Diskurssiteoria marxilaisittain

Sen on täytynyt olla ensivisiittini Cambridgeen alkukeväästä 2008, kun ostin Diane Macdonellin teoksen Theories of Discourse (1986) kirjadivarista neljällä punnalla. Jos muistini ei petä, matka sinne alkoi Leedsin juna-asemalta, jossa otin silmälasini kotelosta vain huomatakseni kehysten menneen keskeltä kahtia. Näkökykyni hieman rajoittui, mutta aivan sokeana en teosta ostanut. Olin törmännyt siihen yliopiston kirjastossa vuosia aikaisemmin.

Näin monta vuotta siihen meni, ennen kuin sain luettua teoksen kannesta kanteen. Syy kirjaan tarttumiseen oli se, että halusin tavallisten diskurssianalyyttisten tutkimusten kylkeen sellaisen, joka puhuu diskurssista teoreettisena käsitteenä, mutta ei diskurssianalyysista menetelmänä.

Esipuheesta käy ilmi, että Macdonell on ollut Terence Hawkesin oppilas. Viimeistään se paljasti, että nyt tulee marxilaista ja ideologiateoreettista luentaa. Teos onkin omalla tavallaan kaikkea muuta kuin alaotsikkonsa lupaama johdanto. Se on yritys rehabilitoida strukturalistis-marxilaisen ranskalaisfilosofi Louis Althusserin tunnettu teksti ideologisista valtiokoneistoista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että muita teoreetikkoja luetaan althusserilaisten linssien läpi.

Johdantoluvun jälkeen alustetaan Althusser. Sen jälkeen käsitellään Althusserin seuraajan Michel Pêcheux’n ajattelua. Näillä eväillä halutaan sanoa kaksi asiaa: kaikki diskurssit ovat ideologisia ja diskursseilla on materiaalinen perusta taloudessa ja luokkasuhteissa.

Tästä lähtökohdasta kritisoidaan rajusti Barry Hindessin ja Paul Hirstin diskurssiteoriaa, joka Macdonellin tulkinnan mukaan on sisäisesti ristiriitainen ja redusoi materiaalisen – ja siten myös luokkaristiriidan – diskurssiin. Näin heistä tulee tässä luennassa idealisteja. Sehän on marxilaisessa luennassa pahin haukkumasana. En tunne Hindessin ja Hirstin ajattelua riittävän yksityiskohtaisesti arvioidakseni tulkinnan oikeellisuutta, mutta kritiikin hyökkäävä retoriikka ei ole täysin vakuuttavaa.

Lopputeosta hallitsee Foucault’n ajattelun erittely ja suhteuttaminen Althusseriin, joka oli yksi Foucault’n opettajista. Lähtökohtana on, että Foucault’n varhaistyöt – erityisesti Tiedon arkeologia – olisivat olleet vähemmän ongelmallisia, jos Foucault olisi voinut lukea Althusserin esseen jo tuolloin. Ei voinut, koska se ilmestyi myöhemmin. En ole aivan varma, olisiko se muuttanut mitään Foucault’n ajattelussa.

Macdonell ylistää suurta osaa Foucault’n 1970-luvun tuotannosta, mutta pitää Seksuaalisuuden historian kahta viimeistä osaa katastrofeina. Suhde Foucault’n tuotantoon muodostuu kaksinaiseksi. Yhtäältä Foucault on liian ambivalentti siinä, millainen materiaalinen perusta diskursseilla on (vai onko se selittävä tekijä, kuten jotkut Tiedon arkeologian kohdat antavat ymmärtää). Toisaalta Foucault’n diskurssiteoria korostaa onnistuneesti diskurssien suhdetta ei-diskursiiviseen yleisesti ja institutionaalis-materiaalisiin seikkoihin erityisesti.

Macdonellin käsittelyssä on erikoista, ettei hän missään vaiheessa erittele perusteellisesti, mikä on ideologian ja diskurssin suhde. Eikä hän problematisoi sitä, että Foucault hylkäsi ideologian käsitteen. Toisaalta rivien välistä voi lukea, että varhainen ideologian käsite tulikin hylätä ja ottaa tilalle Althusserin versio, joka mahdollisesti ylittää Foucault’n kritiikin. Näyttää siltä, että Macdonellin luennassa ideologia on diskursseja läpäisevä seikka. Materiaalisperusteinen luokkaristiriita on se alusta, josta diskurssit nousevat. Sikäli kyseessä on melko perinteinen marxilainen luenta diskurssiteoriasta.

Monista yhteneväisyyksistään huolimatta Macdonellin Althusserin kautta kiertävä tulkinta on jo melko kaukana siitä, mitä Foucault’n yleisesti ajateltiin halunneen sanoa. Yksinkertaistaen, Althusserille diskurssi on luokkasuhteita uusintava tekijä, Foucault’lle monimuotoisemmin ja ennakoimattomammin tuottava elementti sosiaalisissa prosesseissa. Molemmille diskurssi on vahvasti kietoutunut valtasuhteisiin.