Katsomusaine, redux

Taas keskustellaan uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opetuksesta. Tällä kerralla Yle uutisoi aiheesta oman kyselynsä pohjalta (7.1.2020). Kommentoin uutista ja sitä kautta käy ilmi myös oma kantani asiaan.

Ylen oman kyselyn mukaan 70 prosenttia kannattaa yhteistä katsomusainetta. Kysymyksen muotoilussa tuli selväksi, että uusi aine korvaisi uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon, mutta samalla painotettiin, että uudessa aineessa ”tutustutaan maailman uskontoihin oppilaan omasta vakaumuksesta riippumatta”.

Tulos ei ole yllättävä. Tiedämme aikaisemmistakin kyselyistä, että kaikille yhteistä katsomusainetta kannattaa suomalaisten enemmistö. Sitä kuitenkin vastustavat keskeiset intressiryhmät, kuten uskonnolliset yhteisöt, jotka haluavat pitää kiinni ”oman uskonnon opetuksesta”, ja uskonnottomien etujärjestöt, jotka haluavat pitää kiinni elämänkatsomustiedosta. Enemmistön ääni ei kuitenkaan hallitse keskustelua, koska intressiryhmien ääni kuuluu voimakkaammin.

Tutkijat, opettajat ja virkamiehet eivät ole yksimielisiä. Ylen juttu kertoo, että uskonnonopettajista lähes puolet kannattaa kaikille yhteistä katsomusainetta. Suuri osa vastustamisesta tulee kuitenkin intressiryhmiltä.

Vastustamiselle on melko vähän asiapohjaa. Se perustuu ensisijaisesti siihen, että haetaan perusteita valmiille kannalle. Ruohonjuuritason vallankumous – koulukohtaiset kokeilut mahdollisimman pitkälle viedystä yhteisopetuksesta – on ollut pääosin toimiva ratkaisu eri opetusasteilla.

Kiinnostavaa on, miten puolueet, kristillisdemokraatit pois lukien, selvästi kannattavat yhteistä ainetta. Jopa perussuomalaisissa kannatus on 59 prosenttia ja keskustassa 66 prosenttia. Lopuilla suurempi.

Ylen esittämän kysymyksen muoto on kuitenkin ongelmallinen, koska siinä oletetaan maailman uskontoihin tutustumisen olevan yhteisen aineen ikään kuin ainoa sisältö. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla eikä ole nykyisellään. Siinä mielessä Ylen jutussa lähdetään muun muassa opetusneuvoksen suulla kumoamaan jotain sellaista, jota ei ole olemassakaan. Perverssillä tavalla keskustelusta tulee ”maailmanuskonnot vai elämänkatsomustieto”, kun pitäisi keskustella siitä, haluammeko elää nykyisessä systeemissä vai olisiko sille parempi vaihtoehto.

Vaikka nykyinen uskonnonopetus on paljon muuta kuin ”maailmanuskontojen” opetusta, katsomusaine ei voisi olla pelkkä synteesi nykyisestä uskonnonopetuksesta.

Katsomusaine ei voisi olla myöskään nykyinen elämänkatsomustieto, vaikka esimerkiksi opetusneuvos sitä Ylen jutussa pitääkin parhaana vaihtoehtona. Opetusneuvos on pitkän linjan elämänkatsomustieto-aktiivi, jonka näkemykset liittyvät yksinkertaisesti, ja mielestäni hyvin ongelmallisesti, elämänkatsomustiedon puolustamiseen. (Olen vuosia sitten käynyt hänen kanssaan sähköpostikeskustelua aiheesta, mutta jätän sen tästä pois.)

Pelkkä elämänkatsomustieto ei tarjoa riittävästi uskontotieteellistä ymmärrystä katsomuksista (on ne sitten ”uskonnollisia” tai ei), vaikka pätevillä et-opettajilla onkin muutama uskontotieteen kurssi suoritettu.

Itse ajattelen, että yhteisen aineen tulisi olla aito synteesi nykyisten vahvimmista puolista, ja siten jotain uutta. Siinä tulisi olla mukana elämänkatsomustiedon sisältöjä. Siinä tulisi käsitellä niin sanottuja vähemmistöuskontoja, mutta poistaa nykyinen outo painotus, jossa tietyt teemat ja ilmiöt käsitellään ainoastaan kyseisen vähemmistöuskonnon osalta (esimerkiksi uskonto mediassa kääntyy muissa kuin evlut-opetussuunnitelmassa paikoitellen muotoon, jossa käsitellään vaikkapa ortodokseja mediassa tai islamia mediassa, riippuen siitä, mikä vähemmistöuskonto on kyseessä, eikä uskontoa mediassa).

Opetussuunnitelman ja oppikirjojen tasolla tarkasteltuna nykyinen evlut-aine tarjoaisi ainakin lukiotasolla alustavan rungon uuteen aineeseen, sillä se sisältää nykyisellään paljon katsomusten kirjoa (myös uskonnottomuuden tarkastelua) ja teemoja, jotka kiinnittyvät opiskelijoiden elämismaailmaan (populaarikulttuuri, media jne.). Evlut-aine ei ainakaan oppikirjojen tasolla rajoitu luterilaisuuteen, vaan niissä käsitellään melko laajasti uskontoa ilmiönä, vaikka luterilainen painotus onkin näkyvissä.

Haluan kuitenkin painottaa, että se olisi vain prosessin alku, ei lopputulos. Lopputuloksessa tulisi näkyä selvästi myös uskontoon liittymättömät (tai uskontoon vain etäisesti liittyvät) identiteetin rakentumisen kannalta keskeiset pohdinnat. Se ei voisi tarkoittaa vain ”uskonnottomuuden” lisäämistä pakettiin, vaan elämäntyylien ja -tapojen kirjavuuden pohdiskelua riippumatta niiden mahdollisesta uskontostatuksesta.

Tyypillinen maltillinen kommentti yhteistä katsomusainetta vastaan koskee käytäntöä: opettajankoulutus tulisi järjestää uusiksi ja miten kävisi vanhojen opettajien? Minusta tämä on laiskaa ajattelua. Samalla logiikalla ei voi yrittää torjua ilmastonmuutosta, koska siitä ei tule heti valmista. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Tietenkin tarvittaisiin siirtymäaikaa ja alkuun käytännön tilanteiden sanelemia kompromisseja. Eivät opettajat jäisi työttömiksi, vaan he alkaisivat orientoitua uuteen nykyisen koulutuksensa pohjalta. Nykyinenkin systeemi polkaistiin pystyyn epäpätevillä vähemmistöuskontojen opettajilla. Uusia opettajia lähdettäisiin kouluttamaan uuden aineen pohjalta.

Kasvukivuilta tuskin vältyttäisiin, mutta niiden pelkääminen on heikko argumentti ongelmallisen nykysysteemin puolustamiseen.

https://yle.fi/uutiset/3-11143116

Lukion uskonnon oppikirjaa kirjoittamassa

Vuoden 2018 ensimmäinen julkaisuni ilmestyi pari viikkoa sitten. Se on lukion uskonnon oppikirja. Kertomalla siitä katkaisen blogihiljaisuuteni, mutta selitän lyhyesti, miksi olen reippaasti jäljessä aikaisempien vuosien bloggaustahdistani.

Alkuvuosi on ollut kiireinen töissä. Hoidan tämän kalenterivuoden uskontotieteen professuuria, joten sijaisuus on vaatinut muutaman uuden asian opettelua ja muutamissa uusissa kokouksissa istumista kaiken normaalin työn päälle. Lisäksi jo tässä vaiheessa pitää olla valmiina seuraavan lukuvuoden opetus. Oman opetuksen suunnittelu vielä menisi, mutta olen joutunut tekemään samaa useammalle henkilölle ja opintojaksolle.

Tammikuun alussa oli muutama aktiivinen päivä tutkimukselle ja päätin, että kirjoitan niistä myöhemmin. Teen myös keväällä ilmestyvään yhteistoimittamaani uskontososiologiaa käsittelevään teokseen viimeisiä korjauksia, joten vapaa-aika on mennyt muualla kuin blogiaiheita miettiessä. Musiikistakaan en ole kirjoittanut, koska olen ostanut niin paljon levyjä, etten ole ehtinyt keskittymään yhden esittäjän studioalbumeihin.

Lukion uudessa uskonnon opetussuunnitelmassa on kuusi kurssia. Vaikka muissakin kursseissa on uusia elementtejä mukana, kaksi viimeistä – kurssit viisi ja kuusi – ovat täysin uusia. ”Uskonto tieteessä, taiteessa ja populaarikulttuurissa” (kurssi 5) ja ”Uskonnot ja media” (kurssi 6) ovat vapaaehtoisia uutuuksia. Niiden opettaminen on jo alkanut, mutta vasta nyt ilmestyi ensimmäinen oppikirja: Uusi Arkki 5–6: Uskonto tieteessä, taiteessa ja mediassa (Edita 2018).  

Oma osuuteni Editan kustantamassa oppikirjasarjassa käsitteli kuudetta kurssia. Kustantaja päätti tehdä yhden kirjan, joka kattaa molemmat kurssit. Hyvä ja erityisen mielenkiintoinen puoli tässä oli se, että työskentely tapahtui isommassa porukassa, jossa oli asiantuntijat myös taiteeseen ja populaarikulttuuriin, muutama opettaja ja pari kustantajan edustajaa kustannustoimittajina. Se myös tarkoitti sitä, ettei tarvinnut kirjoittaa ihan koko kirjaa yksin. Oli helpompaa sanoa kyllä kustantajan tarjoukselle.

Teos tosiaan ilmestyi pari viikkoa sitten. Se on ensimmäinen markkinoilla oleva kirja mainituista kursseista. Odotan mielenkiinnolla muiden kustantajien teoksia, jotta voin verrata, miten niissä käsitellään uskonnon ja median suhteita.

Oppikirjan kirjoittaminen ja ryhmätyöskentely on hieno kokemus, joskin aikataulu kaiken muun työn ohessa oli verrattain tiukka. Samalla sitä tuli määrittäneeksi lähes tyhjästä, mitä kurssia suorittavien lukiolaisten kannattaisi tietää uskonnon ja median suhteista. Tietenkin porukassa tuijotettiin opetussuunnitelman luonnehdintaa kurssin sisällöistä ja tavoitteista, mutta kun ne koostuvat muutamasta rivistä yleisluonteisia ilmauksia, jää valinnoille, tulkinnoille ja jopa mielikuvitukselle paljon tilaa.

En osaa sanoa, miten moni koulu päätyy käyttämään tätä kirjaa. Oletan kuitenkin, että jossain vaiheessa alkaa tulla myös suoraa tai epäsuoraa palautetta siitä, mikä siinä toimii ja mikä ei. Ja vaikka kyse on lukion oppikirjasta, suuri osa sen sisällöstä on täysin relevanttia uskonnosta kiinnostuneille aloitteleville yliopisto-opiskelijoille. Joka tapauksessa uusi lukion uskonnon opetussuunnitelma on ottanut isoja askeleita perinteisestä uskonnonopetuksen sisällöstä kohti uskontotiedettä. Sitä heijastelee myös se, että uskontotieteilijöitä kysytään yhä useammin mukaan kirjoittamaan oppikirjoja.

Lisätietoa (mm. sisällysluettelo) kustantajan sivulta:

https://www.editapublishing.fi/oppimateriaalit/tuote/uusi-arkki-5-6-uskonto-tieteessa-taiteessa-ja-mediassa-lukion-ops-2016

Mitkä ihmeen maailmanuskonnot?

Kouluissa meille kerrotaan, että on olemassa maailmanuskontoja. Emme oikeastaan tiedä, montako niitä on. Joskus niitä on ollut kolme. Nykyään niitä on vähintään viisi, joskus suunnilleen seitsemän. Meille ei kerrota juurta jaksain, millä perusteella ryhmään kuuluvat on valikoitu. Jotenkin vain yhdet ovat maailmanuskontoja ja toiset jotain muuta – uskontoja, perinteitä, elämänkatsomuksia tai ei mitään niistä.

Yliopistossa, jos opiskelemme jotain aihepiiriin liittyvää, meille pidetään kursseja, joissa käsitellään uskontoperinteitä. Kursseilla käsiteltävät esimerkit on valikoitu sillä perusteella, että jotkut ovat maailmanuskontoja ja toiset eivät. Harkitsevat opettajat miettivät valikointiperusteita, tuovat ne julki kursseilla ja käyvät läpi, miten ja millä perustein maailmanuskontojen kategorian jäseniä on valikoitu eri aikoina. Joskus vain tarjoillaan perusteet valikoiduista uskontoperinteistä ilman sen kummempia perusteluita.

Niin sanottu maailmanuskontoparadigma – ajatus siitä, että on olemassa jotain selvärajaisia uskontoperinteitä, jotka sopivalla kriteerillä luovat maailmanuskontojen luokan erotuksena muista uskonnoista, perinteistä ja katsomuksista – on ollut pitkään uskontotieteellisen kritiikin kohteena. Samanaikaisesti paradigma elää ja voi hyvin yliopistojen opetuksessa ja henkilökunnan rekrytoinnissa, oppikirjoissa, opiskelijoiden odotuksissa, koululaitoksessa ja mediassa.

Tuore kirja, After World Religions: Reconstructing Religious Studies (Routledge 2016, toim. C Cotter & D Robertson), ottaa kriittistä etäisyyttä maailmanuskontoihin keskittyvään paradigmaan ja pohtii 17 kirjoittajan voimin, mitä ongelmia paradigmassa on ja miten yliopisto-opetusta voitaisiin organisoida niin, että pahimmat ongelmat vältettäisiin.

Kenties kritiikki on vahvinta niissä maissa, joissa paradigmalla on vahva rooli. Ehkä siksi kirjoittajista valtaosa tulee angloamerikkalaiselta kielialueelta. Olen mukana kirjoittajakunnassa ainoana ei-englanninkielisenä uskontotieteilijänä.

Teos ei anna yhtä ja yhdenmukaista vastausta, koska institutionaaliset lähtökohdat ovat hyvin vaihtelevia, mutta siinä on noin 11 esimerkkiä siitä, millaisia konkreettisia ratkaisuja opetukseen voidaan hakea. Sitä on kiinnostavaa lukea jo siksi, että uskontotieteessä tällaisia opetukseen painottuvia, teoreettisesti ajanmukaisia ja relevantteja kirjoja ei ole julkaistu kovin paljon. Siitä voi hakea inspiraatiota omaan opetukseen.

Oma artikkelini ehdottaa kolmea askelta maailmanuskontojen opetukseen. Ensinnäkin kurssilla olisi hyvä käydä läpi käsitteen historiaa, mikä osoittaa kriteerien nopeasti vaihtuvan ja kontingentin luonteen.

Toiseksi kategoriaa voidaan laajentaa. Mukaan voidaan ottaa maailmanuskontojen ulkopuolisia uskontoja ja valikoitujen etnografisten esimerkkien käsittely näyttää, etteivät edes maailmanuskontoihin tyypillisesti luetut uskontoperinteet ole sisäisesti läheskään niin yhdenmukaisia kuin oppikirjat antavat ymmärtää. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska se pitää maailmanuskonto-kategorian tyypilliset jäsenet keskiössä ja tekee opetuksen suunnittelusta mahdotonta siinä mielessä, että kaikkea ei voida käsitellä samalla painoarvolla rajatussa ajassa.

Kolmas, ja mielestäni omaperäisin ehdotukseni on näyttää, miten ja miksi yksittäisistä perinteistä on konstruoitu ”uskontoja” ja ”maailmanuskontoja”. Tästä tarjoan esimerkkinä katsauksen siihen, miten kungfutselaisuutta on määritelty uskonnoksi erilaisten intressiryhmien toimesta. Lisäksi olen koonnut listan keskeisistä teoksista ja artikkeleista, jotka helpottavat tämä askeleen nivomista käytännön opetukseen.

Käytännössä opetus ei aina rakennu hiottujen mallien mukaan. Usein konkreettiset ratkaisut ovat kompromisseja erilaisten odotusten, toiveiden ja tavoitteiden välillä. After World Religions tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoisia lähestymistapoja, joista oikeastaan jokainen ansaitsee paikkansa luennoitsijoiden ja tutkijoiden reflektiomateriaalina ja osa ansaitsee tulla suoraan otetuksi huomioon opetuksen suunnittelussa. Lisäksi artikkelit muodostavat painavan puheenvuoron oppialan identiteettiä koskeviin pohdintoihin.

Jotain aiheen kiinnostavuudesta uskontotieteilijöiden parissa kertoo se, että kesän 2016 konferenssissa Erfurtissa kirjahanketta käsittelevä paneelimme keräsi enemmän kuulijoita kuin salissa oli istumapaikkoja. Nyt lopputuloksen voi lukea ilmestyneestä kirjasta.

 

Uskonnonopetus jatkunee entisellään, toistaiseksi

Keskisuomalainen kirjoitti tiistaina 26. tammikuuta nykymuotoisen uskonnonopetuksen muuttamisen pyrkivästä katsomusaloitteesta ja sen nykytilasta. 

Aloitteen tavoitteena on päästä eroon niin sanotusta eriytetystä opetuksesta. Sen tilalle tulisi kaikille yhteinen katsomusaine. 

Elokuussa 2015 alkanut aloite on kerännyt alle 13000 nimeä. Jotta kansalaisaloite voisi edetä eduskuntaan, tarvittaisiin yhteensä 50000 allekirjoitusta.

Katsomusaloitteen nimien keruu päättyy 13. helmikuuta. On erittäin epätodennäköistä, että aloite etenisi käsittelyyn. Ollaan liian kaukana tarvittavasta määrästä. Tässä mielessä kampanja on epäonnistunut. Syitä tähän on monia, mutta ne voitaneen tiivistää kahteen:

1) Kampanjoijia ei ole ollut riittävästi. 

2) Kampanja ei kosketa tarpeeksi.

Kampanjaa on käyty pienellä porukalla. Näinkin spesifi aihe vaatisi enemmän resursseja. Lisäksi näyttää olevan niin, että uskonnonopetus ei aiheena kosketa ihmisiä niin syvästi, että kaikki myönteisesti hankkeeseen suhtautuvat innostuisivat sanomaan mielipiteensä allekirjoittamalla. Ihmisille on myös ollut epäselvää, millaista vaihtoehtoa hanke ajaa. Joillekin on ollut epäselvää, millaisia tahoja hankkeen takana on. Yhdessä tilaisuudessa eräs opettaja kommentoi aihetta pitäen sitä Vapaa-ajattelijoiden hankkeena. Siihen totesin, että nyt ollaan aivan metsässä, sillä Vapaa-ajattelijat pikemminkin puolustavat nykyistä elämänkatsomustiedon opetusta. Katsomusaloitteen tavoittelema yhteinen katsomusaine veisi perustan myös erilliseltä elämänkatsomustiedon opetukselta.

Voi myös olla, ettei aloitetta kannateta. Siis että ihmiset olisivat tyytyväisiä nykymuotoiseen uskonnonopetukseen. Tämä on kuitenkin kyseenalainen näkemys. Ajatus kaikille yhteisestä yhdestä katsomusaineesta on kyselyiden mukaan suositumpi kuin nykymuotoinen uskonnonopetus. Uskonnonopettajiksi opiskelevat pitävät muutosta nykymallista kaikille yhteiseen aineeseen vain ajan kysymyksenä, kuten joulukuussa kirjoitin tässä blogissa. Sen sijaan päättävissä asemissa olevat ja aiheen kannalta kuultavina olevat tahot (mm. uskonnolliset johtajat) ovat nykyisen systeemin puolustajia. Tämä on niitä harvoja aiheita, jotka ovat saaneet ortodoksisen kirkon johdon olemaan äänessä mediassa. Muuten ortodoksinen kirkko ei pahemmin tyrkytä itseään julkisuuteen keskustelemaan yhteiskunnallisista asioista.

Vaikka katsomusaloite ei saavuta tavoitettansa, ei kampanjaa voi kokonaisuutena pitää epäonnistuneena, varsinkaan tutkijan näkökulmasta. Kuluneen puolen vuoden aikana maassamme on keskusteltu entistä enemmän uskonnonopetuksen mahdollisista malleista. Lisäksi on saatu selville, mitä kansa ja erilaiset vaikuttajat ajattelevat asiasta. Se ei ole vähäpätöinen saavutus. On myös muistettava, että uskonnonopetus voi muuttua tavanomaisen päätöksenteon keinoin, ilman kansalaisaloitetta. Siihen on kuitenkin vielä matkaa, ainakin niin kauan kuin maassamme jatkuu oikeistolais-konservatiivinen hegemonia.

Keskustelu jatkukoon.

Keskisuomalaisen juttu:

http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/uskonnontunneista-tuskin-luovutaan-harva-kansalaisaloite-etenee-eduskuntaan/2221657

Tietoa katsomusaloitteesta:

http://www.katsomusaloite.fi/

Tulevat uskonnonopettajat: Kyllä yhteiselle katsomusaineelle

Julkisuudessa on esillä useitakin ääniä, jotka vastustavat nykymuotoisen, uskontokunnan mukaan eri ryhmiin eriytyneen uskonto-nimisen aineen opetuksen muuttamista siten, että kaikki oppilaat ovat katsomuksesta riippumatta samassa luokkahuoneessa. Tässä on uutinen, jota et ole aikaisemmin kuullut: tulevat uskonnonopettajat sanovat kyllä muutokselle – kaikille tarkoitetulle oppiaineelle.

Olen viime viikkoina lukenut yli 150 teologisen tiedekunnan opiskelijan esseet. Toisen esseen aihe oli työelämää ja omaa opiskelua reflektoiva ”Mitä hyötyä uskontotieteen opinnoista on nykyisessä tai tulevassa työelämässäni?”. Osa opiskelijoista tähtää uskonnonopettajan pätevyyteen. Heistä moni pohdiskeli yhden katsomusaineen mahdollisuutta, joskaan tätä ei suoraan tehtävänannossa pyydetty. 

Tässä tiivistelmä heidän vastauksistaan:

1. Opiskelijat pitivät uskonnonopetuksen muutosta eriytyneistä ryhmistä yhteen jaettuun vain ajan kysymyksenä. Sitä pidettiin vääjäämättömänä kehityskulkuna.

2. Yksikään vastaajista ei kertonut pitävänsä muutosta epätoivottavana.

3. Jos henkilökohtainen kanta tuotiin esille, muutokseen suhtauduttiin erittäin myönteisesti tai verrattain myönteisesti

4. Esseissä ei otettu kantaa aineen nimeen tai täsmälliseen sisältöön. Sekä ”Katsomusaine” että ”Uskontotieto” olivat nimikkeitä, joilla opiskelijat puhuivat kaikille yhteisestä aineesta.

Kyse ei ole tieteellisestä tutkimuksesta eikä edustavasta otoksesta. Opiskelijat päättivät itse nostaa asian esiin esseissään (tai olla nostamatta).

Uskontotieteellinen nettikirja

Huhtikuussa ilmestyi Turun yliopistossa vaikuttavien u-tieteilijöiden tekstejä sisältävä, avoimesti saatavilla oleva nettikirja Näkyvä ja näkymätön uskonto. Sen on toimittanut Jaana Kouri ja se sisältää johdannon lisäksi yksitoista artikkelia erilaisista uskontoa ja sen tutkimusta koskettavista aiheista.

Teoksen perustana on syksyllä 2013 järjestetty Studia Generalia -luentosarja. Nämä sarjat esittelevät opinalojen yleistä kiinnostusta herättäviä teemoja sekä opiskelijoille että laajemmalle yleisölle. Tarkoituksena on, että myös muuten yliopistomaailman ulkopuolella elävät ihmiset saavat jonkinlaista iloa ja tuntumaa osallistumalla tällaisille luentosarjoille. Itsekeskeisesti laitan kuvan itsestäni pitämässä luentoa kyseisessä sarjassa (kuvan lienee ottanut Jaana Kouri).

Samassa hengessä on tehty myös nyt ilmestynyt nettikirja. Se on uskontotiedettä popularisoiva teos. Samalla se on vielä yksi lisä oppiaineen 50-vuotisen taipaleen juhlistamiseen.

Mitä sitten tarkoittaa näkyvä ja näkymätön teoksen otsikossa? En tiedä. Sitä ei teos suoraan kerro. Oletan sen viittaavan siihen, että uskontotieteessä on tapana tutkia kaikkein näkyvimpiä ja ilmeisimpiä uskonnollisuuden muotoja, mutta myös sitä, mikä jää uskontoa koskevan arkiymmärryksen katveeseen.

Hauska esimerkki tästä on äskettäin lukemani Mika Mölsän Prosenttijengit (2008), jossa käsitellään suomalaisia moottoripyöräjengejä ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Teoksen alussa Mölsä mainitsee Kirsi Kinnarisen, joka on ”kuvannut tätä miehisen elämäntavan sisältöä uskontotieteen (sic!) opinnäytteessään Mies, talli ja pyörä”. Se, että kyse on uskontotieteen gradusta, saa rikostoimittaja Mölsän lisäämään tekstiin ”sic!”, jolla korostetaan epätavallisuutta (tai toisinaan virhettä).

Kirjan yksittäiset tekstit käsittelevät uskontotieteen perusteita, uskontotieteen opiskelijoiden uskonnollisuutta, tutkijan paikantumista, ateismia, intialaista henkisyyttä Suomessa, helluntailaisuutta, uskonnonopetuksen malleja meillä ja muualla, uskonrauhan rikkomista ja kansalaisuskontoa median taidekiistojen kautta. Niistä muodostuu yhdenlainen – joskaan ei täysin kattava – läpileikkaus teemoihin, joita viime aikoina oppiaineessa on tutkittu.

Oma tekstini käsittelee ateismin uutta näkyvyyttä. Vaikka olen kirjoittanut aiheesta kirjan, joka ilmestyi viime vuonna, tekstissä on jotain uutta tai ainakin sellaista, mikä ei löydy kirjastani suoraan. Esitän siinä lyhyesti ja yleistajuisesti tulkintani siitä, miten ja miksi ateismista on tullut julkinen keskustelunaihe sekä siitä, miten niin sanottuun uusateismiin on reagoitu.

Teos herättää henkiin Turun yliopiston Etiäinen -julkaisusarjan. Aikaisemmin painettuna on ilmestynyt kuusi osaa. Edellinen julkaistiin vuonna 1998. Itse olen osallistunut kirjoittajana peräti neljän Etiäisen tekemiseen, joskin vaihtelevalla menestyksellä, ensimmäisen kerran vuonna 1996.

Näkyvä ja näkymätön uskonto löytyy täältä: https://www.doria.fi/handle/10024/103850

Koulujen uskonnonopetus

Yle uutisoi 3.2.2014 kyselystä, jossa tiedusteltiin mielipidettä uskonnonopetuksesta. Kyselyyn vastasi 107 kansanedustajaa.

Ensimmäinen kysymys kuului, ”Pitäisikö oman uskonnon opetus korvata kaikille pakollisella, yhteisellä, ei-katsomuksellisella uskontotiedon ja etiikan opetuksella?” 39 prosenttia vastasi kyllä ja 61 prosenttia vastasi ei.

Toinen kysymys kuului, ”Pitääkö peruskoulussa olla oman uskonnon opetusta?” 65 prosenttia vastasi kyllä ja 35 prosenttia vastasi ei.

Kolmas kysymys kuului, ”Pitäisikö uskonnon opetuksesta peruskoulussa luopua kokonaan?” 8 prosenttia vastasi kyllä ja 92 prosenttia vastasi ei.

Näitä on helpointa purkaa lopusta. Jonkinlaiselle uskonnonopetukselle on erittäin vahva kannatus (kysymys 3).

Ensimmäisen ja toisen kysymyksen pieni neljän prosentin heitto vastauksissa herättää kysymyksen, miksi jotkut ovat sitä mieltä, että oman uskonnon opetusta tarvitaan, mutta oman uskonnon opetus voidaan korvata uskontotiedon ja etiikan opetuksella. Ilmeisesti kaikki kansanedustajat eivät osaa vastata koherentisti edes näin yksinkertaiseen kysymykseen. Tai sitten taustalla on monimutkaisia ajatuksia, joita en osaa tässä arvailla.

Ylen uutisen mukaan ”Uudistuksen [eli oman uskonnon opetuksen korvaamisen kaikille yhteisellä uskontotiedolla ja etiikalla] kannalla olivat kaikki kyselyyn vastanneet vasemmistoliiton ja vihreiden kansanedustajat. Selvimmin ehdotusta vastustivat keskustan ja kristillisdemokraattien kansanedustajat.”

Tämä on yhdenmukainen sen kanssa, mitä tiedetään poliittisten puolueiden kannattajien uskonnollisuudesta ja myös arvoista. Keskimäärin Vasemmistoliiton ja Vihreiden kannattajat ovat vähiten uskonnollisia ja Kristillisdemokraattien ja Keskustan kannattajat ovat eniten uskonnollisia. Muut ovat niiden välissä, joskin Perussuomalaiset sekoittavat pakkaa. Niissä on sekä vahvasti kirkko- ja uskontokriittisiä että vahvasti uskonnollisia. Siksi olisi ollut kiinnostavaa tietää myös persujen jakautuminen tässä kysymyksessä. Yleisesti kuitenkin arvokonservatismi ja oman uskonnon opetuksen puolustus kulkevat käsi kädessä.

Yksi asia on kuitenkin muistettava: yhteistä uskontotiedon ja etiikan opetusta vastustavat myös uskonnottomien asiaa ajavista järjestöistä esimerkiksi Humanistiliitto. Näin siksi, koska silloin heidän lempilapsellaan, elämänkatsomustiedolla, ei olisi enää itsenäistä asemaa.

Uskonnonopetuksesta on keskustelu julkisuudessa vuosikymmeniä, mutta yksi muutos on siinä, että uskonnonopetusta täytyy perustella entistä enemmän. Sen asema pitää oikeuttaa julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi 1950-luvulla näin ei ollut. Elämänkatsomustiedon luominen oppiaineeksi herätti paljon keskustelu 1980-luvulla. Tällöin haluttiin taata uskonnottomille oma viipale koulumaailmasta; tunnustuksellisen uskonnonopetuksen (ja myöhemmin oman uskonnon opetuksen) kyseenalaistavat äänet ovat olleet pääosin marginaalissa. Nyt keskiössä on itse uskonnonopetuksen asema.

En ole koskaan piilotellut omaa kantaani tässä asiassa. Olisin vastannut ”kyllä”, ”ei” ja ”ei”. Kannatan kaikille yhteistä uskonto- ja elämänkatsomustietoa – nimike, joka on mielestäni paljon parempi kuin uskontotieto ja etiikka. En ole toistaiseksi kohdannut vakuuttavaa argumenttia oman uskonnon opetuksen puolesta, jos vaihtoehtona olisi uskonto- ja elämänkatsomustieto. En myöskään ole valmis kannattamaan mallia, jossa ihmiset kulkisivat läpi koulun kuulematta mitään perusteellista uskonnosta.

Oppiaineen tulisi integroida tasapainoisesti sisältöjä, jotka koskettavat niin uskontoperinteitä kuin mitä tahansa katsomuksellisia kysymyksiä. Kysymys ei olisi siitä, että opetettaisiin kaikkien omia uskontoperinteitä ja uskonnottomuutta samassa luokkahuoneessa, vaan tieto- ja katsomusaineen risteyttävä monitieteisesti rakentuva oppiaine, jossa voitaisiin käsitellä katsomuksellisia kysymyksiä niitä koskevan tutkimuksen valossa ja luoda myös mahdollisuus erilaisten katsomusten keskusteluun ja kohtaamiseen. Tällöin oppiaineen keskeisiä taustatieteitä olisivat uskontotieteen lisäksi esimerkiksi sosiologia, kulttuurintutkimus, antropologia, filosofia, teologia, psykologia ja historia sen mukaan, miten ne kontribuoivat käsiteltäviin sisältöihin.

Ylen kyselyn tulosta voi tulkita niin, että tällä hetkellä istuvien kansanedustajien enemmistö kannattaa nykyistä mallia. En silti pidä eroa nykymallin (61%) ja kaikille yhteisen aineen (39%) välillä suurena, varsinkin kun emme tiedä, mitä vastaamatta jättäneet asiasta ajattelevat. Vähintään tarvittaisiin keskustelua, jossa voitaisiin pohtia eri vaihtoehtoja. Toistaiseksi puhetta ja kommentteja on riittänyt, mutta sellaista kunnollista keskustelua, jonka tuloksena kansanedustajatkin tietäisivät täsmällisesti vaihtoehdoista, ei ole ollut.

Tosin nykysysteemi on kallis, joten jää kolme vaihtoehtoa tehdä se edullisemmaksi, jos raha puhuu: syrjiä vähemmistöuskontoja nostamalla vaadittavaa ryhmäkokoa, rakentaa kaikille yhteinen uskonto- ja elämänkatsomustieto tai luopua kaikenlaisesta uskonnonopetuksesta. Näistä kannatan keskimmäistä.