…poistan
varmistimen. Näin voisi tiivistää Andrew Potterin teoksen The Authenticity Hoax: How We Get Lost in Finding Ourselves (2010).
Se on populaari tietokirja autenttisuudesta. Siinä väitetään, että mitään
autenttisuutta ei ole olemassa. Kyse on retorisesta tehokeinosta, jolla
halutaan kertoa, miten asioiden tulisi olla.
Autenttisuusretoriikkaa
ovat analysoineet muutkin. Theodor W. Adornon The Jargon of Authenticity (Jargon
der Eigentlichkeit, 1964) kritisoi saksalaisen eksistentialismin
retoriikkaa. Potterille tärkeämpi on kirjallisuuskriitikko Lionel Trillingin Sincerity and Authencity (1975). Siinä
analysoitiin, miten autenttisuudesta käytävä keskustelu kehittyi taiteen
parissa, kun pyrittiin arvioimaan, onko kyse autenttisesta taideteoksesta vai
jostain, joka vain yrittää esittää taideteosta.
Sokrateen
keskeinen ohje kuului ”tunne itsesi”. Tämä ei ole kuitenkaan sama kuin moderni
käsitys autenttisuudesta. Sokrateen maailma oli järjestäytynyt kosmos eikä
moderni ”välinpitämätön universumi”. Siksi Sokrateen ”tunne itsesi” tarkoittaa
yhtä lailla ”tiedä oma paikkasi kosmoksessa”.
Tämä
esimerkki muistuttaa siitä, että samankaltaiset ilmaisut voivat kuulua eri
diskurssiin. Siksi on oltava varovainen luotaessa historiallista katsausta
nykypäivän autenttisuuspuheeseen (sivumennen sanoen tämä oli yksi vakava
ongelma Janne Kivivuoren sinänsä mielenkiintoisessa psyko-trilogiassa Psykokulttuuri, Psykopolitiikka ja Psykokirkko).
Potterille
kuvitelma autenttisuudesta ja pyrkimys siihen on moderni asia. Sen taustalla on
muuttunut käsitys siitä, että emme elä kosmoksessa, vaan välinpitämättömässä
universumissa. Sen kehittymiseen kuuluu kolme seikkaa.
Ensimmäinen
on lumouksen katoaminen. Max Weberin kehittelemä idea tarkoittaa, että maailmaa
eivät selitä hallitsemattomat maagiset tai mysteeriset voimat. Tieteen
kalkulaatiot ottavat entisen lumouksen paikan. Sosiaalisten suhteiden osalta se
tarkoittaa, että niitä pidetään inhimillisinä konstruktioina eikä kosmoksen
rakenteen asettamina.
Toinen
on yksilöllisyyden nousu poliittiseksi yksiköksi. Tässä Potter olisi voinut
viitata Charles Tayloriin, joka on perusteellisesti tarkastellut modernin
yksilöllisen subjektin syntyä 1700-luvulla. Se tarkoittaa, että ihmisessä on
”syvällisiä sisäisiä ulottuvuuksia”, joiden työstämisestä – eikä niinkään
puhtaasti oikean ja väärän kalkyloinnista – tulee erityinen hyve.
Kolmas
on kapitalismin kehittyminen, sillä sen seurauksena – Marxin sanoin – ”kaikki
kiinteä haihtuu savuna ilmaan”. Toisin sanoen ihmisen paikkaa ei enää samalla
tavalla määritä vanhat siteet, kuten sukulaissuhteet tai ihonväri. Tärkeäksi
tulee täyttää vanhat siteet aidolla itsellä, itsensä löytämisellä.
Halulla
olla autenttinen täytetään se tyhjä tila, jonka välinpitämättömän universumin
idea toi sivutuotteenaan.
Tämä
on kirjan teoreettinen lähtökohta. Käytännössä se on kokoelma enimmäkseen
kiinnostavia anekdootteja sekalaisista teemoista. Näitä ovat plagiarismi,
taidekeskustelut, media, luomuruoka, keksityt omaelämäkerrat, politiikan medioituminen,
spontaanius, ”alkuperäisen” kulttuuriperinteen keksiminen turisteille. Erikseen
teemat ovat kiinnostavia, mutta niiden keskinäinen sidoksisuus on hyvin löyhää.
Potterin
teoksen lähtökohta on hyvä pitää mielessä. Autenttisuus on aina tavoiteltava
asia, riippumatta kohteesta. Yleensä sillä kerrotaan, mikä on pielessä, mistä
ollaan vieraantuneita ja miten ennen kaikki oli paremmin. Erityisesti sillä
kerrotaan, miten löydetään itseyden ydin, ikään kuin sellainen olisi olemassa. Se
ei ole puhtaasti kuvaileva termi, vaan mitä suurimmassa määrin normatiivinen.
Sillä ilmaistaan, miten asioiden tulisi olla.
Kolikon
kääntöpuolena on, että pahimmillaan kaikki puhe autenttisuudesta ja
vieraantumisesta nähdään pelkästään tyhjänä retoriikkana, ja sitä kautta puolustetaan
vakiintunutta järjestystä. Kritiikin mahdollisuudelle ja toisenlaisten
tulevaisuuksien kuvittelulle on jätettävä tilaa, mutta kenties se voitaisiin
tehdä toisin kuin autenttisuusretoriikan työvälineillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti