumista-a-a”, niin alkaa kiitos riittää. Hyvä puoli on se, ettei teos kestä kuin viisi minuuttia yli puolen tunnin. Seuraava.

Hot Space (1982) on Queenin kokeilu discofunkin alalla. Kun bändi on tarpeeksi taitava, se pystyy muuntautumaan eri genreihin kuulostaen kuitenkin enimmäkseen itseltään. Toisaalta tämä aluevaltaus alleviivaa bändin luomisen pastissimaisuutta. Jostain syystä mukaan on ängetty myös Lennon-pastissi ”Life is real (song for Lennon)”, joka on ihan kiva raita väärässä paikassa. Levyn päättävä ”Under pressure” on yksi yhtyeen kohokohdista, joten onnistunut yhteistyö David Bowien kanssa perustelee julkaisun tarpeellisuuden. Silti en tätäkään albumia kuuntele kotioloissa. Enkä tuota mainittua biisiä lukuun ottamatta kovin mielelläni edes kodin ulkopuolella. Yhtyeelle tärkeämpää oli toki se, että Michael Jackson tykkäsi.

The Works (1984) on tyylillinen synteesi parista aikaisemmasta vaiheesta. Edelleen mennään vahvasti elektronisissa sfääreissä, mutta biiseissä on rokkivivahdetta vanhaan tapaan. Ja niitä pakollisia pianoballadeita. Tutuimmat itselleni ovat ”Radio ga ga” ja ”I want to break free”. En muista, olisiko voinut jo tässä vaiheessa tai pian sen jälkeen tutustua näihin kappaleisiin. Luin ainakin Suosikkia, josta ”Radio ga ga” on jäänyt nimenä mieleen.

A Kind of Magic (1986) oli viimeinen Queen-levy, jonka julkaisuun liittyi kiertue. Sen jälkeen Mercuryn sairaus teki intensiivisestä keikkailusta mahdotonta. Albumilla on kaksi klassikkoa, ”Friends will be friends” ja ”Who wants to live forever”. Tuota suuremmaksi ei musiikki paisu. Kokonaisuus on monipuolinen tai joidenkin mielestä hajanainen. Yksikään biisi ei kosketa minua henkilökohtaisesti, mutta pari viimeistä raitaa, ”Don’t lose your head” ja ”Princess of the universe”, ovat toimivaa viihdettä.

The Miracle (1989) myi kultaa Suomessakin. Ilmestymisajalta muistuu heti mieleen vauhtiralli ”Breakthru” ja stadionviisu ”I want it all”. Tällöin Queen olikin taas enimmäkseen hard rockia, joskin popahtavalla otteella. Mukana on toki totaalisen juustoista kasarihöttöä, kuten ”My baby does me”. Vaikka ei mieli tekisi, on myönnettävä, että ”I want it all” on mainio.

Innuendo (1991) – sen ajan muistan hyvin. ”Show must go on” tuli Levyraadissa ja jengi oli innoissaan. ”I’m going slightly mad” taisi olla Hittimittarissa, mutta joka tapauksessa sekin tuli tutuksi tv:stä. Edellinen kuulosti koskettavalta, joskin vähän pateettiselta, mutta sen sai anteeksi, kun tieto Mercuryn kuoleman lähestymisestä oli julkista. Jälkimmäinen oli hyvällä tavalla teatraalinen. Veli osti cd:n, mutta en sitä pahemmin jaksanut kuunnella. Suomessa se myi kultaa ja maailmalla yli 11 miljoonaa. En ole katsonut tarpeelliseksi palata siihen ennen tätä. Nyt se on tehty, katsotaan taas parinkymmenen vuoden päästä uudestaan.

Made in Heaven (1995) ilmestyi neljä vuotta Mercuryn kuoleman jälkeen. Ennen hänen kuolemaansa nauhoitettuihin lauluihin tehtiin uudet taustat ja siinä se oli: 20 miljoonaa myytyä levyä. Itse tosin en edes huomannut tällaisen levyn ilmestymistä, mikä kertoo jotain oman musatutkani suunnasta. Ilmeinen hitti ”I was born to love you” tuli toki kuulluksi. Albumi sai melko myönteisiä arvioita, mutta luulen, että se selittyy osin odotusarvolla. Kriitikot luulivat saavansa täydellisen rahastuksen, mutta painosta pullahti ihan kelvollinen ja edelleen stadioninkokoinen Queen.

Queen oli yksi maailman suurimmista ainakin tyylillisesti. Se oli mahtipontinen, sävellyksissään ja sovituksissaan äärimmäisen härski, toisille koskettava, mutta itselleni leikkisä pastissi.

Tämä saattoi olla kaikkein raskain rupeama koko sarjassa. Pystyin kuuntelemaan maksimissaan kaksi Queenin albumia päivässä. Parin jälkeen piti laittaa stereoihin Ministryä, Hank Williamsia tai jotain muuta rentouttavaa. En osannut arvata, että en vain saa paljoakaan irti Queenista ja että yhtye alkaa jopa ärsyttää. Tietysti tajuan sen hienouden, kun oikein rautalangasta väännetään, mutta en edelleenkään ymmärrä, miksi kuuntelisin itse yhtyettä kotona vapaaehtoisesti. Katsotaan, muuttuuko käsitys myöhemmin.
 

Ei kommentteja: