Yhtenä
iltana lueskelin sängyssä myöhään, kun tuli vastaan viite François Cusset’n
teokseen French Theory: How Foucault,
Derrida, Deleuze & Co. Transformed the Intellectual Life of the United
States (2008, alkuteos 2003). Nousin sängystä ja laitoin kirjan tilaukseen. Eikä maksanut paljon.
Cusset’n
teoksessa ”ranskalainen teoria” ei tarkoita mitään yhtenäistä ajattelutapaa,
vaan se on amerikkalainen keksintö. Se on termi, jota alettiin käyttää
aktiivisesti Yhdysvalloissa. Sillä viitataan erilaisiin ajattelijoihin. Kirjan
nimessä mainittujen lisäksi erityisesti Baudrillardia ja Lyotardia käsitellään
laajahkosti. Amerikkalainen keksintö tarkoittaa myös sitä, että ranskalaiset teoreetikot
valjastettiin vastaamaan leimallisesti yhdysvaltalaisiin kysymyksiin 1980- ja
1990-luvuilla – aikana, jolloin kyseiset ajattelijat menettivät merkitystään ja
suosiotaan Ranskassa.
Lisäksi
amerikkalainen keksintö tarkoittaa Cusset’n mukaan sitä, että kysymys
kirjoittamisesta vaihtui kysymykseen lukemisesta. Kysymys kapitalismista
vaihtui kysymykseen kulttuuri-identiteetistä. Kysymys mikropolitiikasta muuttui
kysymykseksi symbolien konflikteista.
Ilmiön
alkupisteenä – jos sellaista voi edes määrittää – pidettäneen vuonna 1966 Johns
Hopkins yliopistossa järjestettyä konferenssia, johon osallistuivat muiden
muassa Barthes, Derrida ja Lacan. Deleuze ei tullut paikalle, mutta hänen
paperinsa luettiin in absentia. Pian
jo perustettiin uusia lehtiä, kuten Diacritics,
SubStance, Glyph, Semiotext(e) ja Social Text, joka julkaisi Sokalin
huijaustekstin vuonna 1996.
Cusset
dokumentoi erittäin yksityiskohtaisesti, miten ranskalainen teoria ei ollut
vain akateeminen ilmiö, vaan se kytkeytyi vastakulttuuriseen ilmapiiriin niin
politiikan kuin taiteen tasoilla. Siksi se on akateemisille lukijoille
varsinainen kuriositeettien aarrearkku, jossa kerrotaan vaikkapa siitä, kun
Deleuze ja Guattari tapasivat Bob Dylanin ja siitä, miten Baudrillard romutti
oman kulttisuosionsa hyökkäämällä sanallisesti New Yorkin taidepiirejä vastaan.
Samasta syystä teos on kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Se kuitenkin käy
läpi ranskalaisten ajatusten vastaanottoa ja muovaantumista niin
yksityiskohtaisesti, että lukijalta vaaditaan aitoa kiinnostusta
jälkistrukturalismiin, filosofiaan sekä kirjallisuus- ja kulttuuriteoriaan.
Teos
osoittaa, miten merkittävästi Baudrillardin ja Derridan reissailu
Yhdysvaltoihin kasvatti heidän suosiotaan verrattuna esimerkiksi jo vuonna 1984
kuolleeseen Foucault’hon ja vain kerran jenkkilässä käyneeseen Deleuzeen. Se
näyttää, miten erityisesti Derridasta ja Foucault’sta tuli tekstitulkinnan
eksperttejä – aivan muuta, mitä he olivat Ranskassa. Se kertoo, miten Spivakin
käännöstyö nosti Derridan dekonstruktion parrasvaloihin, miten ”Yalen
koulukunta” muokkasi Derridansa sopivaksi omaan epäpoliittiseen ja
kulttuurikonservatiiviseen muottiin ja miten queer-teoria ja postkolonialismi
toivat esiin toisenlaisen Derridan.
Yksi
keskeinen osa teosta on amerikkalaisen kulttuurintutkimuksen kiertyminen
vähemmistöjen identiteettipolitiikan
ympärille. Tässä ranskalaista teoriaa keksittiin uudelleen, mutta siitä tuli
myös alusta, jolla se kukoisti. Tätä käsitellään parin luvun verran. Sen
jälkeen esitellään amerikkalaisia superstaroja (Butler, Fish, Jameson, Rorty,
Said, Spivak), jotka hyödynsivät ja hyödyntävät omassa työssään ranskalaista
teoriaa. Mutta jälleen teos ulottuu laajemmalle pohtiessaan, miten dj:t
innostuivat aiheesta ja miten elokuvantekijät ammensivat Baudrillardilta ja
kumppaneilta.
Lopputulema
Cusset’n käsityksessä on, että vaikka ranskalainen teoria on teoksessa
käsitellyssä muodossa amerikkalainen keksintö, se muutti rajusti
yhdysvaltalaista intellektuaalista ilmapiiriä monissa konteksteissa. Sen
uutuusviehätys hiipui, mutta se ei tarkoittanut tappiota: se rutinoitui ja
normalisoitui. Tämän jälkeen tekijä pohtii vähemmän yksityiskohtaisesti, miten
ranskalaista teoriaa on keksitty muualla maailmassa sekä luo katsauksen
nykytilaan Ranskassa.
French Theory on opettavainen teos,
jossa yhdistyy teoreettinen keskustelu ja kulttuurihistoriallinen ote. Sen
lukeminen antoi myös mahdollisuuden peilata muistikuvia ja kokemuksia, joita
itsellä oli näistä ajatusvirtauksista, kun niihin 1990-luvulla opiskelujen
tuoksinassa ensimmäisen kerran tutustui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti