sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Studioalbumit osa 43: Metronomy

Luultavasti ensikosketus englantilaiseen elektronista indiepoppia (tai ”indietronicaa”) tekevään Metronomyyn on tapahtunut Uncut-lehden kautta. Tämä on ollut joskus vuoden 2010 tai 2011 paikkeilla. Tuo kosketus oli kevyt, mutta sen jälkeen on tapahtunut muutamia merkittäviä asioita, jotka saivat kuuntelemaan yhtyeen kaikki neljä albumia.

Musavisassa tuli näyte yhtyeeltä. En tunnistanut esittäjää, mutta biisi kuulosti todella tutulta. Ärsytti. Ei edes auttanut, että tiesin esittäjän alkavan m-kirjaimella. Se oli osa muutoin mieleen jäänyttä kysymystä visafinaalissa, jossa tunnistin Mogwain, Mad Sinin, Manu Chaon ja My Bloody Valentinen. Biisi oli yhtyeen hitti ”The Bay”. Myöhemmin huomasin, että se löytyi levyhyllystäni, yhdeltä Uncutin mukana tulleelta cd:ltä.

Myöhemmin musavisassa yhtyeeltä tuli videonäyte uusimmalta albumilta. Tiimin jäsen tunnisti sen välittömästi. Itse en tuossa vaiheessa ollut kuunnellut levyä, mutta pian sen jälkeen kuuntelin pari biisiä keskittymättä sen tarkemmin.

Keväällä 2014 Barcelonan Primaverassa yhtye esiintyi keskellä yötä. Keikka alkoi joskus kolmen jälkeen. Pitkän päivän lopussa oli jo väsy. Sen yhdistyessä kylmään merituuleen olosuhteet eivät olleet otolliset. Silti pidin keikasta paljon. Jopa niin paljon, että katselin pieniä palasia siitä myöhemmin YouTubesta.

Loppukesästä 2014 ostin Lontoosta niiden tuoreimman albumin. Kuuntelin sen yhtenä iltana sängyssä muutaman kerran putkeen. Suhteeni yhtyeeseen on siten kasvanut vähän kerrallaan. Oli aika käydä läpi kaikki neljä studioalbumia.

Pip Payne (Pay the £5000 You Owe) (2006) on lähes täysin instrumentaalielektroa (poikkeuksena ”Trick or treatz”, jossa lauletaan). Suurin osa sen raidoista voisi olla kotonaan tietokonepelissä. Vaikka en juurikaan kuuntele tällaista musiikkia, albumi erottuu massasta melodisten ja rytmillisten koukkujensa vuoksi. Se voi tuoda mieleen välillä adhd:sta kärsivän Kraftwerkin. Siitä tunnistaa hyvin jatkumon myöhempään tuotantoon. Tuoreimpien teosten valossa debyytti kuulostaa vain ”lupaavalta demolta”, mutta itsenäisenä elektroalbumina se on viehättävä. Vielä tähän aikaan ei kuitenkaan voi puhua yhtyeestä. Osan keikoista keulahahmo Joseph Mount hoiti läppärin avulla. Vuoden 2009 uusintajulkaisulla on bonuksia. Niistä erityisesti ”Hear to wear” on hieno.

Nights Out (2008) jatkaa samaa linjaa, mutta taas on menty askel toimivammin leikkisämpään suuntaan. Paikoitellen tulee mieleen kotimainen Aavikko ilman suurta karnevaalihenkeä. Esimerkiksi kakkosraita ”The end of you too” on hauska ja koskettava samanaikaisesti. ”On the motorway” on yksi suosikeistani. Laulua kuullaan kappaleissa ”A thing for me” ja ”Back on the motorway”. Albumi sai erinomaisia arvioita, mutta arvatenkin toisia tällainen tietokonepeleistä muistuttava kilkutus saattaa pidemmän päälle ärsyttää. Hienoja popmelodioita levyllä on moninkertaisesti verrattuna keskimääräisiin elektroalbumeihin.  Tässä vaiheessa Metronomy alkoi olla Mountin sooloprojektia suurempi kokonaisuus.

The English Riviera (2011) on ensimmäinen Metronomyn albumi, jolla lauletaan jatkuvasti. Musiikillisesti ote on suoraviivaistunut ja rauhoittunut. Usein tämä on huono asia, mutta nyt tuntuu kuin villeistä kokeiluista olisi hiottu jäljelle se olennainen. Tyyli on ainakin kohdillaan, juuri sopivan nyrjähtäneesti, sillä kyse on Englannin ”rivierasta”, joka voi tarkoittaa vain jotain vaillinaista ja kokemusta tavoittamattomasta. Itselleni ”The Bay” on ehdoton kohokohta upeine bassokuvioineen. ”The Look” on toinen vahva raita syntikoineen, samoin kuin yksinkertainen popkappale ja ensimmäinen singlelohkaisu ”She wants”. Loppupuolen ”Corinne” on tyylipuhdas pophitti, mutta myös kokonaisuus on vahva. Tämäkin sai hyvät arviot, mutta ei välttämättä parempia kuin edeltäjänsä, joskin brittiläiset musiikkilehdet noteerasivat albumin huipulle vuosiäänestyksissään. Tässä vaiheessa bändiin tullut basisti ja rumpali ovat edelleen mukana. Keikalla tyylikkään basistin touhuja oli ilo seurata. Rumpalin taidoista en osaa sanoa, koska nainen soittaa huojuvasti mutta näyttävästi.

Love Letters (2014) on jollain tavalla yhtyeen vilpittömin levy, joka on riisuttu taiteellisuuden verhosta, joka aikaisemmin piilotti tunteet. Se ei ole samalla tavalla riemukas ja leikkisä kuin pari ensimmäistä eikä se ole aurinkolaseihin kätkeytyvä ultra-cool. Sillä on ilmeisiä hittejä, kuten ”I’m Aquarius”, oma suosikkini ”Reservoir” ja nimibiisi ”Love letters”. ”Month of Sundays” on melkein Pixiesiä ja ”The Most immaculate haircut” on sävellyksellisesti 90-luvun brittipoppia, joten viimeistään tässä vaiheessa alkaa kuulua mielipiteitä, joiden mukaan bändi on ajautunut liian kauaksi juuriltaan. Olkoon niin, mutta minä pidän enemmän tästä Metronomysta, vaikka en moiti varhaista.

Helsinkiin Metronomy on tulossa keväällä 2015. Vielä ehtii ostaa lipun. Itse teen ratkaisuni myöhemmin.

Ei kommentteja: