Tämä
kirjoitus on jatkoa aikaisemmalle, jossa käytiin läpi The Kinksin
studioalbumeita. Toiseen settiin jäi yhteensä kolmetoista levyä. Nyt nekin on
kuunneltu.
Preservation Act I (1973) on
konseptialbumi, jonka on mainittu sopivan lähinnä musiikkiteatterin
ääniraidaksi. Se myi odotuksia heikommin eivätkä kriitikotkaan innostuneet. En
oikeastaan ihmettele, mutta sieltä löytyy esimerkiksi ”Sweert lady Genevieve”,
joka on vintage-Kinksiä.
Preservation Act II (1974) on puoli
vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko edelliselle. Se on aika hajanainen paketti
musiikkidraamaa, biisejä ja ”ilmoituksia”. Kokonaisuudessa ei oikein ole päätä
eikä häntää. Mukana on toki erittäin viihdyttäviä hetkiä ja hyviä biisejä,
esimerkiksi teatraalinen ”Second-hand car spiv”. Voisin hyvin kuvitella, että
ne, joille The Kinks on poppaavana liian nössö ja rokkaavana urpo saattavat
arvostaa tätä levyä enemmän kuin mitään muuta yhtyeen tuotosta. Jos kerran
Ariel Pink on hip, niin miksei myös The Kinksin Preservation Act II? Ylipäätään näistä levyistä tulee mieleen, että
Sensational Alex Harvey Band on hakenut teatraalisen tyylinsä täältä ja vienyt
sitä omaan suuntaansa. Muita luontevia vertailukohtia on teatraalinen Bowie,
Queen, The Who:n Tommy ja Pink
Floydin The Wall.
Soap Opera (1975) on levy, jonka
biiseistä en tunnista ensimmäistäkään nimen perusteella. En tiennyt edes sitä,
että Moog Konttinen – jonka tekemisiä olen seuraillut kohtuullisen paljon –on
levyttänyt suomeksi koko teoksen nimellä Saippuaooppera
vuonna 1994. Kyse on konseptialbumista, jossa muusikko kokeilee taviselämää. Se
arvioitiin kohtuullisen nuivasti. Itse pidän levyä keskinkertaisena ja
lopultakin tylsänä. Siitä puuttuu bändin tuotannolle tyypillinen sävellyksellinen
oivallus ja riemu.
Schoolboys in Disgrace (1975) sisältää
suomalaisille ainakin yhden tutun kappaleen, ”Jack the idiot dunce”. Jos nimi
ei sano mitään, niin ehkä selvennys auttaa. Se on Kontran suomeksi esittämä
”Jerry Cotton”, joka ajaa punaisella jaguaarilla. Muita hienoja biisejä on ”I’m
in disgrace” ja ”Headmaster”. Levyn tekstien päähenkilö on Mr. Flash, joka
seikkailee hieman vanhempana Preservation
Act -levyillä. Levyn kansi päätyi NME:n huonoimpien kansien listalle eikä
syyttä (kuvassa).
Sleepwalker (1977) ei ole
konseptialbumi. Ilmeisesti levy-yhtiö oli antanut ukaasin – mitä tahansa paitsi
konseptialbumi. Sitä pidetään yhtyeen ”areenarock”-vaiheena. Termi ei aiheuta
mitään erityisen positiivisia väristyksiä, mutta levyn avaava ”Life on the
road” on sitä parhaimmillaan. Vähän outoa The Kinksiä, mutta toimivaa, isoa
keskitien kantrahtavaa popmusiikkia. ”Mr. Big Man” on vielä suurempi
keskitempoinen rock-balladi. Todella outoa The Kinksiä, mutta hemmetin hyvä
biisi. Myös ”Sleepless night” ja ”Life goes on” ovat harmittoman mukavaa kamaa.
Osa raidoista on keskitasoista perusrokkia, joka jää vähemmän mairittelevaksi
läiskäksi yhtyeen tuotantoon.
Misfits (1978) jatkaa samalla linjalla.
Allmusicin arvioija totesi, että tämä on huomattavasti edeltäjäänsä parempi ja
ylipäätään parasta The Kinksiä sitten Muswell
Hillbilliesin. Levyn avaava nimikkobiisi muistuttaa bändin vanhasta
tyylistä. Poppiahan se on. Yksi suosikeistani on ”Black Messiah”, joka
julkaistiin myös singlenä.
Low Budget (1979) menestyi
Yhdysvalloissa paremmin kuin mikään muu yhtyeen studioalbumi. Se ei ole
teemalevy, mutta tekstit painottuvat aikansa poliittisiin kysymyksiin,
erityisesti lamaan, kuten levyn nimikin enteilee. Sisältö on monipuolista –
ehkä turhankin eklektistä – ja rokimpaa kuin keskimääräinen The Kinks, mutta
tyylit vaihtuvat biisistä toiseen. Tunnetuin raita lienee bändille
epätyypillinen mutta niin toimiva diskojyrä ”(Wish I could fly like) Superman”.
Low Budget ei ole yhtyeen merkittävin
levy, mutta mielellään sitäkin kuuntelee.
Give the People What They Want (1981) on
itselleni merkittävä levy yhden pikkuseikan vuoksi. Frank Blackin ”The Marsist”
seiskatuumaisen b-puolella on The Kinks-cover ”Better things”. Tulin tuntemaan
biisin Blackin versiona vuonna 1995 (YouTubessa väitetään, että biisi olisi
levytetty 1996, mutta sen kirjoittaja on väärässä) ja ihmettelin, miksi se ei
ole osa The Kinks-kaanonia. Se kuitenkin päättää tämän levyn. Onko levyssä
jotain muuta merkittävää onkin vaikeampi kysymys. Se rokkaa, sisältää vähän
kasarisyntikkaa ja Chrissie Hynden vokaaleja. Osa huokuu keskinkertaisuutta.
Mutta ”Yo-Yo” on hieno. Mutta siellä on myös bändille epätyypillinen helmi ”Add
it up”. Se voisi olla aikansa brittiläistä punkpoppia, mikäli esittäjänä ei
olisi The Kinks. Juuri tällaisten löytöjen vuoksi studioalbumeita on kiva
kahlata läpi. Kuriositeettina mainittakoon, että ”Destroyer” palaa ”Lolan”
teksteihin ja lainaa ”All day and all of the nightin” riffejä.
State of Confusion (1983) sisältää
ennestään yhden tutun kappaleen, ”Come dancing”, josta tuli hitti. Se ei kuulu
suosikkeihini. Levyn yleisilme on kallellaan hard rockiin ja powerpoppiin,
hyvänä esimerkkinä onnistunut avausraita ”State of confusion”. ”Don’t forget to
dance” on hyvässä ja pahassa kuin suoraan kahdeksankymmenluvun hittilistoilta.
Pidän myös sen päättävästä, letkeästä mutta lievästi melankolisesta kappaleesta
”Long distance”.
Word of Mouth (1984) sisältää Dave
Daviesin säveltämän kappaleen ”Living on a thin line”, joka tuli todella
tunnetuksi soidessaan Sopranos-sarjassa.
Albumi on kokonaisuutena perusrokkia, mikä ei sovi kuvaamaan yhtyeen tunnetuimpia
teoksia. Siitä puuttuu useimpien bändin levyjen herkkyys ja popsävellysten
nerokkuus. Tasapaksuutensa vuoksi en nosta sitä lähellekään yhtyeen
parhaimmistoa. Oma suosikkini on muita koskettavampi ”Summer’s gone”.
Think Visual (1986) jatkaa hyvinkin
selkeästi edeltäjänsä linjalla. Ehkä tunnetuin biisi, ”Rock’n’roll cities” on
taas Daven tekemä. Minne katosi terä Rayn kynästä? Tai no toisaalta, eihän
edeltäjänsä tunnetuin biisi ole paras. Think
Visualin biiseistä en viitsisi edes nostaa mitään muiden yli, koska levy on
harmillisen tylsä, mutta ehkä jälkipuolen ”Natural gift” ja ”Killing time”
ansaitsevat tulla mainituiksi.
UK Jive (1989) on paluu teemalevyihin.
Aiheena on moderni brittiläinen elämäntapa, joten mitenkään kovin rajatulla
konseptilla ei ole toimittu. Aika eri bändiltä tämä albumi kuulostaa, jos
vertaa kultakauteen. Kasarirokki on termi, joka tulee ensimmäisenä mieleen.
”How do I get close to you” on sellaisena oikein toimiva, popimpi raita, samoin
kuin rullaava ”What are we doing?”. Tämä ei kuitenkaan lukeudu yhtyeen
parhaimmistoon. Jo kolmas heikohko levy putkeen.
Phobia (1993) on viimeisin The Kinks
-albumi enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. En pidä sen äänimaailmasta
enkä sen väkinäisestä otteesta. En kuuntelisi sitä kotioloissa kovin usein,
mutta jotenkin yksittäiset biisit onnistuvat pitämään enimmät kielteiset
tuntemukset etäällä. Ei tänne kannata mitään klassikkoja tulla etsimään, mutta
sen tiedostaminen muuttaa suhtautumista avoimemmaksi ja myönteisemmäksi:
tavallaan tarpeeton levy, jolla on kuitenkin muutamia ihan hyviä sävellyksiä.
Toinen
setti The Kinksin levyjä alkoi kiinnostavasti, mutta muuttui 1980-luvun alun
jälkeen vähän väkinäiseksi kuunteluksi. Neljä viimeisintä ei innosta, mutta
sitä aikaisemmat osoittavat yhtyeen olleen kokeileva ja innovatiivinen yhtye,
vaikka koko albumin keston kantavia täysosumia ei kovin montaa enää tullutkaan.
Kokonaisuudessaan
kaikkien yhtyeen studioalbumeiden kuuntelu oli onnistunut projekti. Kuulin
paljon entuudestaan tuntematonta kiinnostavaa musiikkia yhtyeeltä, jota
arvostan kovasti. Tämä rupeama osoitti, että parhaimmillaan upealla yhtyeellä
on aallonpohjissakin hienoja hetkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti