Brittiläinen
uuden aallon Japan on jäänyt jostain syystä katvealueeseen. Muistan bändi nimen
jo ajoilta, jolloin olin ehkä kymmenen, kun yhtyeestä kirjoitettiin Suosikissa
kuvan kera. Tuolloin en kuullut musiikista pihaustakaan. Sen jälkeen tilanne ei
ole radikaalisti muuttunut. Ei, vaikka olen kuullut jonkun basisti Mick Karnin
soololevyn ja laulaja-kitaristi David Sylvian on täysin tuttu nimi.
Aivan
näin yksinkertainen tilanne ei ole voinut olla. Olen kuullut Japania jossain,
ehkä lainannut kirjastostakin, mutta muistikuvat ovat hatarat. Aina se on ollut
liian lepsua post-punkiksi, liian etäistä ja sisäänpäin kääntynyttä
sisältääkseen timanttisia hittejä.
Adolescent Sex (1978) sisältää
elementtejä hienoilta artisteilta ja -bändeiltä. Siellä kuulee esimerkiksi
Bowieta, Bolania, Roxy Musicia, New York Dollsia, 70-luvun funkkibassodiskoa, punkkia
ja post-punkkia. Jotenkin levy kuitenkin asettuu kaikkien väliin olematta
oikein mitään. Albumin nimibiisi oli jonkin sortin hitti. Siinä on tarttuvuutta
enemmän kuin muissa raidoissa, mutta en nosta sitäkään aivan massiiviseksi
onnistumiseksi.
Obscure Alternatives (1978) ilmestyi
vain puoli vuotta debyytin jälkeen. Siinä ajassa tuntuu kuin into ladella
vaikutteita samaan pataan olisi kadonnut. Tilalle on tullut seesteinen ja
keskitempoinen jumitus, jossa on vielä vähemmän oivaltavia biisejä tai niiden
aihioita kuin debyytillä. Siksi ensimmäinen adjektiivi, joka tulee mieleen, on
”tylsä”. Toinen on ”melodiaköyhä”. Mutta ehkä tuomio on liian jyrkkä. Uuden
aallon romantikoille ja post-punkeille on yhteistä siirtymä pois punkin
melodisuudesta. Ei tämä kuitenkaan nouse yhtä nykiväksi, uhkaavaksi ja
groovaavaksi kuin esimerkiksi Gang of Four tai Pop Group eikä tämän ilmeinen
taiteellinen coolius kykene korvaamaan biisimateriaalin puutteita.
Quiet Life (1979) on selkeä irtiotto
aikaisemmasta linjasta. Nyt äänimaailma on tyylipuhdasta uuden aallon
taidepoppia, josta ei rokkia eikä punkkia löydä. Sitä pidetään yhtenä
ensimmäisistä uusromantiikan teoksista, mutta itse bändi ei nimityksestä
pahemmin innostunut. Syntikat hallitsevat entistä enemmän ja Sylvian laulaa
hieman eri tavalla kuin aikaisemmin. Levyn ehdoton kuriositeetti on Velvet
Underground -koveri ”All tomorrow’s parties”, mutta sellaiseksi se myös jää.
Gentlemen Take Polaroids (1980) on
yleissävyltään synkempi albumi, jota kuvaava vuorokaudenaika on yö. Se on
tasapainoinen, tyylikäs, etäinen, varauksellinen ja tähän mennessä yhtyeen
eittämättä paras kokonaisuus. Sen huippuhetki on liki seitsenminuuttinen
meditaatio ”Nightporter”. Yellow Magic Orchestran Ryuichi Sakamoto vierailee
säveltäjänä albumin päättävällä kappaleella ”Taking islands in Africa”.
Tin Drum (1981) oli myyntimenestys ja
siltä löytyvä ”Ghosts” oli yhtyeen suurin hitti kotimaassaan. Albumi on
rytmisempi ja radikaalisti ekstrovertimpi kuin edeltäjänsä, mutta samalla
yhtyeen varhaistuotannosta poiketen tyylillisesti konsistentti. Musiikillisesti
siitä tulee mieleen myöhemmin suureen suosioon noussut Duran Duran, joka
mahdollisesti imi vaikutteita Japanilta. Tosin Japan on järjestelmällisesti
astetta kompleksisempi, kuten Talking Headsin suuntaan kumarteleva ”Talking
drum” osoittaa. Levy on kokonaisuutena epätasainen. Esimerkiksi peräkkäiset
raidat vaihtelevat tahattoman koomisesta (”Canton”) onnistuneeseen (”Still life
in mobile homes”), vaikka molemmissa on japanilaisia sävyjä. Japanilaisia
elementtejä on myös levyn päättävässä biisissä ”Cantonese boy”, joka on
parempaa keskitasoa. Kokonaisuutena tämä ei ole minulle se klassikko, joka se
joillekin toisille on. Ihan hyvä levy, mutta minun rankingissa vähän heikompi
kuin edeltäjänsä.
Rain Tree Crow (1991) ilmestyi kymmenen
vuotta myöhemmin. Bändi oli hajonnut pian Tin
Drumin jälkeen. Paluulevy sai kohtalaiset arviot ja myyntiluvutkin olivat
siedettävät. Musiikki oli haastavaa: etäistä ja onttoa kolinaa. Kuten niin
usein paluulevyjen kohdalla, myös tämä jättää kylmähköksi huolimatta siitä,
ettei teos ole huono. Bändi hajosi uudelleen pian sen jälkeen.
Mitä
tästä jäi käteen? Japan jää edelleen varsin etäiseksi yhtyeeksi, koska siltä
puuttuvat tarttuvat melodiat. Jos ei ole melodioita, rytmi tai groove voivat
pelastaa. Myös näiltä osin Japan jää keskinkertaiseksi. Huumori pelastaa, mutta
sitä ei ole hitustakaan. Jäljelle jää vahvat tunnelmia luovat äänimaisemat.
Niissä Japan on parhaimmillaan. En missään nimessä jää käsitykseen, jonka
mukaan Japan olisi huono yhtye. Se vaan ei iske riittävän vahvasti. Mieluiten
kuuntelen Gentlemen Take Polaroids
-albumia ja satunnaisesti alkupään levyjä, jotka muistuttavat monista
paremmista artisteista. Japan ei ole genreä, joka olisi itselleni kaikkein
tärkein ja vaikuttavin. Omassa lajityypissään yhtye on kuitenkin enemmän kuin
kuriositeetti, osittain toki siksi, että se oli edelläkävijä ja suunnannäyttäjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti