Luultavasti
ensikosketus englantilaiseen elektronista indiepoppia (tai ”indietronicaa”)
tekevään Metronomyyn on tapahtunut Uncut-lehden kautta. Tämä on ollut joskus
vuoden 2010 tai 2011 paikkeilla. Tuo kosketus oli kevyt, mutta sen jälkeen on
tapahtunut muutamia merkittäviä asioita, jotka saivat kuuntelemaan yhtyeen
kaikki neljä albumia.
Musavisassa
tuli näyte yhtyeeltä. En tunnistanut esittäjää, mutta biisi kuulosti todella
tutulta. Ärsytti. Ei edes auttanut, että tiesin esittäjän alkavan
m-kirjaimella. Se oli osa muutoin mieleen jäänyttä kysymystä visafinaalissa,
jossa tunnistin Mogwain, Mad Sinin, Manu Chaon ja My Bloody Valentinen. Biisi
oli yhtyeen hitti ”The Bay”. Myöhemmin huomasin, että se löytyi levyhyllystäni,
yhdeltä Uncutin mukana tulleelta cd:ltä.
Myöhemmin
musavisassa yhtyeeltä tuli videonäyte uusimmalta albumilta. Tiimin jäsen
tunnisti sen välittömästi. Itse en tuossa vaiheessa ollut kuunnellut levyä,
mutta pian sen jälkeen kuuntelin pari biisiä keskittymättä sen tarkemmin.
Keväällä
2014 Barcelonan Primaverassa yhtye esiintyi keskellä yötä. Keikka alkoi joskus
kolmen jälkeen. Pitkän päivän lopussa oli jo väsy. Sen yhdistyessä kylmään
merituuleen olosuhteet eivät olleet otolliset. Silti pidin keikasta paljon.
Jopa niin paljon, että katselin pieniä palasia siitä myöhemmin YouTubesta.
Loppukesästä
2014 ostin Lontoosta niiden tuoreimman albumin. Kuuntelin sen yhtenä iltana
sängyssä muutaman kerran putkeen. Suhteeni yhtyeeseen on siten kasvanut vähän
kerrallaan. Oli aika käydä läpi kaikki neljä studioalbumia.
Pip Payne (Pay the £5000 You Owe) (2006)
on lähes täysin instrumentaalielektroa (poikkeuksena ”Trick or treatz”, jossa
lauletaan). Suurin osa sen raidoista voisi olla kotonaan tietokonepelissä.
Vaikka en juurikaan kuuntele tällaista musiikkia, albumi erottuu massasta
melodisten ja rytmillisten koukkujensa vuoksi. Se voi tuoda mieleen välillä
adhd:sta kärsivän Kraftwerkin. Siitä tunnistaa hyvin jatkumon myöhempään
tuotantoon. Tuoreimpien teosten valossa debyytti kuulostaa vain ”lupaavalta
demolta”, mutta itsenäisenä elektroalbumina se on viehättävä. Vielä tähän
aikaan ei kuitenkaan voi puhua yhtyeestä. Osan keikoista keulahahmo Joseph
Mount hoiti läppärin avulla. Vuoden 2009 uusintajulkaisulla on bonuksia. Niistä
erityisesti ”Hear to wear” on hieno.
Nights Out (2008) jatkaa samaa linjaa,
mutta taas on menty askel toimivammin leikkisämpään suuntaan. Paikoitellen
tulee mieleen kotimainen Aavikko ilman suurta karnevaalihenkeä. Esimerkiksi
kakkosraita ”The end of you too” on hauska ja koskettava samanaikaisesti. ”On
the motorway” on yksi suosikeistani. Laulua kuullaan kappaleissa ”A thing for
me” ja ”Back on the motorway”. Albumi sai erinomaisia arvioita, mutta
arvatenkin toisia tällainen tietokonepeleistä muistuttava kilkutus saattaa
pidemmän päälle ärsyttää. Hienoja popmelodioita levyllä on moninkertaisesti
verrattuna keskimääräisiin elektroalbumeihin. Tässä vaiheessa Metronomy alkoi olla Mountin
sooloprojektia suurempi kokonaisuus.
The English Riviera (2011) on
ensimmäinen Metronomyn albumi, jolla lauletaan jatkuvasti. Musiikillisesti ote
on suoraviivaistunut ja rauhoittunut. Usein tämä on huono asia, mutta nyt
tuntuu kuin villeistä kokeiluista olisi hiottu jäljelle se olennainen. Tyyli on
ainakin kohdillaan, juuri sopivan nyrjähtäneesti, sillä kyse on Englannin
”rivierasta”, joka voi tarkoittaa vain jotain vaillinaista ja kokemusta
tavoittamattomasta. Itselleni ”The Bay” on ehdoton kohokohta upeine
bassokuvioineen. ”The Look” on toinen vahva raita syntikoineen, samoin kuin
yksinkertainen popkappale ja ensimmäinen singlelohkaisu ”She wants”.
Loppupuolen ”Corinne” on tyylipuhdas pophitti, mutta myös kokonaisuus on vahva.
Tämäkin sai hyvät arviot, mutta ei välttämättä parempia kuin edeltäjänsä,
joskin brittiläiset musiikkilehdet noteerasivat albumin huipulle
vuosiäänestyksissään. Tässä vaiheessa bändiin tullut basisti ja rumpali ovat
edelleen mukana. Keikalla tyylikkään basistin touhuja oli ilo seurata. Rumpalin
taidoista en osaa sanoa, koska nainen soittaa huojuvasti mutta näyttävästi.
Love Letters (2014) on jollain tavalla
yhtyeen vilpittömin levy, joka on riisuttu taiteellisuuden verhosta, joka
aikaisemmin piilotti tunteet. Se ei ole samalla tavalla riemukas ja leikkisä
kuin pari ensimmäistä eikä se ole aurinkolaseihin kätkeytyvä ultra-cool. Sillä
on ilmeisiä hittejä, kuten ”I’m Aquarius”, oma suosikkini ”Reservoir” ja
nimibiisi ”Love letters”. ”Month of Sundays” on melkein Pixiesiä ja ”The Most
immaculate haircut” on sävellyksellisesti 90-luvun brittipoppia, joten
viimeistään tässä vaiheessa alkaa kuulua mielipiteitä, joiden mukaan bändi on
ajautunut liian kauaksi juuriltaan. Olkoon niin, mutta minä pidän enemmän tästä
Metronomysta, vaikka en moiti varhaista.
Helsinkiin
Metronomy on tulossa keväällä 2015. Vielä ehtii ostaa lipun. Itse teen
ratkaisuni myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti