Queen
on yksi kaikkien aikojen suurista bändeistä. Minulle se ei ole koskaan
merkinnyt juuri mitään. Olen pitänyt sen musiikkia pöhöttyneenä ja jopa
tyhjänpäiväisenä. Samalla olen tietänyt, että siinä on paljon elementtejä,
joita on vaikea olla arvostamatta.
Bändi
tuli tutuksi VHS-kaseteille nauhoitetuista hevivideokokoelmista, jonne oli
mahtunut sekaan pari biisiä Queeniä. ”I Want to break free” ja ”Breakthru”
olivat kummajaisia hiuslakalle tuoksuvan kevythevin joukossa. Myös ”Bohemian
rhapsody” tuli biisinä tutuksi, mutta sitä en osaa sijoittaa mihinkään
tapahtumaan. Myöhemmin, noin 17-vuotiaana, oli mahdoton välttyä biisiltä ”Show
must go on”, joka Freddie Mercuryn sairastuttua ja kuoltua aidsiin soi koko
ajan ja joka paikassa.
En
ole koskaan omistanut yhtään Queenin albumia enkä omista vieläkään. Kun olen
katsonut yhtyeen uraa käsittelevän dokumentin, olen alkanut arvostaa yhtyettä
enemmän ja suhtautumaan myös henkilökohtaisella tasolla suopeammin. Puhutteleva
se ei edelleenkään ole. Koska tässä sarjassa olen kuunnellut muitakin
dinosauruksia, jättiläisiä ja ehkä hirviöitäkin Rollareista Rushiin, ei
Queeniin tarttuminen vaadi sen syvempiä perusteluita. Antaa mennä vaan.
Pyydetään kuitenkin faneilta anteeksi etukäteen.
Queen (1973) lähtee liikkeelle
singlenäkin julkaistulla ”Keep yourself running” -kappaleella. Siinä on vahvaa
riffittelyä, joka laittaa bändin alkutaipaleen brittiläisen hard rockin, glamin
ja ehkä progenkin risteykseen. Mercuryn teatraalinen ääni on niin tunnistettava,
että se vie huomion. Albumi on raakile, jos sitä vertaa siihen Queeniin, josta
tuli yksi suurista stadionbändeistä. Se on ehkä lupaava, mutta valitettavan
tylsä, jos ei oteta lukuun kiekumista ja tempovaihdoksia kappaleessa ”My fairy
king” (pesin biisin tahdissa astioita, fairylla tietenkin).
Queen II (1974) ilmestyi seuraavana
vuonna. Se sai myönteisen vastaanoton ilmestyessään ja muodostui klassikoksi
viimeistään hevipettereiden ja indiejamppojen hehkutusten seurauksena.
Esimerkiksi Axl Rose, Steve Vai ja Billy Corgan ovat kukin tahoillaan
ylistäneet albumia tai vähintään noteeranneet sen merkityksen omalle
kehitykselleen. Eikä ihme, albumi on huima harppaus eteenpäin. Se ei tosin
tarkoita, että saisin henkilökohtaisesti siitä mitään merkittävää irti. Se on
tuotetumpi, mahtipontisempi ja tasapainoisempi, mutta en keksi montaa syytä
kuunnella tätä kotioloissa. Tai onhan siellä taas tasaisen flow’n katkaisevaa
kiekumista b-puolen aloittavassa kappaleessa ”Ogre battle”. Samoin ”The march
of the black queen” on aika timmiä kailotusta.
Sheer Heart Attack (1974) alkaa
”Brighton Rockilla” sen verran suoran mahtipontisesti, että siitä tulee mieleen
seksi ilman esileikkiä. Tai tilanne, jossa tavoittamaton unelmien kohde sanoisi
yllättäen, että tässä nyt olen nakuna, eiköhän ryhdytä toimeen. Siihen tietysti
vastataan, että ei nyt ihan tällä tavalla… Biisin kitarasoolo on jonkinlainen
klassikko. Ihan holtitonta perusrokkiahan tämä on. Sen jälkeen Beatlesista
muistuttava ”Killer queen” – albumin tunnetuin kappale – tuntuu hyvin
kontrolloidulta ja harkitulta. Erittäin onnistunut biisi, jos Beatlesista
tykkää. Kolmas raita, ”Tenement funster” on toimiva synteesi kahden ensimmäisen
vahvuuksista. Sitten alkaa tasainen setti, jonka rikkoo paikoitellen Mercuryn
kiekuminen. Luen samalla vanhasta Soundista Jarvis Cockerin haastattelua Pulpin
mestariteoksen This is Hardcoren
ajalta ja mieleni tekee vaihtaa levyä. Sitten tulee ”Stone cold crazy”, jossa
tulee taas hard rockia päin pläsiä. Alan miettiä, onko yhtyeellä mitään herkkyyttä.
Ei ainakaan tällä levyllä. Queenin kolmatta albumia pidetään tuotoksena, jolla
yhtye hitsautui siihen muottiin, josta se tultiin myöhemmin muistamaan.
A Night at the Opera (1975) on se
”Bohemian rhapsodyn” koti. Biisi on taitava ja kokeellinen, mutta lopulta
kohtuullisen luotaantyöntävä klassikko. Levy on kokonaisuutena tasapainoinen ja
hallittu yhdistelmä hupsuttelevaa ja mahtipontista rokkia, jossa mausteena on
myös Kinks-henkistä peribrittiläistä poppia. Se on vähemmän hengästyttävä kuin
edeltäjänsä, mutta en voi sanoa pitäväni tästäkään erityisen paljon.
Knoppitiedon ystävien on muistettava, että albumi oli aikanaan kallein levytys.
Yhtyeen myöhemmän historian valossa huvittava yksityiskohta on se, että
albumiin on painettu teksti ”No synthesizers!”
A Day at the Races (1976) on edeltäjänsä
siivittämä myyntimenestys. Alkuun vähän blues-pohjaista tylsää perusrokkia ja
sitten perään vaivaannuttavaa Mercuryn kiekumista, joka vaihtuu tylsäksi
pianoballadiksi. Ei ole kovin lupaava alku. Seuraava ”Long away” on Mayn
laulamaa sixties-tyylistä poppia ja askel parempaan. Ei nuolaista vielä. ”The
millionaire waltz” on moniosainen hupsuttelu, joka on lähinnä kiusallinen
”Bohemian rhapsodyn” onnistumisen jälkeen. Alkaa tuntua, että eniten ärsyttää
Mercuryn ääni. Ymmärrän, ettei tämä ole hyvä lähtökohta Queenin kuuntelemiseen.
Mutta sitten ”You and I” onkin toimiva, simppeli poplaulu. Huh, se oli vasta
ensimmäinen puolisko. Toinen onkin sitten vähemmän tunteita herättävää,
tasapaksua Queenia. Ei ärsytä, ei saa innostumaan. Ihan kivaa.
News of the World (1977) siirsi bändin
hieman suoremman ilmaisun pariin. Levyn aloittaa ”We will rock you” ja heti
perään tulee ”We are the champions” – veisut, joille on paikkansa
urheilutilaisuuksissa, mutta joita oletukseni mukaan ei kukaan täysjärkinen
kuuntele kotistereoissa. Sitten tyyli vaihtuu täysin, kun kuullaan vauhtirokki
”Sheer heart attack” ja perään siedettävä pianoballadi. Sen jälkeen on vuorossa
tylsää perusrokkia, kunnes seksuaalinen viisu ”Get down, make love” tekee särön.
Vaikka en biisistä suoranaisesti pidäkään, on mainittava, että sen on
levyttänyt myös Nine Inch Nails, jolle biisi on kuin tehty. Sen perään tulee
bluesia hieman ZZ Topin hengessä, joskin aivan järkyttävän paljon tylsempänä.
Seuraavaksi onkin kornia espanjankitaraa mitäänsanomattoman sävellyksen kera. Albumi
on myyntimenestys. Onnea ostajille.
Jazz (1978) ja hieno levynkansi.
Kerrankin tällä yhtyeellä. Sisältö alkaa ”Mustaphalla”, joka saattaa olla
poliittisesti epäkorrekti samaan tapaan kuin PP:n ja Aaken nunnukanunnukat.
Tosin se on ihan viihdyttävä höpsöttely, jolla Mercury avaa äänensä. Levyn
tunnetuimpiin kuuluu ”Fat bottom girls”, joka ei ole kammottava raita, ja
saattaa se olla jonkun mielestä jopa hauska. ”Bicycle race” on se toimiva ja
taitava huumoritsibale, jonka videolla alastomat naiset pyöräilevät. En kyllä
ymmärrä, miten tällaisten sekaan sopivat umpipateettiset pianoballadit. Ehkä ne
tuovat vaihtelua. Tässä kuitenkin kiteytyy Queen: täyttä huumorimusiikkia tai
sitten totaalista patetiaa. Mitään siltä väliltä yhtye ei tunne. Ei herkkyyttä,
ei nyansseja, paitsi aivan poikkeuksellisina hetkinä. Levyn loppupuolelta
löytyvä ”Don’t stop me now” on melko hieno. Siinä on tarttuva tunnelma, melodia
ja taitoa ilman, että osaamista osoitetaan sormella.
The Game (1980) sisältää taas tuttuun
tapaan monenlaista musiikkia. Klassikoista siellä on ”Another one bites the
dust”, jonka bassokuviosta ei voi olla pitämättä edes kaltaiseni valittaja
(okei, muuten se on aika tylsä biisi), ja rockabillyyn kiilaava ”Crazy little
thing called love”, josta myös neorockabillya soittava brittiläinen The Nitros
teki versionsa yli kaksikymmentä vuotta sitten (ja kaiketi moni muukin,
esimerkiksi kantriartisti Dwight Yoakam). Avauskappale ”Play the game” on ihan
hieno, yhtyeelle tyypillinen mahtipontinen viisu ja Guns’n’Rosesin livenä
esittämä ”Sail away sweet sister” on levyn parhaimmassa kolmanneksessa. Muita
en pidä maininnan arvoisina. The Game
on ainoa Queenin levy, joka nousi Yhdysvalloissa listaykköseksi. Vuoden 1975
julistus ”No synthesizers!” oli bändiltä unohtunut.
Flash Gordon (1980) on soundtrack, mutta
se listataan normaalisti yhtyeen studioalbumeihin. Teos on yhtä turha kuin
soundtrackit keskimäärin. On vaikea kuvitella, että kovin moni kuuntelisi tätä
huvikseen kotona. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kolmannen kerran eri
raidassa tulee jo ensisekunneilla kuultu ”Flash – kiekumista-a-a”, niin alkaa
kiitos riittää. Hyvä puoli on se, ettei teos kestä kuin viisi minuuttia yli
puolen tunnin. Seuraava.
Hot Space (1982) on Queenin kokeilu
discofunkin alalla. Kun bändi on tarpeeksi taitava, se pystyy muuntautumaan eri
genreihin kuulostaen kuitenkin enimmäkseen itseltään. Toisaalta tämä
aluevaltaus alleviivaa bändin luomisen pastissimaisuutta. Jostain syystä mukaan
on ängetty myös Lennon-pastissi ”Life is real (song for Lennon)”, joka on ihan
kiva raita väärässä paikassa. Levyn päättävä ”Under pressure” on yksi yhtyeen
kohokohdista, joten onnistunut yhteistyö David Bowien kanssa perustelee
julkaisun tarpeellisuuden. Silti en tätäkään albumia kuuntele kotioloissa. Enkä
tuota mainittua biisiä lukuun ottamatta kovin mielelläni edes kodin
ulkopuolella. Yhtyeelle tärkeämpää oli toki se, että Michael Jackson tykkäsi.
The Works
(1984) on tyylillinen synteesi parista aikaisemmasta vaiheesta. Edelleen
mennään vahvasti elektronisissa sfääreissä, mutta biiseissä on rokkivivahdetta
vanhaan tapaan. Ja niitä pakollisia pianoballadeita. Tutuimmat itselleni ovat
”Radio ga ga” ja ”I want to break free”. En muista, olisiko voinut jo tässä
vaiheessa tai pian sen jälkeen tutustua näihin kappaleisiin. Luin ainakin
Suosikkia, josta ”Radio ga ga” on jäänyt nimenä mieleen.
A Kind of Magic (1986) oli viimeinen
Queen-levy, jonka julkaisuun liittyi kiertue. Sen jälkeen Mercuryn sairaus teki
intensiivisestä keikkailusta mahdotonta. Albumilla on kaksi klassikkoa,
”Friends will be friends” ja ”Who wants to live forever”. Tuota suuremmaksi ei
musiikki paisu. Kokonaisuus on monipuolinen tai joidenkin mielestä hajanainen.
Yksikään biisi ei kosketa minua henkilökohtaisesti, mutta pari viimeistä
raitaa, ”Don’t lose your head” ja ”Princess of the universe”, ovat toimivaa
viihdettä.
The Miracle (1989) myi kultaa
Suomessakin. Ilmestymisajalta muistuu heti mieleen vauhtiralli ”Breakthru” ja
stadionviisu ”I want it all”. Tällöin Queen olikin taas enimmäkseen hard
rockia, joskin popahtavalla otteella. Mukana on toki totaalisen juustoista
kasarihöttöä, kuten ”My baby does me”. Vaikka ei mieli tekisi, on myönnettävä,
että ”I want it all” on mainio.
Innuendo (1991) – sen ajan muistan
hyvin. ”Show must go on” tuli Levyraadissa ja jengi oli innoissaan. ”I’m going
slightly mad” taisi olla Hittimittarissa, mutta joka tapauksessa sekin tuli
tutuksi tv:stä. Edellinen kuulosti koskettavalta, joskin vähän pateettiselta,
mutta sen sai anteeksi, kun tieto Mercuryn kuoleman lähestymisestä oli julkista.
Jälkimmäinen oli hyvällä tavalla teatraalinen. Veli osti cd:n, mutta en sitä
pahemmin jaksanut kuunnella. Suomessa se myi kultaa ja maailmalla yli 11
miljoonaa. En ole katsonut tarpeelliseksi palata siihen ennen tätä. Nyt se on
tehty, katsotaan taas parinkymmenen vuoden päästä uudestaan.
Made in Heaven (1995) ilmestyi neljä
vuotta Mercuryn kuoleman jälkeen. Ennen hänen kuolemaansa nauhoitettuihin
lauluihin tehtiin uudet taustat ja siinä se oli: 20 miljoonaa myytyä levyä.
Itse tosin en edes huomannut tällaisen levyn ilmestymistä, mikä kertoo jotain
oman musatutkani suunnasta. Ilmeinen hitti ”I was born to love you” tuli toki
kuulluksi. Albumi sai melko myönteisiä arvioita, mutta luulen, että se selittyy
osin odotusarvolla. Kriitikot luulivat saavansa täydellisen rahastuksen, mutta
painosta pullahti ihan kelvollinen ja edelleen stadioninkokoinen Queen.
Queen
oli yksi maailman suurimmista ainakin tyylillisesti. Se oli mahtipontinen,
sävellyksissään ja sovituksissaan äärimmäisen härski, toisille koskettava,
mutta itselleni leikkisä pastissi.
Tämä
saattoi olla kaikkein raskain rupeama koko sarjassa. Pystyin kuuntelemaan maksimissaan
kaksi Queenin albumia päivässä. Parin jälkeen piti laittaa stereoihin Ministryä,
Hank Williamsia tai jotain muuta rentouttavaa. En osannut arvata, että en vain
saa paljoakaan irti Queenista ja että yhtye alkaa jopa ärsyttää. Tietysti
tajuan sen hienouden, kun oikein rautalangasta väännetään, mutta en
edelleenkään ymmärrä, miksi kuuntelisin itse yhtyettä kotona vapaaehtoisesti.
Katsotaan, muuttuuko käsitys myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti