Studioalbumit osa 46: The Blasters

Kun teininä tutustuin juurimusiikkiin, The Blasters jäi jonnekin kummalliseen limboon. Se ei ollut 50-luvun klassikko eikä juuri sen ajan kuumin nimi. Jokunen vinyyli tuli vastaan hyvin edulliseen hintaan, mutta ohitin ne kerta toisensa jälkeen. Vasta paljon myöhemmin lainasin kirjastosta ensialbumin uusintajulkaisun. Ymmärsin, että nyt on jäänyt väliin todella merkittävä ja viihdyttävä yhtye.

Myöhemmin ostin mainitun uusintajulkaisun itselleni. Pitkään sinnittelin sillä. Levymessuilla tuli vastaan yhtyeen toinen vinyyli viidellä eurolla, joten tein kaupat. Sen kuunneltuani totesin, että pakkohan tällaisesta yhtyeestä on tunnettava muutkin levyt.

American Music (1980) on selkeä arvioitava. Jos olet kiinnostunut amerikkalaisesta rockabillyyn kallellaan olevasta 80-luvun alun juurimusiikista, albumi on täysien pisteiden arvoinen. Kyse ei ole puritaanisesta 50-luvun jäljittelystä, vaan punkin ja teddy boy boogien energian juurimusiikkiin (billyyn, kantriin, bluesiin ja rock’n’rolliin) sulauttava raikas synteesi. Ehkä sen salaisuutena on se, ettei The Blasters tullut maaseudulta vaan Los Angelesista, jossa he tekivät keikkoja omintakeisten punkkien kanssa (Gun Club, Black Flag, X). Debyyttialbumi sisältää paljon itselleni tuttuja kappaleita. Tämä selittyy sillä, että muut ovat esittäneet bändin kappaleita tai toisin päin. Shakin Stevens esitti ”Marie Marien” ja kotimainen Rhythm Hogs versioi kappaleen ”Real rock drive” – Bill Haleyn kappale, jonka Blasterskin levytti. ”I wish you would” tuli tutuksi Yardbirdsin tulkintana eikä Billy Boy Arnoldin alkuperäisenä versiona, mutta sekin löytyy tältä albumilta. Kokonaisuus sisältää 19 biisiä ja niistä noin puolet on alansa suoranaisia helmiä. Omaleimaisinta The Blastersia on yhtyeen nopeat kappaleet (esimerkiksi ”American music” ja ”She ain’t got the beat”), joihin on saatu vauhdin lisäksi groove mukaan. Ei ihme, että lainattuani albumin kirjastosta päädyin ostamaan sen hieman myöhemmin.

The Blasters (1981) ilmestyi seuraavana vuonna ja sekin on erittäin hieno levy. Se oli ilmestyessään sekä arvostelu- että myyntimenestys (ollakseen pienen levymerkin julkaisu). Jostain syystä siltäkin löytyy ”Marie Marie” ja ”American music”. Se ehkä kuvastaa sitä, ettei yhtyeelle ollut paljon uutta sanottavaa toisella albumillaan, mutta se valmis paketti tarjoiltiin laajemmalle yleisölle. Yksi kohokohdista on ensilevyn hienojen raitojen lisäksi ”So long, baby, goodbye”, josta jo kotimainen Whistle Bait teki versionsa 90-luvulla. Pidän sitä luultavasti bändin parhaana biisinä ja siksi olen koko levyn onnellinen omistaja. Suosittelen etsimään YouTubesta Blastersin live-esityksen mainitusta biisistä vuodelta 1982.

Non-Fiction (1983) on albumi, josta voi toistaa Allmusicin arvion. Se päättyy toteamukseen, että monien muiden klassikkolevyjä seuranneiden albumien tavoin Non-Fiction on epäilemättä pettymys, mutta jos sille antaa tilaisuuden ilman tuota painolastia, sitä on pidettävä hienona teoksena. Tämän allekirjoitan. Pettymys on ehkä siinä, ettei se vie bändin tarinaa mihinkään suuntaan. Se tarjoilee enemmän samaa ilman napakymppejä, vaikka ei esimerkiksi ”Boomtown” kovin kaukana täydellisestä juuripohjaisesta junakomppirallista ole. Joka tapauksessa kyse on tasokkaasta levystä.

Hard Line (1985) on Blastersin yritys breikata kunnolla. Sen ote on hieman siistimpi ja vähemmän hysteerinen kuin millään aikaisemmilla albumeillaan. Yksi flirtti suuren suosion toiveen kanssa oli se, että John Mellencamp kirjoitti bändille biisin ”Colored lights” (ja levytti sen itse myöhemmin). Albumilla on vieraillut toisena tekijänä myös pienempiä tähtiä, nimittäin X-yhtyeen basisti John Doe, kappaleilla ”Just another Sunday” ja ”Little honey”, jonka X levytti samana vuonna levylleen Ain’t Love Grand melko erilaisena versiona. Albumi on tasaisen vahva. ”Hey, girl” on riemukas zydeco-henkinen ralli ja onnistunut on myös synkähkö ”Dark night”, joka vilahti Miami Vicessa ja soi 11 vuotta myöhemmin Tarantinon käsikirjoittamassa From Dusk Till Dawnissa.

4-11-44 (2005) on paluu parinkymmenen vuoden jälkeen. The Blasters lopetti toimintansa vuonna 1986, kun Hard Line ei tehnyt bändistä suurta. Yhtye kokosi rivinsä ilman Dave Alvinia, mutta levyä saatiin odottaa pitkään. Musiikki ei ole niin hysteeristä kuin alkutaipaleella, mutta Phil Alvinin ääneen on tullut vanhemmiten syvyyttä. Väreily siellä on edelleen. Perustempo on varhaisvaiheita alhaisempi, mutta esimerkiksi ”Rebound” on onnistunut vauhtiralli. ”Slip of the tongue” tuo mieleen Tom Waitsin ”Ice cream manin” ja Stray Catsin ”Stray cat strutin”. Vallankumouksellinen levy tämä ei ole, mutta ehdottomasti sellainen, josta tekijät voivat olla ylpeitä neljännesvuosisata debyytin jälkeen.

Fun on Saturday Night (2012) on toistaiseksi viimeisin yhtyeen albumi. Aikaa edellisestä kului peräti kahdeksan vuotta. Fun… on vähemmän rokettirollia ja enemmän bluesia. Mitään mullistavaa teos ei sisällä, mutta kun The Blastersista on kyse, ei tälläkään kerralla tarvitse pettyä. Mukana on X:n Exene Cervenka, jonka kanssa Phil Alvin duetoi kappaleessa ”Jackson”. Levyn päättää uusi, hyvin erilainen espanjankielinen versio bändin tunnetusta biisistä ”Maria, Maria”.

Bändin rungon muodostavat Alvinin veljekset Phil (laulu) ja Dave (kitara) ovat olleet mukana muuallakin. Dave soittaa esimerkiksi Los Angelesista tulevan X-yhtyeen albumilla See How We Are (1986) – bändi, josta olen kirjoittanut tässä sarjassa – ja hän on tehnyt useita soololevyjä. Yksi suositeltava on vuoden 2011 Eleven, Eleven. Vuonna 2014 veljekset tekivät yhdessä levyn Common Ground, jossa he esittävät blueslegenda Big Bill Broonzyn kappaleita. Miellyttävää kuunneltavaa sekin.